Playmate

53. Yönkuningattaren linnassa

Kuinka paljon nyt kaipaisinkaan rauhallista hetkeä aivan kaksin maantiedon vihkoni kanssa. Se kaipaisi niin kovasti itselleen täytettä - toisin kuin minä, vaikka pastasalaatti ihan syötävältä näyttääkin.

"Hei, kaunotar", sanoo itsevarma ääni samalla, kun outo käsi tarttuu minua paljaasta olkapäästä, "kuka olet? En muista nähneeni sinua." Katson minua puhuttelevaa henkilöä, mutta näenkin yhden sijasta kolme. Kaunotar? En muista, milloin joku olisi kutsunut minua niin.

Toinen pojista tirskahtaa. "Se johtuu siitä, että huomaat vain nätit tytöt, ja tämä on epäilemättä myöhäinen kukkija. Usko pois, että tuollaiset muuttuvat yhden kesän aikana vaikka kokonaan eri henkilöiksi." Mitä ihmettä tämä tyyppi selittää?

"En ollut täällä viime vuonna", sanon lyhyesti ja ytimekkäästi, ja siirrän hienovaraisesti tuntemattoman ääliön käden pois. Poika virnuilee, törkeämmin kuin Keaton ikinä voisi.

"Olet Ainsworthista, etkö vain? Miksi olet yksin? Eihän se käy. Minä pidän sinulle seuraa", hän sanoo mielistellen, ja kurottautuu vielä lähemmäs. Ovatko nämä ihmiset humalassa?

Pöytä takanani estää pakenemisen, mutta jos livahdan hänen kätensä alta...siellä ovat toiset. Työnnän käteni muukalaisen ja itseni välille pitääkseni hänet poissa, valmistaudun juoksemaan, mutta pian huomaan yritykseni turhaksi. Äh, en mahda hänelle mitään. Pitäisikö minun huutaa?

Kohtalokkaan sekunnin murto-osan jälkeen sama poikarukka kuitenkin kituu lattialla valittaen ihonsa turmeltumisesta.

"Miksi hän haluaisi sinun seuraasi, Isaac, kaikista täällä olevista ihmisistä?" halveksuu Keaton lyötyään vihaisen nyrkin pojan naamaan.

Muutama pää on kääntynyt meidän suuntaamme säikähdyksen jäljiltä, ja ympäriltä kuuluu järkyttyneitä, osin paheksuvia kohahduksia. Onko tämän pakko olla totta? En voi paeta ihmisten katseita katseita mihinkään.

"Keaton Louis", änkyttää poika nolona lattialta, "ai, hän on sinun kanssasi?"

"Jos hän ei olisi minun kanssani, oikeuttaisiko se sinut tekemään tällaista?" kysyy Keaton.

Isaac hakee tukea tovereistaan, jotka kuitenkin välttelevät pojan katsetta säälittömästi. "Jättäisitkö minut rauhaan...tämän kerran?" hän mutisee.

"En siksi, että säälisin sinua, vaan koska sinä olet aikani ja nyrkkini tuhlausta", Keaton vastaa kylmästi, mutta suo sitten puolestaan minulle lempeän katseen, "Sinähän halusit juotavaa, Aves?"

***

"Ei sinun olisi tarvinnut kuitenkaan lyödä häntä", totean, kun käsissäni on viimein lasi tavallista vettä (jäiden ja limesiivujen kanssa).

"Mitä muuta sitten? Miksi lähdit niin yllättäen?" Keaton vastaa vaikuttaen ärsyyntyneeltä. Vai huolestuneelta?

"En ole ikinä pitänyt suurista väkijoukoista."

"Söpöä", Keaton hymähtää. Piilotan hämmennykseni hörppäämällä kulauksen viileyttä lasin reunalta. Kuopat Keatonin suupielissä syvenevät entisestään.

Salin toiselta puolelta alkaa kuulua hurrausta, jonka voimistuessa käännymme itsekin etsimään riemun aihetta. Kyse on arvatenkin siitä, että illan päätähti on saapunut juhlijoiden keskuuteen. Kultaisen mekon helmat kimaltelevat, kun tyttö astelee tummapiirteisen, salskean pojan käsipuolessa kattokruunujen hohteeseen.

Kuulen monia ihailun kuiskauksia, mutta myös tuhahduksia kateudesta. Ihmiset täällä näyttävät olevan yhtä mieltä siitä, että nämä kaksi yhdessä ovat täydellinen esimerkki kauniista parista, kaikkien ihanteiden summa.