diktaattori

36. pelko pahin ja toivo parhain

"Hei anteeks, mulla olis psykologille aika" mä sanoin ja sain siniseen sonnustautuneen ihmisen katseen itseeni.

"Joo. Mee vaan tosta ovesta ja jää odottamaan. Sua pitäis tulla siitä hakemaan" työntekijä sanoi ja mä kiitin.

Ei kulunut kauaa, kun miellyttävä naishenkilö pyysi mut sisään. Mä astelin epävarmasti huoneeseen ja nainen laittoi oven kiinni,

"Jätä vain ulkovaatteet tuohon, ole hyvä" nainen sanoi ja mä jätin takkini tuolille.

Nainen pyys mua istumaan pöytää vastapäiselle tuolille ja mä tein työtä käskettyä.

"Oikein mukava tavata Tino. Nimeni on Anne Mustonen ja toimin Juurikankaalla toisena psykologina. Missäs koulussa sä oletkaan?" Anne tiedusteli.

"Juketsun lukiossa" mä totesin.

"Voi kun kiva! Musta tuntuikin et mä olen nähnyt sut aiemmin. Voitaisiin varata sit seuraavat ajat koulupäivän ajaksi, niin ei tarvitse sitten täällä rampata" Anne sanoi hymyillen.

"Ei" mä sanoin jyrkästi. Mun tilanne oli tarpeeks paha koulussa. Mieti, jos Felix sais nähä et mä käyn psykologilla. Se naurais ittensä kuolioon.

"No valitettavasti sun tilanteen ottaen huomioon, käyntejä on oltava useammin, joten se on ainut keino, pahoittelen. Minulla käy siellä muitakin oppilaita, ettet ole suinkaan ainoa" Anne sanoi.

Mä olisin tahtonut väittää vastaan, mutta mä en jaksanut. Se oli liian paljon pyydetty.

"Mun tietojen mukaan, sinulla, Tino, on stressiperäinen sairaus, jonka tutkimukset ovat vielä kesken. Milloin huomasit, että oireet alkoivat?" Anne kysyi.

Mä tosissani luulin, että psykologil käyminen olis jotenkin mukavaa jutustelua, mutta tää oli joku helevetin ristikuulustelu.

Onneks tunti meni nopeasti ja mä pääsin Oilin kyydissä kotiin. Oilikin yritti kysellä kaikkea, mut mua ei kiinnostanut puhua.

Kotona mä menin suoraan nukkumaan, mä en edes jaksanut vaihtaa vaatteita.

-

Mä heräsin aamulla puoli kahdeksalta, en niin virkeänä kuin eilen. Mä sonnustauduin mustaan Hard Rock Cafen huppariin. Mä
puin lökärit  ja laitoin hupparin päähän. Tänään mä halusin olla mahdollisen huomaamaton.

Mä kävelin alas ja siellä oli jo koko konkka ronkka ylhäällä.

Mulle toivotettiin hyvät huomenet, mut mä
vaan nyökkäsin. Mä en jaksanut vastata.

Mä pääsin taas kerran Aten kyydillä kouluun, josta mä olin kiitollinen. Tuttuun tapaan mä mä kävelin autolta koululle. Tiiliseen Juurikankaan lukioon.

Mä istahdin filosofian luokan eteen ja painoin pääni tiiliseinää vasten. Mä kuulin toisen korvan avulla, kuinka Miklas, Tume, Juse ja Felix latelivat ilkeitä solvauksia, milloin kellekin.

Mua kadutti, että mä olin ollut tossa porukassa. Mä olisin ollut paljon mielummin Sebastianin ja Loviisan kängissä, mut nyt se oli liian myöhästä, eikä tehtyjä juttuja saatu enään tekemättömiks, ja se oli ehkä paskinta paskaa tässä elämässä.

Mä kuuntelin 75 minuuttia, kun meidän filosofian open Matti Alaraappana selitti etiikasta ja oikeasta ja väärästä. Se sai mut syöpymään vielä syvemmälle itsesäälin syöveriin.

Toinen tunti mulla oli hypäri, jonka mä käytin Hearbreak -soittolistan läpikuunteluun. Se oli parasta paskaa tähän fiilikseen.

"Täälle se vaa masentelee, tuuks sä syömää?" Loviisan ääni kaikui jostain. Mä otin toisen airpodin pois korvasta, ja mä katsoin Loviisaa.

Silläkin oli musta poolopaita, sekä mustat lökärit. Suru-aika, sitähän tää oli.

"Joo" Mä sanoin lähes kuiskaten ja niin me sit lähettiin hakeen linjastolta safkaa.

Ruokana oli jotain jauheliha -paskaa, mutta Loviisan tapaan mäkin otin kasvisruokaa. Mä tahdoin oikeasti muuttua paremmaksi ihmiseksi. Kukaan ihminen ei saanut enää kärsiä mun takia.

Me istuttiin nurkka pöytään. Ja me syötiin kaikessa hiljaisuudessa. Se oli oikeastaan  aika rahoittavaa, se ei ollut edes akwardii.

"Ei voi olla totta" Loviisa rikko hiljaisuuden kattoen mun olan yli jonnekin.

"Kato kuka tuol on" Loviisa sano, ja mä käännyin. Meidän takana oli seisoi joku uus äijjä. Sillä oli musta huppari ja siili. Se katsoi tosi intensiivisesti tänne.

"Emmä tunne tota, miks se kattoo tänne?" mä
sanoin hämilläni. Iha random. Mä käännyin takaisin katsomaan Loviisaa, joka katsoi mua tosi epäuskoisesti,

"Tino, idiootti! Se on Sebastian!" Loviisa kiljahti ja mä käännyin katsomaan oliota, ja Loviisa oli oikeassa.

Siinä se seisoi, ilmi elävänä, Sebastian Bäckstrom.

tässä on teille syndespesiaali! tänään siis on päivä jolloin täytin taas yhden vuoden lisää. jeee.
nauttikaa vielä, kun voitte❣️

🌟&💬