— e v e —
"Penni sun ajatuksista."
Oona lätkäisi viisisenttisen koulun kirjaston pöydälle ja katsoi mua pää kallellaan pöydän toiselta puolen. Oonan hailakan violetti hattaratukka oli solmittu kahdelle pallonutturalle, ihan niin kuin seiskaluokalla. Silloin kolme vuotta sitten, kun Oona jäi yksin yläasteelle, se ei uskaltanut olla enää niin värikäs. Tavallaan oli helpottavaa, etten mä ollut ainoa joka menetti värinsä niihin aikoihin. Oona tosin löysi värinsä uudelleen, kun lukio alkoi.
Mun värit jäi sinne taivaalle, vuoden 2016 ensimmäisiin sekunteihin, enkä mä ollut vieläkään saanut niitä takaisin.
Mun kurkkua alkoi taas kuristaa.
"Ylppäreitä mä vaan mietin", ähkäisin lopulta.
"Mitä niistä?"
"Että mitähän niistäkin tulee", pohdin ääneen ja naksautin niskani. "Äiti stressaa niistä hulluna."
"Niihin on vielä kuukausi aikaa."
"No joo."
Huokaisin syvään ja käänsin katseeni ikkunasta ulos. Koivunoksat alkoi olla jo pienillä hiirenkorvilla ja aurinko välkehti niiden takaa ensimmäistä kertaa kunnolla koko keväänä. Alkuvuosi meni hujauksessa lukuloman takia, kun kirjoituksiin pänttääminen täytti arjen aamusta iltaan, mutta kirjoitusten päättyessä maaliskuun lopulla aika on vain madellut.
Oli kamalaa, kun yhtäkkiä ei taas ollut mitään mietittävää. Pelkät omat ajatukset, jotka aina välillä painoi niin paljon, että oli pakko pitää pää tyynyssä koko päivän.
En ymmärrä miten musta tuli tällainen, elämäniloton ihmisraunio.
Sen takia täytin tylsiä päiviäni pyöräilemällä lukiolle aina silloin, kun Oonalla oli hyppytunti. Oonan ei tarvinnut olla yksin, eikä munkaan. Mä tulisin hulluksi, jos joutuisin olemaan pelkästään kotona. Äiti oli siellä melkein aina, en mä kestänyt olla sen kanssa kahdestaan.
"Roope ja Ama menee tuolla", Oona sanoi ja osoitti ikkunasta ulos. Havaitsin ne näkökentässä juuri sillä hetkellä, kun ex-poikaystäväni puristi nykyistään takapuolesta. Siinä missä toiminto sai Aman kikattamaan, se sai meidän kummankin kasvot vääntymään irvistykseen. "Oksettava pari", Oona heitti yökkien. "Siinä kyllä löys kaks idioottia toisensa."
"No jep."
"Häiritseekö sua toi niiden juttu?" Oona kysyi kulmat kurtussa. "Ama oli sun paras kaveri kuitenkin joskus."
"No ei kyllä häiritse yhtään."
"Eikö?"
"Menis vaan äkkiä vaikka kihloihin niin äitikin vois uskoa, ettei musta ja Roopesta tuu enää ikinä mitään", mutisin pyöritellessäni päätäni ja katsoin, miten Aman pitkä ruskea tukka liehui tuulessa samassa tahdissa sen kesämekon helman kanssa, ihan kuin se olisi joku poptähti keskellä musavideota. Roope varmaan palvoi maata sen jalkojen alla.
"Eikö se oikeesti oo vieläkään unohtanu sitä?"
"No ei", huokaisin ja valahdin tuolilla niin masentuneen näköiseen asentoon kuin se oli mahdollista. "Toissapäivänä Roope kävi meillä auttamassa autotallin siivoomisessa."
"No mitä helvettiä? Eikö teidän äiti osaa siivotakaan yksin?" Oona kysyi huvittuneena ja kaatoi ison kasan suussa ritiseviä karkkeja kämmenelleen ja heitti kaikki suuhun.
"No ei ilmeisesti."
Koko ajatus pänni ihan hitosti. Olin sinä aamuna menossa rauhalliselle aamuröökille kahvin kanssa, kun luulin olevani yksin kotona, ja juuri kun mä olin sytyttämässä sitä tupakkaa, autotallista alkoi kuulua pauketta. Oli ihan helvetin hienoa löytää ex-poikaystäväni sieltä paukuttamassa jotain peltilaattoja seinään, jotta iskän työkalut sai nostettua seinälle siisteihin riveihin. Max olisi ihan hyvin voinut hoitaa senkin homman, mutta äidillä näytti olevan Roopen numero pikavalinnassa tällaisia suuria hätätilanteita varten.
Hitto että mua ärsytti. Mä en päässyt siitä ikinä eroon.
"Tietääköhän Ama?"
"Mistä?"
"No sitä, et Roope hengaa teillä vielä mitä — kolme ja puoli vuotta teidän eron jälkeen", Oona tarkensi ja irvisti sen sanoessaan. Mäkin irvistin, se kuulosti ääneen sanottuna aivan älyttömältä.
"Tuskin", sanoin olkia kohauttaen. "En usko et Roope on niin avoin, tuskin se edes tietää mitä se sana tarkottaa", huokaisin perään.
"Totta turiset", Oona komppasi.
Luojan kiitos Roope valmistuu samaan aikaan mun kanssa, niin ei tarvinnut pelätä tyypin ilmestyvän vielä mun ylppärijuhliinkin. En kyllä ihmettelisi, jos äiti menisi Roopen juhliin sen oman tyttären juhlien sijasta. Vähintään sitten kun juhlat on juhlittu ja kiitoskortit jaettu, niin äiti laittaa Roopen ylppärikuvan paraatipaikalle olkkarin hyllylle mun kuvan eteen. Mä olin siitä ihan varma.
"Blaa, mun pitää lähtee tunnille", Oona huokaisi kesken mun ajatuksien ja alkoi kasata pöydälle levittämiään koulukirjoja ja vihkoja pinoon. Mua hymyilytti Oonan vihkot, ne oli ihan täynnä tulostettuja kuvia niistä sen korealaisista idoleista, joiden nimiä mä en tosiaan tule ikinä muistamaan ulkoa. Miten edes voisin, kun yksi on Taehyung, toinen Taeyong ja kolmas Taehyun.
En erottanut ketään niistä, mutta Oona erotti ja varmaan tiesi jokaisen veriryhmänkin. Se oli hellyyttävää, mä olin aina ollut kateellinen Oonalle, että sillä oli noin iso intohimo jotain asiaa kohtaan. Mä en ollut intohimoinen oikeastaan mistään enää.
"Kiva, kun sä tulit taas käymään", Oona sanoi pinottuaan kirjansa. "Täällä on tosi yksinäistä ilman sua."
Mua säälitti Oona niin paljon. Se oli niin kultainen tyyppi, ei sen kaltaisen tyypin pitäisi joutua olemaan niin paljon yksin.
"Tuun sit maanantainakin", sanoin ja Oonan jo valmiiksi korkeat poskipäät kohosi entisestään, kun toiveikas hymy levisi sen kasvoille.
"Huippua", Oona sanoi ja kääntyi lähteäkseen. "Ainiin, mun piti kysyä. Mitä sä teet — tai siis, onko sulla jo viikonloppusuunnitelmia?"
Oonan ilme oli yhtä varovainen kuin tuo takelteleva kysymyskin.
"Miten niin?"
"Onko?"
"No ei varsinaisesti, mut —"
"Hyvä!" Oona hihkaisi keskeyttäen mut ja siinä samassa se äskeinen varovainen ilme vaihtui ilkikuriseen hymyyn, jonka tarkoitusperää en tosiaankaan ymmärtänyt.
"Mitä sä virnuilet?" mä kysyin ja kurtistin mun kulmia.
"Enkä virnuile!" Oona yritti sanoa viattomana, mutta tunsin tuon lilatukan niin hyvin, ettei se todellakaan mennyt läpi. Asetin käteni puuskaan ja katsoin tyttöä kysyvästi niin kauan, että Oona avasi suunsa uudelleen. "Ei mitään erikoista! Sä tuut meille ja pidetään hauskaa pitkästä aikaa", Oona sanoi, tai lähinnä käski ja osoitti etusormellaan mua, kunnes katosi taas nurkan taakse.
Nuo suunnitelmat mä hyväksyin, ja päätäni pyöritellen aloin kerätä omia kamojani pikkulaukkuun, vaikkei mulla kauheasti mitään ollut mukana. Sokerittomia pastilleja, pari mustekynää ja minikokoinen vihko, johon piirtelin lähinnä mandalakuvioita niinä hetkinä, kun Oona tekee läksyjä —
"Ainiin!"
Oona ilmestyi yhtäkkiä takaisin nurkan takaa esiin.
"Ja sit me mennään illalla bileisiin", Oona ilmoitti ja mä meinasin tukehtua mun purkkaan.
"Oona!!"
"Jep jep! Tuu kuuden aikaan meille!" Oona huusi takaisin leveä virne naamallaan ja häipyi yhtä nopeasti kuin ilmestyikin, jättäen mut yskimään purkkaa ulos ruokatorvesta.
"Oona! Mitkä bileet?!" yritin huutaa perään, ja sain vastaukseksi vaimean yhet bileet vaan -huudahduksen ja käytävää pitkin seilaavan kikatuksen, samalla kun mun päässä alkoi pyöriä miljoona eri vaihtoehtoa, joiden avulla mä voisin luistaa niistä.
***
Kun Oona soitti mulle iltapäivällä ja kertoi illan aikataulun, pieni osa mun sisällä yllättäen syttyi. Mä en ollut käynyt yksissäkään bileissä vuosiin, enkä mä oikeastaan enää edes muistanut, että sellaisissakin voisi käydä, mutta nyt mä olin menossa.
Ja mä olin tavallaan innoissani siitä.
Mulla oli pitkästä aikaa sellainen olo, että ehkä mulla oli sittenkin toivoa. Ehkä kaikki ikävät asiat oli nyt vihdoin taakse jäänyttä elämää, ehkä mä voisin alkaa taas nauttia kaikesta, syntyä uudestaan, tavallaan. Elää niin kuin normaalit ihmiset, bilettää kuin huomista ei olisi ja maalata huulet pitkästä aikaa jollain muulla kuin huulirasvalla. Lukuloma jätti jälkeensä laiskuuden omaa ulkoista olemusta kohtaan ja mä olin elänyt viime kuukaudet ihan röllipeikkona tukka sotkunutturalla, ilman meikkiä, päällä ne kaikista mukavimmat vaatteet, jotka ei olleet pinterestin asuinspiraatiokuvia nähneetkään.
Nyt mä en meinannut edes tunnistaa itseäni peilistä.
Ostin ennen lukulomaa tummat nilkkapituiset löysähköt farkut, joihin oli kirjailtu kukkakuvioita sinne tänne, mutta mä en ollut ehtinyt käyttää niitä vielä kertaakaan. Tai jaksanut, miten vaan. Mutta nyt, nyt kun mä vedin ne mun jalkaan, kaikki vaan jotenkin loksahti paikoilleen.
Oli ihana laittautua pitkästä aikaa.
Farkkujen kanssa yhdistin saman sävyisen cropatun farkkutakin ja ihonmyötäisen, pienikaula-aukkoisen mustan t-paidan, jonka rintamuksen koristelin kultaisilla kaulakoruilla. Tukan jätin auki sellaisenaan, laineikkaana, kun se suihkusta tullessa päätti kaartua just oikeaan suuntaan. Meikin päätin pitää muuten luonnollisena, mutta huuliin laitoin tumminta punaista huulipunaa, minkä meikkipussin pohjalta löysin. Se täydensi lookin.
Oona tulee lentämään perseelleen mut nähdessään, mä olin siitä varma.
"Onko susta tullu joku gootti?"
Max toljotti mua ovenraosta purkkaansa mässyttäen. 16-vuotiaalla pikkuveljelläni oli harmaa huppari päällään ja verkkarit jalassaan, asusta päätellen se oli menossa tekemään parempia päätöksiä kuin mä.
"Onko susta tullu joku miss bikini fitness?" heitin nokkelana takaisin.
"Haista vittu", Max tuhahti, mutta nauroi kuitenkin. Se nojasi ovenpieleen ja jäi siihen selaamaan puhelintaan, luultavasti viestittäen Kaislalle, että oli nyt valmis lähtemään treenaamaan. Max oli jättänyt wowin pelaamisen, kun se aloitti lukion ja kulutti nykyään energiansa kuntosalilla. Se oli tavallaan parempi harrastus, mutta lihaksien myötä Maxista oli tullut ylimielisempi. Oli se kyllä aiemminkin sitä ollut, mutta leventynyt selkä ja lihaksikkaat käsivarret tuntui vain korostavan sitä, kuinka helvetin tietoinen se oli komeasta ulkonäöstään.
Ennen Max oli hintelä nörttipoika, mutta nykyään se näytti lihaksineen joltain jenkkileffojen urheilijapojalta. Kaislan käsipuolessa varsinkin, ne oli sellainen jenkkileffojen power couple. Mun suuhun nousi oksennusta, kun mä kuvittelin ne salilla kahdestaan, kun Max teki jotain askelkyykkyjä 50-kiloinen kaunotar reppuselässä extrapainona.
Voi luoja.
Välillä mä kaipaan sitä 13-vuotiasta Maxia, joka istua kyhnötti selkä kumarassa omassa pelikuplassaan ja ilmestyi aina välillä keittiöön syömään pelkkiä lihapullia. Sitä Maxia ei paljoa urheilu kiinnostanut, jos vessanpöntöllä käymistä ei lasketa omalla kehonpainolla kyykkäämiseksi.
Kuntosali oli saanut Maxin myös syömään monipuolisemmin — siinä missä se 13-vuotias hintelä poika suorastaan yökki kasvissosekeitolleni, nykyinen Max saattoi jopa toivoa sitä ruoaksi, jos saa puoli kiloa raejuustoa protsuksi siihen kylkeen. Kaisla teki Maxista ihan eri ihmisen, tai sitten joku muu tuon pojan päässä naksahti. Enää Max ei myöskään heittänyt mitään ilkeitä kommentteja selviytyjien lesbokisaajista, se oli pelkästään äidin heiniä nykyisin.
Äiti oli nykyään miljoonasti pahempi, kuin ennen.
"Mihin sä niinku oot menossa?" Max kohotti katseensa luuristaan ja katseli muuttunutta ulkomuotoani hämmentyneenä, kuin ei uskoisi silmiään. Max ei ollut myöskään tottunut näkemään mua laittautuneena, joten en yhtään ihmetellyt tuota katsetta.
"Bileisiin."
"Kenen bileisiin muka?" Max kysyi naurahtaen. Se ei selkeästi voinut uskoa myöskään korviaan.
"En mä tiiä kenen, Oona kutsu mut."
Max kurtisti sen kulmia epäuskoisena, naurahti uudestaan ja alkoi taas näpytellä puhelinta. Ehdin sillä aikaa kerätä tärkeimmät tavarat pikkulaukkuun, eli puhelimen, tupakat, sytkärin ja lompakon, kunnes Max avasi sen suun uudestaan. "Ei täällä oo mitään bileitä, kysyin just jengiltä. Ja ei sillä, kyllä mä tietäisin, jos olis", Max sanoi hyvin itsetietoisena siitä, että sai kyllä lukion kuumimpana ykkösenä kutsun jokaikisiin kissanristiäisiin.
"Ehkä sua ja sun jengiä ei vaan oo kutsuttu näihin bileisiin", vastasin tuhahtaen ja pyöritin silmiäni jengi-sanan kohdalla. Max näytti mulle keskisormea, näytin takaisin ja siinä samalla aukinaisesta pikkulaukustani putosi röökiaski lattialle. Max katsoi LM:n sinistä askia purkkaansa jauhaen ja naurahti perään, mutta ihme kyllä ei kommentoinut siitä mitään. Ei se edes ehtinyt, kun sen puhelin pärähti soimaan.
"Joo, oon valmis, nähään siinä oven edessä, love you", Max vastasi lepertelyn määrästä päätellen Kaislalle ja laski luurin hetkeksi alas katsoakseen mua. "Pitäkää hauskat mielikuvitusbileet", Max virnisti. Ehdin heittää Maxia ensimmäisellä käteen osuvalla tavaralla, tyhjällä vesipullolla, ennen kun se hävisi virneinensä pois näkyvistä.
"Kusipää", murahdin itsekseni, nostin askin takaisin laukkuun ja lysähdin sängylle.
Mun ei pitäisi välittää Maxin sanoista, mutta en silti voinut olla miettimättä mihin bileisiin Oona oli mua viemässä, jos edes Max ei ollut niistä kuullut. Oona joutui lukiossa Maxin kanssa samalle lyhyen matikan valinneiden luokalle ja Max oli kaikkien luokkalaistensa kaveri eikä Oona juuri kenenkään.
Jostain syystä en silti jaksanut vaivata asialla päätäni, vaan nousin sängyltä ylös, napsautin laukun soljen kiinni, työnsin Martensit jalkaan ja livahdin ulos ovesta, ennen kun äiti ehti nähdä mut tällaisena.
Mä en halunnut, että se pilaisi mun fiiliksen, koska sen se todellakin osasi tehdä.
***
"Eikä! Siis kuinka ihanat farkut!" Oonan kovaääninen kiljahdus kuului Beatsieni läpi, vaikka niistä pauhasi musiikki suhteellisen kovalla. Nykäisin kuulokkeet kaulalle ja tein pari pyörähdystä mun asussa.
"Näytät ihanalta!" Oona hihkui ja tytön hymy vain leveni, kun se huomasi mun toisessa kädessä Alkon paperikassin, josta pilkotti pari pulloa Rieslingiä. "Parasta! Ja sulla soi bilemusatkin!"
Oona oli ihan intopiukeana, kun se nappasi kassin kädestäni ja kuulokkeistani läpitunkevan biitin tahdissa tanssahdellen ohjasi mut sisään yksikerroksisen omakotitalon eteiseen. Otin kengät jalasta ja astelin peremmälle, Oonan isä istui olkkarin nojatuolilla ja katseli telkkarista jotain musavideota.
"Moro Sepi", sanoin tuttavallisesti Oonan isälle ja vedin kuulokkeet kaulalta jumputtamasta.
"Eve! Mitä likka?" Sepi huudahti iloisesti takaisin ja kurotti sohvapöydältä kaukosäädintä säätääkseen myös musiikkia hiljemmalle. "Ei oo hetkeen näkyny, missä oot hiihdelly?"
"Ollu niin paljon kouluhommia, kirjotukset ja kaikkea, mut nyt vaihdoin vapaalle", kerroin ja sain vastauksellani Sepin näyttämään hyväksyvästi peukkua.
"Hyvä päätös, en olis nimittäin kestäny tätä iltaa, jos oisit meiän Oonan hylänny", Sepi naurahti ja käännähti pyörivällä nojatuolillaan keittiön suuntaan, jossa Oona räpelsi viinipullon korkkia auki. "Tuo tyttö ei oo muusta puhunutkaan, ku näistä bileistä, jotka on kuulemma tärkeimmät bailut miesmuistiin", Sepi sanoi selvästi siteeraten Oonan puhetta. Mua nauratti.
"Saa kai sitä olla innoissaan jostain?" Oona kysyi käsiään levittäen. Liikahdin nojailemaan keittiön saarekkeelle ja katsoin parasta kaveriani kuin tyhmää.
"Onko tässä maailmassa mitään asiaa, mistä sä et olis innoissaan?" kysyin retorisesti ja Oonakin alkoi kikattaa.
"Ei taida olla", Sepi vastasi Oonan puolesta ja katsoi tytärtään ylpeänä, silmät sädehtien, kunnes käännähti taas takaisin televisiota kohti. Sepi laittoi jonkun pastellinvärisen kpop-musavideon soimaan ja sai Oonan vielä enemmän fiiliksiin.
"Ihan parasta! Laita kovemmalle!"
Sepi teki työtä käskettyä ja jo valmiiksi fiiliksissä oleva Oona meni niin tiloihin, että pelkäsin sen kohta räjähtävän onnesta. Oonalla oli posket puuterista valkoisina, sillä oli ilmeisesti bakingit menossa, vai mitä nyt olikaan. Mua huvitti kuinka tottunut Sepikin oli Oonan kummallisiin juttuihin — äijä ei edes kyseenalaistanut miksi sen tyttären naama näytti siltä, kuin se olisi juuri sukeltanut jauhopurkkiin.
Oonan ja Sepin suhde oli ollut aina kadehdittavan ihana. Ne kaksi tuntui päivä päivältä läheisemmiltä, siinä missä mun oma isä tuntui työntyvän aina vain kauemmaksi. Nytkään en ollut edes nähnyt koko miestä kahteen viikkoon, kun se lähti suoraan työmatkalta työkavereidensa kanssa johonkin metsäreissulle eräjormailemaan. Jos katoaisin tällä ryyppyreissulla, iskä ei edes tietäisi mistä lähteä etsimään.
Onneksi oli Sepi.
"Bileet alkakoon", Oona hihkaisi ja ojensi mulle viinilasin, jossa ei oltu senttilitroissa säästelty. "Ihanaa, kun sain sut mukaan", Oona sanoi ja kippisti viinilasiaan omani kanssa yhteen. "Oli ikävä sua."
Ei mun tarvinnut kyseenalaistaa, mitä Oona tuolla tarkoitti. Ei mun tarvinnut, koska mullakin oli ikävä mua. Ikävä sitä vanhaa mua, joka joskus oli onnellinen.
Se tuntui vähän tältä.
***
"Mitkä bileet ne on?" mä uskaltauduin kysymään, kun mun silmät oli kiinni. Oona halusi laittaa mulle silmämeikkiä, vaikka mä oli päättänyt, että olin tänään luonnollisella naamalla. En mä kuitenkaan voinut Oonan koiranpentukatseelle sanoa ei, kun se aneli, että saisi meikata mut.
"Yhet vaan", Oona vastasi ja mä raotin toista silmääni.
"Kenen?"
"Älä nyt avaa sun silmiä!" Oona kiljaisi ja puhalteli mun naamaan. "Et sä sitä tyyppiä tunne, enkä mäkään oikeastaan, kun se on rinnakkaisluokan Kuisman serkku", Oona sitten kertoi.
"No ilmankos Max ei tienny näistä bileistä mitään", huokaisin ja yritin rentouttaa kasvoni uudestaan. "Miten sä sait kutsun ja se ei?"
"Etkö sä usko, et mäkin voisin joskus saada kutsuja bileisiin?" Oona kyseenalaisti ja mä kuulin sen äänestä, että se ehkä vähän loukkaantui mun sanoista.
"Ei, en mä sillä —"
"Joo mä tiiän", Oona kuitenkin sanoi leppoisaan sävyyn, ei se halunnut alkaa riitelemään. Ei me kyllä koskaan riidelty muutenkaan, ei me oltu sellaisia.
"Ai niin, se Kuisma kysy mua tänään sen vanhojentanssipariksi", Oona paljasti ja siinä kohtaa mun oli pakko avata silmät. Nyt Oona ei saanut kohtausta siitä, se vaan katsoi mua hymyä pidätellen.
Oikeasti, se näytti siltä, että se räjähtää onnesta.
"Mitä!" kiljaisin ja lätkäisin tyttöä hennosti käsivarteen. "Miks et oo kertonu?"
"No nyt kerroin!" Oona hihkaisi ja sen posket muuttui punaisemmiksi. "Mieti, ne on vasta vuoden päästä ja se kysy jo nyt, ja vieläpä mua", Oona hihitti perään, se selkeästi ihmetteli, miten joku voisi haluta tanssia vanhat sen kanssa.
Hölmö Oona.
"Miks ei kysyis? Sä oot ihanin tyyppi ikinä", kehuin ja mun oli pakko halata sitä.
Oonan hihitys vaan yltyi. "Älä viitti!"
"Ihan totta", mä hymyilin ja otin viinilasista huikan. "Ja kerro nyt, mikä ihmeen Kuisma se on?"
Mä paloin halusta kuulla lisää. Viini sai mun olon utuiseksi ja ihanaksi, ja Oonan hyvät uutiset tuntui vain korostavan mun hyvää oloa. En ollut pitkään aikaan ollut mistään näin innoissani, tai innoissani yhtään mistään ja musta oli niin kummallista, että jonkun tuntemattoman tyypin bileet sai mut näin onnelliseksi. Olin viettänyt ihan liian pitkän aikaa oman sydämeni kasaan parsimisessa, etten muistanut kuinka ihanaa oli viettää aikaa tällä tavalla, keskittyä johonkin muuhun kuin muhun itseeni.
"Sellanen hipsteri", Oona kertoi eikä se meinannut pysyä housuissaan. "En tunne sitä yhtään, se vaan tuli juttelemaan tänään ennen kuviksen tuntia ja sen jälkeen, se kehu mun lopputyötä ja pyys mua tanssipariks, oikeesti se tuli niin puskista, mä meinasin pyörtyä! Mun suusta pääs sellanen hiton nolo pihahdus, mut se vaan nauro onneks", Oona hihitti ja otti ison kulauksen viiniä sen kunniaksi.
"Onko se söpö?" mun oli pakko kysyä.
"On se aika söpö", Oona vastasi ja kurotti kohti yöpöytäänsä. Se otti puhelimensa laturista irti, meni whatsappin viestiketjuun ja avasi tyypin profiilikuvan.
"Sulonen!" mä hihkaisin heti, koska se oikeasti oli. Otin puhelimen omiin käsiini ja katselin tarkemmin. Kuva oli jonkun muun ottama, jätkällä oli suorat housut ja henkselit, sellainen herrasmieshattu päässään ja söpö virne naamalla. Se oli hoikka ja sillä oli vaalea tukka, vähän laineikas. Vaikka se pukeutui maanläheisiin väreihin, niin silti mä jotenkin näin Oonan sen vierellä.
"Eikö ookki?" Oona sanoi innoissaan ja nappasi puhelimensa takaisin. "Ainiin, se anto mulle sen numeron, se kirjotti sen vaaleanpunaiselle paperille, vaikka se olis voinu ottaa ihan minkä tahansa värin", se sanoi huokaisten ja mua huvitti. Oona oli hulluna romanttisiin juttuihin. Etenkin, jos niiden juttujen sävy oli vaaleanpunainen.
"Aika ihana tyyppi", myönsin ja kaadoin lisää viiniä lasiini. "Kippistetään Kuismalle", kohotin lasia ilmaan ja Oona kippisti lasiaan mun omani kanssa.
"Kuismalle", Oona kikatti.
Mä olin niin onnellinen Oonan puolesta. Jos mä jollekin ihmiselle toivon pelkkää hyvää, niin se tyyppi oli Oona. Mä oikeasti rakastin Oonaa niin paljon, se oli maailman ihanin ystävä. Jos joku koskaan satuttaa sitä, niin mä en tiedä mitä mä tekisin. Oonan hymy on niin kallisarvoinen, en mä kestäisi, jos joku särkisi sen sydämen.
Sillä oli niin söpöt hymykuopatkin.
"Jatketaan sun meikkiä, niin päästään joskus lähtemään", Oona komensi ja asetuin takaisin aloilleni. Meillä molemmilla oli sellainen hassu nousuhumala, kun kaikki vaan nauratti ja mun sydäntä kipristeli pitkästä aikaa hyvällä tavalla. Tuntui kivalta hengailla näin, niin kuin mä olisin joku ihan muu.
Joku, jolla on asiat hyvin.
Koska mulla ei ollut.
Mä olin ollut vuosia ihan hajalla. Ennen mä luulin, että mä halusin samaa kuin mun vanhemmat oli. Että mun elämän pitäisi mennä ihan samalla kaavalla, kuin niiden. Ne oli opettanut mut siihen kaavaan, että ensin opiskellaan hyvä ammatti ja ansaitaan rahaa. Sitten löydetään hyvä mies (äidin mielestä rikas mies), tehdään muutama söpö lapsi, käydään saunassa lauantaisin ja katsotaan joku lauantai-illan ohjelma yhdessä. Sitten aletaan elämään menetettyä nuoruutta lasten kautta, tungetaan niitä väkisin harrastuksiin, mihin ne ei halua ja yritetään pönkittää omaa egoa lasten menestyksellä. Sitten lapset muuttaa pois kotoa ja ollaan miehen, sen täydellisen miehen kanssa kahdestaan ensimmäistä kertaa pariinkymmeneen vuoteen ja nautitaan eläkeiästä jossain Espanjan auringon alla, lomahuvilalla, ja lopulta kuollaan sinne.
Mutta ei.
Mun koko identiteetti meni uusiksi, kun mä rakastuin samaan sukupuoleen ysiluokan syksyllä.
Ja mun sydän särkyi, kun se valitsi toisen mun sijasta. Se särkyi oikeasti niin moneen palaan, että vielä nytkin, yli kolme vuotta myöhemmin, mä yritin keräillä niitä palasia kasaan. Mä keräilin niitä ja samalla yritin rakentaa sitä pirstaloitunutta identiteettiä kasaan niistä palasista mitä oli jäljellä. Mun elämä ja tunteet oli ollut paussilla siitä illasta lähtien, mä olin vaan odottanut, että joku päivä mä herään ja kaikki olisi taas selkeää ja varmaa.
Eniten mä toivoin, että mä yhtäkkiä, taikaiskusta, haluaisin elää elämääni tasan sillä kaavalla, mitä mun vanhemmat multa odotti.
Ja mua ahdisti, ettei Oona tiennyt. Oona ei tiennyt, että mä olin ollut niin palavasti rakastunut tyttöön. Oona ei edes tiennyt, että mä olin ollut rakastunut johonkin muuhun kuin Roopeen. Mua ahdisti, että en uskantanut kertoa edes mun parhaalle ystävälle miten huono olo mulla oli. Jotenkin musta tuntui, että jos mä sanoisin ne asiat ääneen, mun pitäisi elää ne tunteet uudelleen ja kaikki muuttuisi taas pahemmaksi. Ja muuttuisihan se, mähän olin joutunut valehtelemaan Oonalle niin monta kertaa, en mä tiedä antaisiko Oona sitä mulle edes anteeksi.
Mun kurkkua alkoi kuristaa taas. Välillä sitä kuristi niin lujaa, että musta tuntui, kuin jotkut näkymättömät kädet ilmestyisi mun kaulalle ja puristi niin kauan, että mä aloin kirjaimellisesti haukkoa happea.
Nyt mun olo ei pahentunut niin paljon, viini saattoi olla osallisena siihen. Ja Oonan seura, tietenkin. Oona on ollut mulle terapeutti kaikki nämä vuodet sen tietämättä.
"Iskä tappaa mut, jos mä haisen röökille", Oona kuiskasi, kun me hipsittiin takaovesta pihalle.
"Sano vaan, et mä poltin, mä oon jo täysikänen", sanoin sytyttäessäni tupakan, joka maistui aivan täydelliseltä siinä hetkessä. Mun röökihammasta alkoi kolottaa jo aiemmin, oikeastaan jo ensimmäisen viinihuikan jälkeen, mutta annoin Oonan tehdä meikkinsä rauhassa loppuun.
"Mutta mäkin haluun polttaa, on niin hyvä fiilis", Oona kuiskasi huulet mutrussa ja vilkuili ympärilleen, ihan kuin sen isä pyörisi enää tähän aikaan takapihalla. Sepi linnoittautui kahdeksan jälkeen katsomaan sarjoja Netflixistä, ei se koskaan hengaillut pihalla iltaisin.
Mä ojensin askia Oonalle ja se otti innoissaan sieltä yhden. Ilta-aurinko osui Oonan kasvoille nätisti, sen highlighterit kimmelsi poskipäillä, hitsi että Oona osasi meikata ihan tajuttoman hyvin. Kouluun se meikkasi hillitysti, mutta kaikissa juhlissa se oli elementissään. Mä mietin niitä vanhojentansseja ja miten upealta Oona tulee näyttämään siellä. Moderni disneyprinsessa lilassa tukassaan.
"Sun pitää alkaa suunnitella sitä sun tanssipukua", mä heitin sitten ääneen ja Oonan silmät levähti.
"Niin pitää! Älä nyt naura, mut mä ehdin jo tallentaa pinterestiin inspiraatiokuvia prinsessamekoista", Oona paljasti ja esitteli mulle muutaman. Musta oli niin suloista miten innoissaan se oli jo nyt, vaikka tanssit on vasta ensi vuonna. Mä en ollut viime vuonna omista tanssiaisista yhtään noin innoissani, tai innoissani ylipäätään. Mä tanssin sen viimeisen jätkän kanssa, joka jäi jäljelle ja jonka liikunnan maikka laittoi mun kanssa yhteen meidän kummankaan tietämättä. Meillä ei ollut kummallakaan mielenkiintoa koko juttuun, mutta päätettiin kuitenkin tanssia, kun siitä sai suhteellisen helpolla kurssimerkinnän. Eikä mun äitiä haitannut maksaa kallista pukua, se nyt muutenkin oli koko prinsessapäivästä enemmän innoissaan kuin mä. Ei se ehtinyt omalta innostukseltaan edes huomata, kuinka vähän mua kiinnosti seisoa se mekko päällä Hakolan liikuntasalissa ihmisten arvosteltavana. Musta tuntui siltä, kun mä olisin ollut missikisoissa, ja mä vihasin sitä. Kaikki tytöt kilpaili siitä, kenellä oli kauneimmat meikit ja kenellä ihanin kampaus ja kenellä kallein mekko.
Mä tiesin, että mä voitin viimeisen kategorian melkein tonnin tanssiaismekolla, mutta mä en tehnyt itsestäni mitään numeroa. Äiti halusi sen mittatilauksena, joten se päivä oli todellakin pelkästään äidin päivä, ei mun.
"Mieti, jos me alettais seurustella sen Kuisman kanssa ja tanssittais pariskuntana", Oona haaveili ääneen ja nojasi talon tiiliseinää vasten.
"Ois ihan hiton sulosta", myönnän ja pudotin tupakan tyhjään viinipulloon. "Pitäiskö lähteä jo, niin ehditte saada tuon vuosisadan rakkaustarinan alkuun?"
Oona nyökytteli posket hehkuen ja lähti kipittämään sisälle. Mä menin perässä ja mietin samalla, että mä voisin myydä äidiltä salaa mun tanssipuvun ja antaa siitä saadut rahat Oonalle, niin se saisi sen täydellisen prinsessapäivänsä.
Sitten mun vanhojentansseihin osallistumisella olisi ollut edes joku tarkoitus.