14

62 7 0
                                    

Säntäilin ympäri taloa pyyhkien pölyjä ja järjestellen tavaroita. Tiesin, että Tuikku ei välittäisi mun kotini siisteydestä, mutta mua jännitti ja siivoaminen tuntui hyvälle tavalle purkaa sitä. Lopulta mä katselin ympärilleni hieman rauhoittuneena ja tyytyväisenä.

Olin nähnyt Tuikun viimeksi edellisenä päivänä psykologian tunnilla ja oltiin lähetelty toisillemme jotain random meemejä, mutta ei oltu ehditty todella juttelemaan. Tänään iltapäivällä Tuikku oli kuitenkin laittanut viestiä ja ilmoittanut, että hänellä oli ollut paska päivä. Sen jälkeen hän oli heti perään kysynyt, jos me voitaisiin hengailla. Tietysti olin vastannut hetkeäkään epäröimättä ja olin kutsunut tytön mun luokseni. Ja jestas sentään onnekseni mun vanhemmat oli molemmat iltavuorossa. Joskus kaikki sujui niin hyvin.

Ovikello soi ja mä lähdin avaamaan. Tuikku seisoi mun edessäni hieman kiusaantuneena, mutta samalla uteliaan näköisenä. Me ei oltu juteltu siitä, mitä siellä bileissä tapahtui, niin kuin ei koskaan oltu juteltu arvista hänen käsivarsissaan. Mä vain toivoin, että nää asiat ei jäisi hiertämään meidän välejä.

"Onko toi auto ihan ok paikassa?" Tuikku kysyi. Vilkaisin tielle hänen ohitseen. Auto oli siististi pihan vieressä kadulla. Me asuttiin lähiössä ja kaikki vieraat parkkeerasivat autonsa noin.

"Joo, on se", sanoin ja siirryin ovelta, jotta Tuikkukin pääsisi sisälle. Hän jätti takkinsa ja kenkänsä eteiseen ja ojensi mulle kangaskassiaan. Otin sieltä pussin karkkia ja sipsiä. Siirryin keittiöön hakemaan kulhoja ja mehua, Tuikku jäi jonnekin seisoskelemaan ja katselemaan ympärilleen.

Tasapainottelin meidän eväiden kanssa olohuoneeseen ja Tuikku seisoikin siellä jo tuijottelemassa mun lapsuuskuviani.

"Sä oot ollut tosi söpö", hän kommentoi.

"Ai enkö mä ole enää?" lohkaisin. Jätin ruoat olohuoneen pienelle pöydälle ja siirryin itse toiselle hyllylle, jolla oli elokuvia.

"Oot sä edelleen", Tuikku mutisi, enkä mä ollut varma oliko se sanottu oikeasti mun kuultavakseni. Se sai kuitenkin mut hymyilemään.

"Mitä sä haluat katsoa?" kysyin. Viimein hän jätti kuvien tuijottelun. Mun mielestä oli ahdistavaa, kun muut näkivät mun lapsuuskuviani. Niissä oli jotain niin henkilökohtaista, että en vain halunnut kenenkään näkevän niitä. Lapsuuskuvissa on niin paljon historiaa, ajattelin.

"Onko teillä jotain lastenelokuvia?" Tuikku kysyi ja tuli mun viereeni.

"Melkein kaikki Disneyt, Barbieta ja jotain sekalaisia", kerroin.

"Tuhkimo?"

"Sekin löytyy", vastasin ja etsin oikean elokuvakotelon. Laitoin leffan pyörimään ja me asetuttiin sohvalle. Elokuvaa oli tullut joku kymmenen minuuttia, kun Tuikku alkoi kääntelehtimään ja vääntelehtimään paikallaan. Lopulta hän nojasi itsensä mua vasten, pää kaulalla, kasvot kuitenkin kohti televisiota.

"Mulla oli ikävä sua", Tuikku mutisi. Mun sydän alkoi hakkaamaan, enkä mä tiennyt, mitä mun olisi pitänyt sanoa. Mitä tohon pitäisi sanoa? Mitä, mitä mitä? Tää oli liian outoa mun aivoille prosessoitavaksi.

"Enhän mä missään ole ollut, etkä säkään mun tietääkseni", vastasin. Pitikö mun vaan istua paikallani? Olisiko mun pitänyt liikkua? Hitto, kukaan ei koskaan kerro tekeekö kaverit oikeasti tällaista. Ei kukaan mun muista kavereista tullut koskaan näin lähelle.

"No et kai, mutta riideltiin siellä bileissä", Tuikku jatkoi.

"Niih", huokasin.

Sitten me vain oltiin hiljaa. Jäin yksin hämmennykseni kanssa, mutta mä olin kuitenkin iloinen, että mun vanhemmat eivät olleet kotona.

Sielujen turvapaikkaWhere stories live. Discover now