— e v e —
Jos mä jossain olin erityisen hyvä, niin teeskentelemisessä. Se ei ollut asia, mistä mä olisin kamalan ylpeä, mutta se oli totta. Mä olin tottunut teeskentelemään ja valehtelemaan niin pitkään millainen mä oikeasti olin ja mitä mä oikeasti tunsin, mä olin siinä jo niin hyvä, että uskoin itsekin mun valheisiin. Mun pään sisällä oleva todellisuus meni automaattisesti sellaisen siivilän läpi mun puhuessa ajatuksiani ääneen. Monesti mun puheet muuttui mun tahtomattani valheeksi, ennen kun mä olin edes miettinyt miten mä tällä kertaa valehtelisin. Oonakin uskoi heti, kun mä sanoin meneväni iskemään sen Leevin.
Mä en todellakaan ole iskemässä ketään Leeviä.
Mä karkasin suorilta tein eteisen kautta takapihalle juomaan mun terästettyä boolia siinä toivossa, että mä tulisin niin känniin, etten mä edes tajuaisi missä mä olin. Mun oli pakko tehdä niin, koska mun rintaa puristi pelkkä tieto siitä, että mä olin täällä.
Samalla paikkakunnalla, missä mun sydän särkyi.
Mä en olisi ollut valmis tulemaan tänne vielä, mutta en mä voinut muutakaan. Mä lupasin Oonalle olla sen tukena ja mä oikeasti olin sen sille velkaa. Vaikka mun pää meinasi räjähtää tästä ajatuksesta, mä en silti lähtenyt pois. Mun oli pakko kestää tää ilta, ihan pakko.
Se oli loppujen lopuksi vaan yksi ilta.
Oona ansaitsi saada sen rakkaustarinan ja mä olisin ihan surkea ystävä, jos mä en auttaisi sitä. Vaikka mä juuri nyt olinkin pihalla maanpaossa kuin joku surkimus, niin mä tiesin kuinka paljon se merkkasi Oonalle, että se ei ollut täällä aivan yksin ja mä olisin heti sen tukena, jos jotain tapahtuisi. Mun puhelin oli yleensä aina äänettömällä, mutta nyt mä laitoin sen äänet täysille ja jos Oonalle tulisi hätä, Marimba pärähtäisi soimaan ja mä olisin heti valmiina.
"Onko sulla heittää tulta?"
Mä hätkähdin pojan ääntä ja vilkaisin olkani takaa, kun se Leevi asteli mua kohti mustan hupparin huppu syvällä päässään.
"Onko?" se toisti.
Olihan mulla. Mä en katsonut sitä päin, kun ojensin mun punaisen sytkärin sille ja kaivoin samalla omat röökit esille. Mä en ymmärtänyt ihmisiä, jotka polttivat röökiä, mutta niiltä puuttui sytkäri. Tai sitten se oli joku aasinsilta päästä juttelemaan ihmisille, mistä mä tiesin.
Mä en kauheasti harrastanut small talkia nykyisin.
Leevi ojensi sytkärin mulle takaisin, kun mä kohotin mun kättäni sen toivossa ja se istui mun viereen portaalle. Mäkin sytytin omani ja katselin alaspäin valuvaa pihaa. Talo oli kukkulalla, tosi hienolla paikalla, ja takapihalta menevät portaat johti pihasaunan näköiseen mökkiin, vähän niin kuin meillä kotona. Mä inhosin kaikkea hulppeaa enkä nytkään nauttinut mun olosta. Olisin halunnut olla joidenkin keskituloisten ihmisten tavallisessa kodissa enkä jossain, mikä muistuttaisi mua mun omasta typerästä kodista ja typerästä rikkaasta perheestä.
Ainoa asia, josta mä olin meidän perheen varakkuuden takia hyötynyt, oli se, kun mä tutustuin Victoriin. Se oli meidän perhetuttu lapsuudesta asti, yhtä rikkaasta perheestä kuin mä, mutta me tutustuttiin kunnolla vasta muutama vuosi sitten, kun se tuli mulle ulos kaapista. Mä olin aivan hämilläni siitä, Victor osasi teeskennellä jopa mua paremmin, en mä olisi koskaan arvannut millaista kaksoiselämää se oikeasti eli. Se oli juuri muuttanut Helsinkiin, seurusteli nykyisin ja mä näin sitä aivan liian harvoin.
Andersonit ei olleet käyneet meillä vuosiin kylässä. Victorin porukat kuulemma puhui aina työkiireistä, kun äiti yritti kutsua niitä kylään. Mä olin kelaillut, että johtuiko se Victorista, häpesikö ne sen homoutta oikeasti niin paljon, ettei ne kehdanneet enää edes tulla kylään, jos asia pitäisi paljastaa ulkopuolisille. Mua oksetti pelkkä ajatuskin, jos niin oikeasti oli.
Toisaalta äiti ei varmaan edes yrittäisi kutsua niitä kylään, jos se tietäisi.
Mä olin ensimmäinen ihminen kenelle Victor kertoi olevansa homo, ja Victor oli myös ainoa ihminen, joka tiesi, että mä olin lesbo. Se oli tullut pian sen jälkeen kaapista porukoilleen, kun se oli paljastanut asian mulle. Se oli niin rakastunut siihen jätkään, ettei se kuulemma vaan voinut enää esittää. Musta tuntui, että mitä avoimempi Victor seksuaalisuutensa kanssa oli, sitä sulkeutuneempi musta tuli. Ei se enää jaksanut tsempata mua, sekin oli luovuttanut mun kaapistatulon suhteen, ihan kuin mäkin.
Asian ajatteleminen sai mut hapuilemaan viinapulloa mun laukusta. Laskin boolilasin alemmalle portaalle ja vedin suoraan pullon suusta suuren, kitkerän kulauksen.
"Ilmekään värähtäny", Leevi mun vieressä totesi vaikuttuneena ja mä melkein jo ehdin unohtaa, että se oli siinä. Se oli vähän tylyn oloinen jätkä, mutta ei se mua haitannut. Se oli kuitenkin itse tullut tänne mun luokse, joten keskustelu oli tavallaan sen vastuulla.
"Mitä siellä on? Vettä?" se kysyi.
"Vodkaa", vastasin ilmeettömästi.
"En usko", se naurahti. "Pakko tarkistaa, anna tänne", se sanoi ja nappasi pullon mun kädestä. En ehtinyt estellä, kun se jo laski pullon suun huulilleen ja naukkasi sieltä kulauksen. Se nielaisi juoman vaivalloisen kuuloisesti alas ja mua huvitti. Sen ulkonäkö ei tosiaan kielinyt siitä, että kirkkaiden nieleminen tuottaisi ongelmia. "Vodkaahan se", se irvisti.
"Mähän sanoin", hymähdin ja vedin pullon takaisin itselleni. "Oliko niin paskat bileet, et piti tulla tänne?" mä kysyin, kun mua vähän ihmetytti, miksi se oli tullut mun luokse. Ehkä se oikeasti oli musta kiinnostunut, niin kuin Oona oli päätellyt, ja seurannut mun liikkeitä.
"Samaa paskaa noi pissisten bileet aina on", Leevi murahti ja koukisti sen jalkoja. Sen molemmissa farkkujen polvissa oli isot reiät.
"Ai?" mä totesin kysyvästi, mutta Leevi ei jatkanut enempää. Se vaan poltteli röökiään rauhallisesti ja puhalteli välillä savurinkuloita. Oli hämmentävää, miten vähän mua vaivaannutti olla tuikituntemattoman kanssa. Ehkä se johtui siitä, ettei mua kiinnostanut jätkät sillä tavalla, ei mun tarvinnut tehdä itsestäni kiinnostavaa. Riitti, kun olin vaan ja hengitin savua keuhkoihin.
"Ootko jo täysikänen?" se kysyi hetken päästä.
Mä nyökkäsin.
"Ootko käyny jo paljon baareissa?"
Pudistin mun päätä.
"Sä se et paljoa puhu", se totesi.
"Ei oo asiaa", vastasin.
"Ok", se sanoi lyhyesti, naurahti ja jatkoi röökinsä polttelua. Se oli hitaampi polttamaan kuin mä. Se oli vasta vähän yli puolen välin, kun mä tumppasin omani portaan reunaan ja jätin tumpin nurmikolle. Vedin farkkutakin hihoja kämmenien suojaksi, vaikka ei ollut edes kylmä. En vain tiennyt, mitä muutakaan mun käsillä tekisin.
Leevi katseli pihasaunaa mietteliään näköisenä, tai en mä tiedä oliko sen katse mietteliäs, vai oliko se vaan sen perusilme. Sen kulmat oli olleet kurtussa alusta asti, ne oli tavallaan tosi ilmeikkäät, kun ne oli niin tummat ja tuuheat ja vihaisen näköiset, vaikka muuten se oli ihan ilmeetön. Sen ruskea laineikas tukka pilkotti sen hupun alta hauskasti. Se oli aika kiinnostavan oloinen tyyppi, sellainen joka ei välittänyt vittuakaan mistään.
Mä pidin sellaisista ihmisistä, jotka ei esittäneet mitään, mikä oli ihan naurettavaa siihen nähden, että mä itse esitin ihan kokoajan.
Musta oli kuitenkin kiva, kun Leevi oli siinä, vaikka mä en varsinaisesti tullut tänne solmimaan mitään kaverisuhteita. Tuntui vain kivalta leikkiä hetken aikaa ihan normaalia, ja Leevin läsnäolo sai mut hetkeksi unohtamaan kuinka rikki mä todellisuudessa olin.
"Sä oot nätti", Leevi sanoi yhtäkkiä. Mä katsoin sitä ja se oli edelleen ihan täysin ilmeetön. Se vaan vilkaisi mua nopeasti ja silmiä räpsäyttäen käänsi katseen takaisin saunalle.
Mua huvitti, miten sillä oli täysi itseluottamus heittää tollainen kommentti ihan kasuaalisti ilman mitään ennakkovaroitusta.
"Niinkö?"
"No niinhän mä sanoin."
Sen äänensävy oli kylmän rauhallinen eikä yhtään sellainen, että se oli juuri kehunut mua nätiksi. Enkä mä tiennyt missä välissä se oli ehtinyt polttaa röökinsä loppuun, mutta se hapuili jo toista. "Tulta", se virkkoi ja mä heitin stendarin sen syliin.
"Oot kummallinen", mun oli pakko sanoa.
"Säkin", se vastasi ja sytytti röökinsä. "Lähetäänkö vittuun täältä?" se kysyi perään.
"Ai niinku minne?"
"Baariin", Leevi sanoi ja katseli tupakkansa tulipäätä. "Mä tuun yleensä vaan kuokkii tällasiin bileisiin vetään pohjat ilmasella boolilla ja jatkan sit matkaa baariin", se selvensi ja mua huvitti, kun se ei ollut vielä sanonut yhtäkään noin pitkää lausetta.
Oikeastaan mua ei yllättänyt yhtään, että se sanoi noin. Se ei todellakaan vaikuttanut sellaiselta tyypiltä, joka tanssi despacitoa keskellä karvalankamattoa jonkun pissiksen kotibileissä.
"Miks sä haluat just mun kans lähtee täältä?" kysyin huvikseni.
"Koska sä et puhu liikaa", se vastasi murahtaen. "Ja sä oot nätti", se lisäsi perään eikä hymyillyt.
"Just."
Leevi jäi odottamaan mun vastausta. Mä en ollut käynyt vielä kertaakaan baarissa sen jälkeen, kun mä olin täyttänyt 18. En mä ollut pitänyt sitä edes vaihtoehtona viettää mun aikaani, koska Oona oli vielä 16, eikä mulla ollut yhtäkään täysi-ikäistä kaveria. Ekaa kertaa koskaan mua oikeasti jopa vähän houkutti mennä, mutta en mä voinut jättää Oonaa tänne yksin.
"No? Lähetkö messiin?" Leevi kysyi uudestaan, sen äänensävy oli vähän turhautunut.
"En mä tunne sua", vastasin. "Enkä mä voi jättää Oonaa tänne yksin", lisäsin vielä perään.
"Ok, ei väkisin", jätkä totesi vain ja nousi vähin äänin seisomaan. Se lähti portaita ylös ja katosi nurkan taakse.
En tiennyt lähtikö se kokonaan pois vai menikö se vaan sisälle, mutta mulle tuli tyhjä olo. En mä kyllä odottanutkaan, että se jäisi jankkaamaan mua mukaansa, mutta silti. Tuuli tuiversi mun farkkutakin sisään, vedin sitä tiukemmin kiinni ja vasta ylös noustessa tajusin kuinka viinahuikat oli nousseet päähän ja mun päässä heitti. Palasin takaisin sisälle, yritin katsella mun ympärille ja etsiä Oonaa ja Kuismaa, mutta en nähnyt niitä missään.
Sen sijaan mä näin jotain, mitä mä en välttämättä olisi halunnut nähdä.
Mä näin keittiön laidalla mustiin pillifarkkuihin ja mustaan bändipaitaan ja mustaan huppariin pukeutuneen pojan, jolla oli pikimusta tukka ja musta bandana solmittu pannaksi otsalle. Mä näin sen seurassa blondin jätkän, joka oli kasvanut hulluna pituutta siitä, kun mä sen olin viimeksi nähnyt. Blondi tukka ja flirtti katse jokaikiselle ohikulkevalle muijalle, se ei voinut olla kukaan muu kuin Jesse Joakim Saarinen.
Jesse Saarinen ja Ville Sirén, joista jälkimmäinen oli sen tyypin pikkuveli, joka —
Joka särki mun hölmön sydämeni.
Mun mahaa alkoi kouristella aivan hulluna, kovemmin kuin koko iltana ja kovemmin, kuin kolmeen vuoteen. Musta tuntui, kuin se olisi kääntynyt kokonaan ympäri. Mä vaan seisoin siinä ja toljotin niitä, yhtäkkiä mä olin jäykkä kuin jääpuikko. Mä en tiennyt mihin suuntaan mä olisin lähtenyt. Nyt, kun suoraan mun edessä oli tuttuja, niin mua pelotti, että niitä tuttuja saattaisi olla myös mun takana.
Mä oikeasti pelkäsin kuollakseni, että mä törmäisin Elisaan.
Mä en halunnut nähdä sitä, koska sitten mä joutuisin aloittamaan kaiken alusta. Mä joutuisin parsimaan mun sydämen uudelleen kasaan, sen runnotun sydämen, jonka korjaamiseen meni yli kolme vuotta aikaa. En mä pystyisi kohdata sitä kaikkien näiden vuosien jälkeen ja leikkiä, ettei mua olisi sattunut, kun mä näin sen suutelemassa toista tyttöä vuoden vaihtuessa enkä kuullut siitä enää koskaan mitään. Enkä mä todellakaan olisi voinut esittää, että mua ei sattunut, en sen edessä. Vaikka mä olinkin siinä ammattilainen, niin silti. Oonan edessä mä pystyin esittää, koulussa ja kotona mä pystyin, mutta en sen edessä.
En Elisan edessä.
En ikinä.
Mä menin pakokauhun valtaan, ja kun mä yllättäen näin Leevin tulevan väkijoukosta kohti eteistä puhelintaan näpräten, mä tartuin ensimmäiseen tilaisuuteen päästä helvettiin täältä.
"Lähetään", mä sanoin, tai lähinnä ilmoitin. Leevi kohotti sen katseen puhelimestaan eikä sen ilmekään värähtänyt mun mielialan vaihteluiden johdosta.
"Ok", se sanoi, livahti mun ohi takaisin pihalle ja mä seurasin perässä.
Vielä kerran mä vilkaisin taakseni.
Ne kaksi näytti ihan samalta kuin silloin, paitsi kolme vuotta vanhemmilta ja aikuisemmilta. Ulkoisesti siis, sillä Jesse yritti heittää juustonaksuja Villen suuhun parin metrin etäisyydeltä ja ne hurrasi kovaan ääneen, kun ne onnistui saamaan yhden naksun maaliin. Niiden ystävyys oli säilynyt, mikä lämmitti mun sydäntä ihan mielettömästi. Ne oli kuitenkin mulle tosi tärkeitä silloin ja mulla oli niitä oikeasti välillä ikävä. Me ehdittiin lyhyessä ajassa ystävystyä ja mä mietin mahtoiko ne enää edes muistaa mun ja Oonan olemassaoloa.
Paitsi Ville kyllä varmaan muistaisi Oonan aina.
Mä en ikinä unohda sitä, miten se oli korviaan myöten rakastunut mun parhaaseen ystävään. Mun oman sydämen särkymisen lisäksi toiseksi eniten mua harmitti se, miten niidenkin juttu loppui ennen kuin ehti edes alkaa — sen takia, etten mä halunnut enää tulla Niemiharjulle eikä Oona uskaltanut tulla yksin.
Kaikki ajatukset poukkoili mun päässä salamoiden ympäriinsä, enkä mä tiennyt olisiko mun pitänyt varoittaa Oonaa, että ne jätkät oli siellä. Oona ei ollut puhunut Villestä enää pitkään aikaan, ehkä sitä ei edes haittaisi niiden läsnäolo. Ja sitä paitsi Oona on niin ihana ja nykyään vähän rohkeampikin, se varmasti osaisi mennä luonnollisesti kyselemään niiltä kuulumisia ja mä voisin tiedustella ne Oonalta jälkikäteen ilman, että mun tarvitsee itse kohdata Villeä.
Koska kyllä mua oikeasti kiinnosti, ihan tosi paljon, että mitä niille kuului nykyään. Jos Leevin jalat ei olisi liikkunut niin lujaa eteenpäin, mä olisin varmaan palannut häntä koipien välissä takaisin.
Mä en oikeasti tiennyt mitä mun pitäisi ajatella siitä, että mä olin oikeasti menossa ihan ventovieraan kanssa baariin, ties mitä tyrmäystippoja se saattaisi laittaa mun juomaan. Enemmän se kuitenkin mua houkutteli, kuin mun menneisyyden haamujen kohtaaminen, joten laitoin töppöstä toisen eteen ja seurasin Leeviä pois omakotitaloalueelta. Me käveltiin kaikessa hiljaisuudessa eteenpäin, kunnes jonkun puiston penkillä se pysähtyi, kun sen kengännauhat aukesi ja samalla myös suu, ensimmäisen kerran eteisen ok:n jälkeen.
"Oot vitun hidas kävelemään", se mainitsi, kun oli solminut nauhat sen mustista consseista.
"Ok", vastasin kiusallani yhtä lyhyesti kuin se. Se kohotti katseensa kengistä ja taputti paikkaa sen vieressä.
"Istu alas", se komensi.
"Istun", vastasin.
Leevi olisi oikeasti voinut olla palkkamurhaaja, se näytti ja kuulosti vähäpuheisuudessaan siltä, mutta mua vain huvitti sen lyhytsanaisuus. Mulla oli sen kanssa sellainen olo, ettei mun tarvinnut puhua, ja se oli jotenkin tosi virkistävää. Me vaan istuttiin puistonpenkillä ihan hiljaa, mutta se ei ollut yhtään kiusallista. Mä kaivoin mun viinapullon taas esiin, ojensin sitä oman huikan jälkeen myös Leeville. Se otti sen avosylin vastaan, mutta se ei juonut siitä. Sillä oli nimittäin hupparin etutaskussa vissypullo, josta se joi pari huikkaa ja ihan häpeilemättä jatkoi sitä mun viinalla. Se veti korkin kiinni, sekoitti ja alkoi juomaan sitä.
"Et oo tosissas", naurahdin sen toiminnalle ja Leevi katsoi mua.
"Mitä?"
"En mä antanu sitä sulle siks, että sä voit tehdä noin", mä naurahdin ja huomasin, että pullossa ei ollutkaan vissyä, sen sisältö oli vaaleanpunaista. "Ei helvetti, otitko sä sieltä boolia mukaan? Omaan pulloon?"
"Mä olisin juonu about tän verran siellä kuitenkin", se vastasi huolettomasti. "Tai varmaan enemmän, joten bileiden järkkääjä jäi voitolle tässä, ja sä myös", se lisäsi perään.
"Vittu mikä pummi", mä heitin ja Leevi naurahti. Oikeastaan se oli aika nerokas tapa päihtyä ilmaiseksi, jos vaan oli pokkaa tehdä noin.
"Aina ollu", se sanoi ja ojensi vissypulloa mulle. Mä maistoin sitä, siitä maistui viina aika railakkaasti läpi, mutta ei se mua haitannut. Parempaa se silti oli kuin kirkas viina suoraan pullon suusta.
Mä kaivoin tupakat taas esiin ja yritin löytää mun sytkäriä, kunnes tajusin, että se oli vieläkin Leevillä.
"Meinasitko sä pölliä mun juomien lisäks myös mun sytkärin?" mä kysyin ja Leevi kohautti sen olkia.
"Sä et pyytäny sitä takas", se sanoi eikä tehnyt elettäkään antaakseen sitä mulle.
"Ootko sä aina noin kirjaimellinen tyyppi?"
"Jep", se vastasi. "Pyysin stenkkua, sä annoit, et pyytäny takas, joten se on mun niin kauan kun sä pyydät sen takas", se selvensi ajatusmaailmaansa ja mä pyörittelin päätäni.
"No selvä, Leevi, saisinko mun sytkärin takaisin?"
"Saat, Eve, sunhan se on", se sanoi ilmeettömästi ja kaivoi sytkärin sen taskusta ja mä pääsin sytyttämään röökini.
Leevi oli hämmentävä tyyppi, se vaikutti tosi epäluotettavalta ja luotettavalta samaan aikaan. Varmaan sen takia kun se oli samalla niin salamyhkäinen ja niin suora. Siitä tuli sellainen fiilis, että siltä voisi kysyä ihan mitä vaan, ja se vastaisi rehellisesti. Mä päätin testata oliko mun spekuloinnilla mitään perää.
"Mistä sä tunnet Kuisman?" mä kysyin ensimmäisen mieleenjuolahtavan asian. Mä halusin tietää millaisissa käsissä Oona tällä hetkellä oli, oliko mulla syytä huoleen.
"Se on mun pikkubroidin paras kaveri", se sitten kertoi. "Turha jätkä", se lisäsi perään ja mä kohotin mun kulmia.
"Kuisma vai sun pikkuveli?"
"Kuisma."
Ikävä tunne levisi mun sisälle. "Millä tavalla?"
Leevi kohautti taas sen olkia. "Se on vittumaisen hyvä kaikessa mitä se tekee. Sellanen jokapaikanhöylä, josta kaikki tykkää ja saa kaikki muut näyttämään luusereilta sen vieressä", se kertoi taas tosi suoraan.
"Eli täydellinen?" varmistin. Leevi nyökkäsi ja se ikävä tunne mun sisällä suli pois. Oonalla ei todellakaan ollut mitään hätää siellä. Imaisin tupakkaani ja puhalsin huojentuneena savut ilmaan.
"Miks sua kiinnostaa?" se kysyi. "Älä vittu sano, että säkin oot kiinnostunu siitä?"
Mua nauratti. Se tosiaan sanoi kaiken suoraan.
"Koska mun paras kaveri on sen kanssa nyt ja mä oon täällä", kerroin itsekin avoimesti ja huokasin perään. "Mua huolestuttaa."
"Miks sä lähdit mun mukaan, jos sua huolestuttaa?" se tivasi ja veteli tiuhaan tahtiin hörppyä sen vissystä, joka ei ollut vissyä nähnytkään.
"Koska mä näin siellä tyyppejä, ketä mä en halunnut tavata", kerroin yllättävän suoraan itsekin. Mun suonissa virtaava viina sai mut ihan oudoksi, mä olisin ihan helposti voinut kertoa kaikki mun syvimmät tuntemukset tuolle tuntemattomalle jätkälle. Sen kasvojen ilmeettömyys teki siitä tyhjän päiväkirjan sivun, jolle voisi uskoutua ihan mistä vaan, ja mun teki mieli sanoa se yksi asia ääneen. Pitkästä aikaa.
Mä en kuitenkaan sanonut, koska Leevi nousi pystyyn.
"Kuulostaa vahvasti siltä, että me lähetään nyt dokaamaan", se sanoi ja sitä hymyilytti, kun se sanoi suunnitelmansa ääneen.
Muakin vähän, vaikka mua edelleen kuumotti mihin helvettiin mä olin ryhtymässä.
***
Jos mun pitäisi kuvailla baaria yhdellä sanalla, se sana olisi tahmea.
Kaikki oli tahmeaa. Tuopit oli tahmeita, lattia oli tahmea, ihmiset oli tahmeita, kun ne roikkui ympärikännissä toistensa kaulassa ja paineli tahmeita pusuja toistensa tahmeille naamoille.
Mua ällötti.
"Tilaan meille shotit", Leevi ilmoitti ja paineli väkijoukon läpi tiskille. Mä katselin mun kenkien kärkiä, nostelin vuorotellen kumpaakin jalkaa ylös, ettei mun maihareiden pohja tarttuisi lattiaan lopullisesti kiinni.
Mä en olisi halunnut tuntea näin, en mä halunnut olla mikään hienohelma, joka ei yhtä helvetin räkälää kestä, mutta mä taisin olla sellainen. Musta tuntui siltä, kuin mä olisin ollut taas 8-vuotias huvipuiston kummitustalossa, johon äiti ja iskä pakotti mut menemään suojaamaan mun kaksi vuotta nuoremman pikkuveljen selustaa. Kaikki mun ympärilläni tuntui yhtä pimeältä ja ahdistavalta kuin silloin, ihmiset tuli liian lähelle ja niiden känniset naamat oli yhtä arvaamattomia kuin säikäytykset kummitustalon peilihuoneessa. Kaksi eri musiikkia sekoittui yhdeksi kamalaksi mössöksi, kun toisessa suunnassa soi tanssimusiikki ja toisessa ikivihreät, joita känniset keski-ikäiset lauleli karaokessa.
Mua ahdisti ihan tosi paljon.
Mä pidätin hengitystä niin kauan, kunnes mä näin Leevin taas mun näköpiirissä. Se kantoi varovasti kahta shottilasia, jonka musta sisältö ei voinut olla mitään muuta kuin salmaria.
"Alotetaan iisillä", Leevi sanoi, me kippistettiin minilaseilla ja vedettiin ykkösellä salmarit huiviin. Se poltteli kurkkua hetken aikaa, mutta maistui tosi hyvältä, varsinkin sen vaaleanpunaisen sokerilitkun jälkeen.
"Ja sit rööki", Leevi sanoi ja otti mua kädestä, se suorastaan talutti mut väkijoukon läpi. Se tuntui kaikessa outoudessaan joltain henkivartijalta, vaikka se olikin melko hintelä. Se oli vaan niin pahiksen näköinen ja musta tuntui, että kaikki karttoi sitä jo valmiiksi.
Terassilla mä uskalsin taas hengittää, vaikka koko terassialue oli sankan savun peitossa. Vaikka ei edes polttaisi, niin passiivisena tupakoitsijana keuhkosyövän riski nousisi puolella, jos hengailisi täällä muiden seurana. Tunkkaisuus muistutti mua vahvasti lentokentän röökihuoneesta, missä mä vuosia sitten poltin yhden röökin ja puhuin yhden puhelun, joka oli mun silloisen elämäni hirvein puhelu. Mä en vielä silloin tiennyt, että pahempaa oli luvassa.
Edellisestä shotista oli kulunut vasta minuutti ja mä haaveilin jo toisesta.
Leevi johdatti mut perimmäiseen nurkkaan ja me sytytettiin röökit ja nojailtiin kaiteeseen. Baari, tai pubi se ehkä enemmän kokonsa puolesta oli, oli ihan keskellä keskustaa. Terassilta näki hautausmaan ja kauniin keltaisen puukirkon, mikä oli aivan täydellisessä ristiriidassa tämän räkälän kanssa, joka oli tupaten täynnä laitapuolenkulkijoita.
Mä en tuntenut kuuluvani joukkoon, ja samalla mä todellakin kuuluin joukkoon.
Mä olin ihan yhtä fucked up, kuin ne.
Ja sen takia ei mennyt kauaa, kun mä pyysin Leeviä hakemaan meille uudet shotit.