— o o n a —
Mun vatsassa möyrysi, kun mä istuin auton etupenkille. Mun oli pakko pyytää iskää kuskiksi, koska mä en ollut kertonut Evelle sitä yksityiskohtaa, ettei ne bileet olleet Hakolassa. Se olisi salettiin perunut, jos mä olisin johdattanut sen ensin bussipysäkille Niemiharjun bussiin, koska jostain syystä Eve ei halunnut enää käydä siellä.
Enkä mä tiennyt yhtään, että minkä takia.
Evellä oli paha olla, kyllä mä sen olin huomannut. Se oli ollut jo vuosia salamyhkäinen, se ei ollut enää niin avoin ja menevä ja iloinen kuin aiemmin. Ajattelin alkuun, että kyllä se ennen pitkää kertoisi mulle, mutta ei se ollut kertonut. Mä en kuitenkaan hoputtanut sitä kertomaan mikä sitä vaivasi, koska en mä halunnut olla ärsyttävä. Ei sillä, etteikö mulla olisi ollut teorioita siitä, mitä oli tapahtunut.
Koska mulla todellakin oli.
Yksi teoria oli se, että nelisen vuotta sitten Eve oli ollut siellä juhlimassa vuosipäivää sen exän kanssa. Ne oli olleet hotellissa ja se Roope oli melkein pakottanut Even seksiin, mutta Eve oli päässyt pois siitä tilanteesta, luojan kiitos ne oli eronneet vähän sen jälkeen. Mä mietin, että Niemiharju varmaan toi ne muistot pintaan eikä se sen takia halunnut mennä sinne.
Toisaalta se olisi sellainen asia, mistä Eve ihan varmasti olisi mulle puhunut.
Toinen teoria oli ihan toista maata.
Se toinen teoria, vähän vahvempi sellainen, oli vähän vähemmän kiva mua kohtaan. Mulla oli seiskalla pientä sutinaa yhden niemiharjulaisen pojan kanssa ja mä tiesin, että Eve oli ollut niillä uutenavuotena ilman mua. Eve ei sitä koskaan mulle kertonut, vaan mä kuulin sen sivulauseessa Villeltä itseltään, ja tottakai se herätti vähän epäilyksiä tapahtuiko niiden välillä silloin jotain. En koskaan kysynyt siitä Eveltä suoraan, ei mun tarvinnut, sen käytös kyllä kertoi enemmän. Eve muuttui aina ihan oudoksi, kun mä mainitsin Villen, ihan kuin se ei olisi halunnut puhua koko ihmisestä. Enkä mä tajunnut miksi se muuten yhtäkkiä olisi sellainen punainen vaate, kun aiemmin se oli ihan fiiliksissä mun ja Villen jutusta.
En mä oikeastaan nähnyt mitään muuta syytä sille, että minkä takia Eve ei halunnut mennä juuri Sirénien bileisiin, joihin Ville meidät kutsui. Sen takia jälkimmäinen teoria oli mun mielessä paljon vahvempi ja selkeämpi. Meille ehti melkein jo syntyä sellainen kiva kaveriporukka, mihin kuului Villen lisäksi sen paras kaveri Jesse ja Villen isosisko Elisa. Se oli ollut huikea porukka erilaisia tyyppejä ja mua harmitti vieläkin, että ne tyypit piti vaan yhtäkkiä unohtaa, niin kuin sitä syksyä ei olisi koskaan edes tapahtunut, kun me tutustuttiin niihin mun epäonnistuneiden treffien kautta yhden Jannen kanssa, joka tavallaan myös kuului siihen jengiin. Ei mulla koskaan ollut ollut kaveriporukkaa ja mä olin säälittävä, kun vieläkin välillä salaa haikailin niiden perään. Ja mä tiesin, että Evekin tykkäsi niistä, meillä oli aivan tajuttoman hauskaa yhdessä, joten oli tosi outoa, ettei Eve enää sanallakaan maininnut niitä ja aina kun mä yritin puhua niistä, se onnistui vaihtamaan puheenaiheen.
Ehkä se sitten vaan tykkäsi Villestä liikaa ja pelkäsi, että mä saan tietää. Ja jos ne oli tehnyt jotain keskenään mun selän takana, niin ehkä Eve ajatteli, että mä en antaisi sille sitä ikinä anteeksi.
Enkä mä tiedä antaisinko.
Vaikka Eve oli mun paras ystävä ja tottakai mä olisin sen tukena kaikessa, mutta ehkä siinä kohtaa mun pitäisi miettiä mun omaa arvoa. Vaikka mä kuinka yritin ajatella positiivisesti kaikesta, niin siinä meni mun raja. Mä ansaitsisin tietää, jos jotain olisi tapahtunut, mutta samaan aikaan mä en halunnut tietää. Ehkä mä alitajuntaisesti suojelin itseäni, kun en vaan kysynyt suoraan, vaikka ei kai sillä enää mitään väliä ollut, kun meidän juttu oli loppunut kuin seinään ennen kun oltiin edes pussattu kertaakaan. Me oltiin silloin seiskaluokkalaisia, ei me oikein kumpikaan osattu tehdä aloitetta, vaikka mä uskoin, ainakin silloin ennen sitä uuttavuotta, että Villekin olisi halunnut.
Olisi ihan kamalaa tietää nyt, jos Ville olikin ollut koko sen ajan ihastunut Eveen.
"Tästäkö käännytään?" iskä kysyi hiljaa, rikkoi mun sekopäisen kuplan ja mä nyökkäsin. Vilkaisin takapenkille ja Eve oli niin tiukasti naama kiinni puhelimessa ja se oli vahvemmassa humalassa kuin mä, ettei se tajunnut edes ajatella kuinka pitkälle me oltiin jo ajettu. Ehkä se ajatteli Kuisman serkun asuvan jossain syrjäkylällä, kun oltiin ajettu varmaan kymmenen kilometriä pitkää suoraa maantietä pitkin. Mun vatsaa kouristi tällainen valehtelu, ihan kuin olisin viemässä Eveä johonkin pakkohoitoon.
Sitähän se tavallaan olikin, pakkosiedätyshoitoa, että se joskus pystyisi taas olemaan Niemiharjulla, vaikka eihän meillä kummallakaan siellä enää mitään ollut.
"Ja nyt vasemmalle", mä sanoin taas ja Evekin alkoi heräillä koomastaan. Se vilkuili ympärilleen, mä näin sivusilmällä, mutta ei se sanonut mitään, katseli vaan.
Kun mä sanoin Evelle, että oltiin jo lähellä, mä huomasin sen ottavan pitkän kulauksen suoraan viinipullon suusta. Mäkin olisin halunnut ottaa, mua jännitti hulluna, mutta en mä sitten viitsinyt iskän nähden.
"Ootte sitten nätisti", iskä sanoi, kun navigaattori kertoi, että oltiin perillä. Talo meidän edessä oli hieno ja iso, vähintään kaksikerroksinen, ehkä jopa kolme. Talo oli kukkulalla ja pihaa ympäröi kaunis rautainen aita, jonka suuri, koko pihatien levyinen rautaportti oli auki molemmilta puolilta.
"Tullaan sit bussilla takas", sanoin ja vasta mun sanojen myötä Eve heräsi takaisin tähän hetkeen.
"Bussilla?" se toisti. "Missä me ollaan?"
"Niemiharjulta näyttäis", iskä vastasi humoristisen letkeästi ja mä olin niin kiitollinen, että se vastasi mun puolesta. Musta ei tuntunut ihan niin paskalta, kun mun ei tarvinnut itse sanoa sitä ääneen.
"Mitä?" Eve henkäisi ja nosti itsensä penkiltä paremmin istumaan.
"Luotan teihin", iskä sanoi ja mä tiesin, että se oikeasti luotti. En mä ollut koskaan antanut aihetta ajatella toisin. "Soitatte heti, jos ette ehdi bussiin, niin tuun hakemaan. Tai jos jotakuta lykästää ja haluaa jäädä yöksi, niin siitä ilmotatte myös osoitteen kera, ja jos teistä ei kuulu, niin soitan poliisipartion ja sitten kenelläkään ei oo hauskaa. Niemiharjun ylikonstaapeli Makkonen on meikäläisen vanhoja koulukavereita, se on mulle muutenkin yhen helvetin ison palveluksen velkaa", iskä selitti teatraalisen topakasti ja mua nauratti sen Sepi-show.
Se oli niin pöljä.
"Joopa joo iskä", huokaisin ja taputin iskää olkapäälle. "Aja varovasti."
"Aina ajan, pitäkää hauskaa", iskä vastasi.
Eve nousi autosta ennen mua, kiitti iskää kyydistä ja pian auto oli jo kaartanut pois. Enää oltiin vaan mä, Eve ja kiusallinen hiljaisuus. Eve hapuili röökiaskia taskustaan ja sytytti sen nopeasti, kuin sillä olisi ollut kauhea kiire.
"Et kertonu, että ne bileet on täällä", Eve mutisi.
Vaivautuneisuuden kuilu ilmestyi meidän väliin ja mua harmitti, että se aiempi hyvä tunnelma katosi kuin tuhka tuuleen.
"Ai, onko sillä jotain merkitystä?" kysyin ja nappasin Even toisesta kädestä vihdoin sen viinipullon. Sitä oli enää pohjat jäljellä ja se maistui kitkerältä, mutta se kelpasi.
"Ei oikeestaan", Eve sanoi ja puhalsi savua tummanpunaisiksi maalattujen huultensa välistä. "Vähän vaan ahdistaa, jos tulee joku inhottava tilanne eikä täältä pääse heti pois."
"Iskä hakee meidät heti, jos niin käy", lohdutin. Musta tuntui niin pahalta mun aiemmat ajatukset. Jos Eve oli oikeasti vain yksinkertaisesti ahdistunut ollessaan jossain muualla kuin Hakolassa, niin mä olin idiootti.
Paska ystävä ja idiootti.
"Okei", Eve sanoi ja ravisteli vapautuneita käsiään. "Mua jännittää Oona, mä en oo käyny pitkään aikaan missään."
"Samassa veneessä ollaan muru", sanoin rohkaisevasti ja tartuin sitä kädestä. Eve piristyi heti, sen katse oli paljon iloisempi. Me katseltiin edessä olevaa taloa, josta kuului vaimeasti bileiden ääntä. Talo oli moderni, sellainen laatikkomainen melkein koko seinän levyisellä ja korkuisella ikkunalla. Mua pelotti mennä sinne, mä tunsin oloni ihan typeräksi mun asussa. Mä olin valinnut mun lempiasun, mutta yhtäkkiä mä vihasin sitä. Mä vihasin mun pastellinlilaa skater-hametta ja toppia, jossa oli samanvärisiä kukkia. Vihasin mun polvisukkia, jotka vielä kotona oli söpö lisä tähän asuun. Mä vihasin mun typeriä pastellinliloja creepers-kenkiä ja nallenkorvaponnareita, ne tuntui nyt tosi lapsellisilta.
Mä olisin halunnut avata mun hiukset, mutta mä en voinut, kun niissä oli niin paljon lakkaa.
Mun olisi pitänyt kysyä Kuismalta vähän pukeutumiskoodia etukäteen, jos talossa asui jotain hienostoporukkaa. Ehkä Kuisma ei ollutkaan hipsteri, vaan oikeasti sen yltiörikkaat vanhemmat pakotti sen pukeutumaan sellaiseen asuun. Ehkä Kuisma häpeää mun puolesta niin paljon, ettei se ole tuntevinaan mua ja sen serkku heittää meidät pihalle.
"Ei hitto, soitetaan iskä hakemaan", mä sanoin lopulta ja kaivoin jo puhelimeni esiin. "Nyt heti."
"Ei varmasti soiteta", Eve vastasi tiukasti. Mä oikeasti odotin, todellakin odotin, että se olisi enemmän kuin tyytyväinen mun sanoista ja olisi halunnut riemusta pomppien lähteä helvettiin täältä, mutta ei se ollut. Sen sijaan se tarttui tiukemmin mua kädestä ja nykäisi mukaansa. "Me mennään nyt hankkimaan sulle poikaystävä, niin sä saat sun prinsessasadun", Eve sanoi ja hymyili rohkaisevasti.
Ehkä mä mietin taas liikaa.
***
Mä todellakin mietin liikaa.
Talo oli kyllä överihieno suurine ikkunoineen ja korkeine kattoineen, mutta porukka oli kyllä niin kirjavaa, etten mä, yllättävää kyllä, edes kauheasti erottunut joukosta. Joillain tytöillä oli hienot säihkyvät mekot, mutta mä näin näköpiirissä niitäkin, ketkä oli pukeutunut rennosti farkkuihin ja huppareihin. Toukokuun ensimmäiset helteet oli saanut porukan myös pukeutumaan värikkäämmin, joten ei mulla ollutkaan syytä huoleen.
Nallekorvia mä en kyllä nähnyt kenelläkään, mutta ei se haitannut. Ne olikin vaan mun juttu.
"Sä tulit!"
Kuisma ilmestyi melkein heti sivummalta meidän luokse kalja toisessa kädessään. Sillä oli samat vaatteet kuin sen whatsappin profiilikuvassa, sen hymy oli tosi leveä ja se tuntui olevan aidosti iloinen, että mä oikeasti uskalsin tulla. Se katseli mua ja mun asua hyväksyvän oloisesti, tai siltä musta ainakin tuntui.
Oli tosi kiva, kun joku katsoi sillä tavalla. Mua harvemmin katsottiin niin.
"Niin tein", vastasin rennosti ja mä tunsin Even polttavan katseen sivummalla. "Tässä on Eve, mun paras ystävä", mä esittelin ja Kuisma ojensi sen käden kohti Eveä.
"Kuisma", se esittäytyi.
"Kuisma", Eve tapaili nimeä ääneen ja katseli Kuismaa silmät sirrillään. "Oonki kuullu susta paljon", Eve virnisti ja mä olisin halunnut työntää sen pään silppuriin, kun se sanoi noin. Kuulosti siltä, että mä olisin jauhanut Kuismasta viikkotolkulla, vaikka mä tutustuin siihen tänään. Kuisma ei kuitenkaan katsonut mua mitenkään oudosti tuon maininnan jälkeen, joten uskalsin antaa asian olla. Kuismalla ja Evellä alkoi juttu luistaa heti asiasta toiseen, se muisti nähneensä Even koulun käytävillä ja alkoi kysellä peruskysymyksiä, kuten mitä alustavia arvosanoja se oli saanut kirjoituksista ja mitä se tällä hetkellä teki ja mitä meinasi tehdä, ja mä olin kiitollinen, että ne puhui, koska mua jännitti kokoajan vain enemmän.
Mä katselin sillä aikaa vähän ympärilleni.
Talossa oli hämärää ja mä olin varma, että valonkatkaisijoissa oli sellainen himmentävä ominaisuus, millainen kaikilla rikkailla niiden taloissa oli. Mä tiesin, koska Evenkin kotona oli sellaiset. Keskellä olohuonetta oli tyttöjä tanssimassa, mutta mä en tunnistanut ketään niistä. Mun edellisestä Niemiharjun visiitistä oli jo kolme vuotta aikaa, jos täällä olisi jotain tyyppejä siltä ajalta, niin en mä varmaan niitä enää edes tunnistaisi, kun suurin osa oli seiskalla silloin. Ja mä todellakin toivoin, ettei ne tunnistaisi myöskään mua. Osasta niistä jäi mulle aika paha maku suuhun, varsinkin yhdestä tytöstä, joka pilkkasi mun musamakua ja katsoi aina tosi ilkeästi mua ja Eveä, niin kuin me oltaisiin astuttu sen reviirille tai jotain. Se tyttö kyllä varmasti tunnistaisi mut. Se kutsui mua ylipirteäksi hattarapääksi, se oli ainoa ihminen, kenen suusta sana hattara tuli ulos halventavaan sävyyn.
"Kuka on näiden bileiden isäntä?" kuulin Even kysyvän Kuismalta ja mä liu'utin itseni takaisin niiden luokse, kun muakin kiinnosti.
"Emäntä itseasiassa", Kuisma korjasi ja mun polvet alkoi heti vähän tutista.
En tiennyt, minkä takia musta tuntui heti vähän enemmän kuokkavieraalta, kun mä sain tietää bileiden olevan jonkun tytön. Jotenkin mä ajattelin kokoajan, että bileet on jollain jätkällä, ei mulla käynyt mielessäkään, että Kuisman serkku voisi tietenkin olla myös tyttö. Ja mä ajattelin heti hölmön stereotyyppisesti, että sitä tyttöä varmaan ottaa aivoon, kun tänne pamahtaa jotain tuntemattomia muijia sen kotiin bilettämään. Ja että jos se serkku olisi ollut poika, niin se olisi ollut uusista tytöistä vain innoissaan.
Ehkä vähän typerä ajatus, mutta niin mä ajattelin.
"Kai se tietää, et me ollaan täällä?" mun oli kysyttävä, mun oli pakko saada painolasti pois harteilta. Jos se tyttö ei tiennyt, niin vielä ehti juosta pakoon. En mä oikeasti halunnut kuokkia.
"Nää on ihan avoimet bileet, ei hätää", Kuisma vakuutti ja otti hörpyn kaljastaan. "Se hetki sitten veteli shotteja keittiössä niin antaumuksella, et tuskin se tän illan aikana edes tajuaa, et täällä on muitakin kun sen tuttuja", Kuisma nauroi perään.
Mä huokaisin helpotuksesta.
"Okei, hyvä", vastasin ja uskaltauduin vihdoin riisumaan mun ylisuuren vaaleanpunaisen takin. Evekin riisui sen farkkutakin ja Kuisma laittoi ne herrasmiehenä naulakkoon. Mä tykkäsin siitä kokoajan enemmän, se oli niin rento ja kiva tyyppi.
Oli niin hassua, miten kivoista tyypeistä tulee paremman näkösiäkin, kun ne on mukavia. Tai niin mä ajattelin. Mä en syttynyt pahoista pojista, ne pelotti mua. Mä sytyin pojista, jotka oli kohteliaita ja mukavia, piti mun puolia ja kehui.
Ehkä mä olin sen takia sinkku, kun kukaan ei ollut mulle koskaan niin mukava.
"Tota, onko täällä boolia tai jotain?" Eve kysyi, taas kerran, oikean kysymyksen.
"Tännepäin", Kuisma sanoi huvittuneena suoralle kysymykselle ja johdatti meidät keittiöön.
Jos joku asia tässä talossa huusi varakkuutta, niin se oli ehdottomasti keittiö. Se oli hiton iso ja tilava, keskellä kaikkea oli saareke, jonka päällä oli niin iso kulhollinen boolia, ettei se kulho varmaan mahdu edes mihinkään noista kaapeista, vaikka nekin oli valtavia. Kaappien ja tason jakavassa seinässä ei ollut kaakelia vaan marmoripinta, joka kiilsi niin antaumuksella, että sen oli ihan satavarmasti oltava oikeaa marmoria eikä mitään köyhän miehen d-c-fixiä. Kaappien pinnat oli vaaleanharmaata mattaa eikä niissä ollut vetimiä, vaan ne avautui koskettamalla alareunasta, mä näin, kun Kuisma otti sieltä meille överihienot kristallilasit. Mä olisin toivonut ennemmin muovimukia, etten vahingossakaan tiputa noin hienoa lasia lattialle.
Se bileiden emäntä varmaan tappaisi mut.
"Olkaa hyvät", Kuisma ojensi meille lasilliset vaaleanpunaista juomaa ja tuikkasi vielä valko-vaaleanpuna-raidalliset paperipillit lasiin. Mua hymyilytti taas, mua hymyilytti kaikki vaaleanpunainen. Juoma näytti ihanalta siinä kristallilasissa ja mun teki mieli ottaa siitä kuva instaan, mutta en mä kehdannut. Hitsi, se olisi sopinut mun feediin täydellisesti. Ja jos se johonkin muuhunkin sopi täydellisesti, niin mun vatsalaukkuun, sillä se oli myöskin aivan superhyvää.
Eve sen sijaan irvisti.
"Yök, aivan liian makeeta", se sanoi mulle, kun Kuisma ei kuullut.
"Niin mä arvelinkin", naurahdin, mä tunsin Even niin hyvin. Meillä oli ikuinen kiista makeasta ja väkevästä, viini oli ainoa mistä me päästiin sopuun, kun se oli tarpeeksi kitkerää Evelle ja tarpeeksi makeaa mulle.
Kuisma esitteli meidät muutamille sen kavereille, osa niistä oli sen luokkalaisia, ketkä mä tunnistin kasvoilta, mutta osaa mä en ollut ikinä nähnytkään. Mä kuulin niiden nimet, mutta unohdin ne samantien. Ne oli kaikki jätkiä ja mä huomasin, miten yksi niistä katseli Eveä vähän pidempään.
Se oli Leevi. Se oli ainoa, kenen nimi jäi mun mieleen, koska se ei ollut tippaakaan Leevin näköinen. Sillä oli pahan pojan tyyli ja pahan pojan naama ja mulle tuli siitä ristiriitaiset fiilikset. En mä olisi halunnut sen katselevan Eveä sillä tavalla, kun Eve oli ollut niin pitkään sinkkuna ja ihan salettiin lankesi just tuollaiseen jätkään, joka lopulta särkisi sen sydämen.
Samaan aikaan mä halusin kuitenkin toimia Amorin apulaisena, joten kerroin sen tyypin tuijotuksesta Evelle, kun me myöhemmin mentiin käymään vessassa yhdessä.
En mä voinut olla hiljaa.
"Siis kuka niistä oli Leevi?" Eve kysyi hämmentyneenä, kun se pöyhi pitkiä hiuksiaan peilin edessä. Even tukka oli ihana, kun se oli luonnostaan tummanruskea ja kamalan pitkä, se oli kasvattanut sitä jo monta vuotta. Aiemmin sillä oli ollut polkkatukka ja otsis, mutta kummastakaan ei ollut enää tietoakaan. Mun mielestä se polkkatukka sopi sille paremmin, mä olin sanonut sille monta kertaa, mutta ei se enää kuulemma sopinut sen tyyliin.
En mä tiennyt, mitä se sillä tarkoitti.
"Se, kenellä oli mustat vaatteet", kerroin, vedin pöntön ja istahdin kannen päälle. "Sellasen pahan pojan näkönen."
"Niinpä tietysti", Eve naurahti. "Yrität parittaa mua jollekin kusipäälle?"
"Tottakai", virnistin ja vaihdettiin paikkoja. Mun nutturat oli löystyneet, mutta ne oli silti ihan hauskan näköiset. Mun tukka oli helppo saada tuuheiksi nutturoiksi, koska ne oli tyvestä latvaan ihan hattaraa, sellaista huonokuntoista hamppua ja mä olin varma, että jos mun äiti eläisi, se valittaisi niistä. Käskisi mun mennä kampaajalle leikkauttamaan ainakin puolet pois, jotta ne olisi kiiltävät ja kauniit.
Tai sitten ei. En mä tiennyt, mistä äiti olisi valittanut, oliko se edes valittajatyyppiä. Mä halusin uskoa, ettei se ollut.
"Ehkä mun sit pitäis iskee se", Eve sanoi yhtäkkiä.
"Häh? Ai oikeesti?"
"Joo joo, olihan se ihan söpö."
Mä en ollut uskoa korviani. Eve ei koskaan kiinnostunut kenestäkään ja mä olin alkanut jo kelailla, että ehkä se oli aseksuaali, koska siltä se vaikutti välillä. Se ei oikein koskaan kehunut ketään vastakkaista sukupuolta hyvännäköiseksi eikä se todellakaan ollut sitä tyyppiä, joka tekisi mitään tuollaista.
Ei Eve iskenyt koskaan ketään, ei se mun tietääkseni ollut ollut Roopen jälkeen kenenkään kanssa, ellei sitten Villen, mutta mä halusin uskoa, ettei niin ollut. Eve oli alkujärkytyksen jälkeen ollut täällä kuitenkin ihan mukisematta, joten ehkä mä tosiaankin menin mun teorioissani liian pitkälle. Kiristin mun nallenkorvanutturaa ja päätin, että mun spekulaatio Evestä ja Villestä oli vaan mun vilkasta mielikuvitusta.
Eve nousi ylös ja katseli itseään peilistä, sen tummanruskeat bambisilmät oli humalasta utuiset, mutta se oli silti tajuttoman upea. Se olisi saanut ihan kenet tahansa, vaikka sitten sen Leevin.
"Meinaatko oikeesti?" kysyin varmistaakseni, kun koko ajatus oli tosi absurdi.
"Voishan sitä yrittää, ei mulla mitään hävittävääkään oo", Eve virnisti.
Eve laittoi lisää huulipunaa ja joi muutaman kulauksen vaaleanpunaisesta juomasta irvistäen. Lopulta se kaivoi laukustaan pienen viinapullon, jolla täytti lasinsa takaisin täyteen. Mun mielestä booli oli kyllä ihan tarpeeksi vahvaa, mutta en mä viitsinyt alkaa nillittää. Eve on jo 18 ja osaa tehdä sen omat päätökset.
Tai niin mä halusin uskoa.
Kun me tultiin vessasta, Eve sanoi lähtevänsä etsimään sitä jätkää ja jätti mut yksin. Mua jännitti olla yksin ja mua jännitti, kun mä mietin miten ilta saattaisi edetä, päätyisinkö mä ehkä tekemään Kuisman kanssa jotain. Mä en ollut tehnyt kenenkään kanssa mitään koskaan, joten mä en todellakaan ollut mikään kokenut tällaisissa jutuissa. Otin ison hörpyn boolia mun lasista ja mua ehkä vähän harmitti, etten ollut lisännyt sinne lisää viinaa, kun oli ollut mahdollisuus. Mä en juonut automatkalla tippaakaan ja mun humala alkoi hälvetä ja mä vihasin laskuhumalaa, kun mua alkoi vaan väsyttää. Kipitin keittiöön täyttämään mun lasia ja pian sen jälkeen Kuisma taas ilmestyi mun luokse.
Mä tunsin heti perhosia mun vatsassa, mikä oli hassua, kun en mä yleensä tuntenut niitä.
"Moi", Kuisma sanoi. "Onko ollu kivaa?" se lisäsi nopeasti perään, ennen kun ehdin moikata takaisin. Kuisma pyyhkäisi vaaleaa tukkaansa pois otsalta, se oli jättänyt sen lakkinsa jonnekin ja sen tukka oli vähän pörrössä, se näytti oikeasti tosi söpöltä.
Viattomalta koiranpennulta.
"Joo, tuo vessassakäynti oli hulvattoman hauska kokemus", vastasin nokkelasti takaisin ja Kuisma nauroi.
"Tiiät mitä meinaan", Kuisma virnisti ja nojaili saarekkeeseen. Se katseli mua hymy suupielessään ja mä en tiennyt mihin olisin katsonut. Keskityin vaan mun juomaan, mä halusin olla jo kovemmassa humalassa.
"Pakko sanoa, et sun tyyli on kyllä niin siisti", Kuisma sanoi ihan puun takaa. Mun posket muuttui sekunnissa saman väriseksi, kuin juoma mun kädessä.
"Ai, kiitos", mä vastasin hämmentyneenä ja katselin mun asua, koska mua ujostutti katsoa Kuismaa.
"Ole hyvä vaan", se hymähti ja kaatoi loput kaljat kurkkuunsa. Se liikahti isolle jääkaapille ja otti sieltä toisen tölkin, kunnes palasi takaisin mun luokse. "Mennään yhteen paikkaan", Kuisma sanoi ja ojensi kättään. Mä katsoin sitä hölmistyneenä, halusiko se oikeasti, että mä otan sitä kädestä? Halusi se, sillä se tarttui mun käteen, ennen kun mä ehdin spekuloida elettä enempää.
Muutamat pienet perhoset alkoi lennellä mun vatsanpohjassa.
Kipitin Kuisman perässä ja yritin salaa siemailla mun juomaa, että mä olisin määränpäässä edes vähän rohkeampi. Mä en tiennyt mihin me oltiin menossa, mä en nähnyt Eveäkään matkan varrella. Mua huolestutti missä se oli ja oliko sillä hauskaa, mutta yritin olla ajattelematta nyt Eveä.
Mun oli pakko olla ajattelematta sitä, sillä musta tuntui, että mun prinsessatarina saattoi juuri alkaa.