Taas niityt vihannoivat

Luku 10, jossa keskikesä on kerrankin kunnollinen

Heidän yhteinen ilonsa kukki Nilsin rinnassa niin, että askelet tulivat luonnostaan ja kantoivat korkealle. Heidän jalkansa osuivat lattiaan terävästi ja yhteisessä ymmärryksessä. Toisinaan Otto kohotti Nilsiä ilmaan. Vain he kaksi tanssivat. Kaikki muu oli turhaa: hirsinen pirtti, väentungos, tunkkainen ilma, haitarinsoiton onnahtelu... Ja kuitenkin oli valtavan tärkeää, että Otto ja Nils olivat juuri täällä, juuri juhannuksena. Otto katsoi aina välillä ympärilleen, nyt jo hymyten, ellei peräti virnistellen. Aiemmin juhannustanssit olivat saaneet hänet itkemään yksinäisyyttään ja äsken ne olivat kauhistuttaneet häntä, mutta tässä hän nyt oli. Hän joutui toki salaamaan heilansa, mutta kaikkea ei voinut saada.

Nilsistä alkoi tosin vähitellen tuntua, että oli itse asiassa lopulta herttaisen samantekevää, vaikka kaikki ymmärtäisivätkin, keitä he olivat ja mitä he tekivät. Mitä pahaa kukaan voisi heissä nähdä? Oton askelet puhuivat samaa kieltä, samoin kuin hänen tiukka otteensa Nilsin vyötäröllä. Tässä on minun mieheni. Minun täydellinen mieheni. En minä sitä kiellä, vaikken myönnäkään.
He kulkivat lattian halki. Heidän pramea näytöksensä vaikutti tympivän pariakin nuorta herraa, mutta se vain lisäsi heidän intoaan.
Nils ei ollut koskaan nähnyt miestään yhtä sädehtivänä ja... ylpeänä.
He tanssivat niin kuin rakkaan kanssa tanssittiin.

Tällä hetkellä kaikki saivat nähdä heistä kaiken mitä tahtoivat. Heitä ei hävettänyt.

Katsokaapa, mitä me teemme.

He tulivat tanssineiksi parikin kappaletta. Jussi ja Vilho sinnittelivät mukana mukisematta. Nils näki heidät välillä silmäkulmastaan. He eivät hikoilleet turhaan, vaan askelsivat aloillaan muun väen keskellä mutta sopivan lähellä heitä. Ehkä heillä oli hauskaakin - miksei olisi ollut?

Kun Otto ja Nils lopulta jättäytyivät sivuun, he haukkoivat hyvän aikaa henkeä kädet polvissa. Tai oikeammin Nils haukkoi. Otto lähinnä virnisteli leveästi. Aina välillä hän näkyi muistavan, ettei se kuulunut hänen tapoihinsa ja nipisti suunsa kiinni. Hänen silmänsä kuuluivat kuitenkin edelleen samalle leikkisälle poikalapselle. Hän ja Nils tuijottivat toisiaan silmiin ja...

Jussi läimäytti Ottoa selkään.
"Saakelin Otto! Mitäs tuo nyt oli olevinaan?" hän kysyi.
"Häh?" Otto ähkäisi pöllämystyneenä.
"Väetit ettet oo millonkaan ies kokkeellu polokkoo", Vilho sanoi. "Taevaastako se tuo äskönen sitte siunaatu?"
"Niin, mitä tuossa tosiaan tapahtui?" Nilskin kysyi.
"No jaa", Otto naurahti, kuin se olisi kertonut jotain.
Jussi ja Vilho malttoivat odottaa selitystä hetken, mutta kun sitä ei kuulunut, he alkoivat muitta mutkitta valittaa toisilleen toistensa ala-arvoisista tanssitaidoista. Otto kääntyi Nilsin puoleen.
"Minä olen kokeillut polkata aina joskus itsekseni", hän selitti hiljaa. "Että jos joskus kävisi jotain tämmöistä. Onhan siinä ollut kymmenkunta vuotta aikaa."
Hän oli harjoitellut... kymmenen vuotta? Varmuuden vuoksi? Ja Nils oli...
"Anteeksi", hän sanoi. "Minä taisin tanssia kehnosti."
"Sinäkö muka? Missä kohtaa?" Otto kysyi pehmeästi ja siirtyi hieman lähemmäs häntä. He unohtuivat jälleen katsomaan toisiaan. Ihmiset hälisivät polkatessaan, mutta he kaksi... Oton katse kävi jo niin lemmekkään palvovaksi, että siitä alkoi kuvastua selvää tukaluutta ja sormenpäitä kutkuttavaa halua, tarvetta... Nilsin ei tarvinnut käyttää mielikuvitustaan ymmärtääkseen, miltä hänestä tuntui.
"Tuo oli kyllä...", Otto henkäisi kiivaasti, lähes liikuttuneena, mutta jäi avuttomana sanattomaksi. Sen sijaan hän hipaisi Nilsin kättä ja nykäisi sitä hieman itseensä päin. Sitten hän käänsi selkänsä ja lähti kävelemään poispäin. Nils tiesi, mistä oli kyse. Hän seurasi Oton kannoilla. Vilho ja Jussi eivät olleet huomaavinaan.

♦

Otto avasi keittiön oven vapisevin käsin ja Nils sulki sen. Ihana, ihana Nils, jonka solmio oli jäänyt hölmöön asentoon. Huone oli tyhjä, hiljainen ja liikkumaton, kuten kuuluikin. Polkanhäly jäi ulkopuolelle. Otto kääntyi saman tien Nilsin puoleen ja tarttui tätä kauluksesta. Hän ei osannut kuin painautua lähelle, lähemmäs ja vielä vähän lähemmäs. Hänen täytyi saada olla niin. Hänen - heidän raskaat hengityksensä ja heidän sydämiensä kiivaat sykkeet tuntuivat täyttävän koko huoneen, kaikuvan padoista ja kattiloista. He olivat...! Otolla oli ihminen, joka...
"Saanko?" Otto kysyi hiljaa, kun heidän huulensa jo hipoivat toisiaan ja hänen kätensä hapuili Nilsin kasvoja.
"Mitä luulisit?" Nils kuiskasi. Hän hymyili niin kiusoittelevasti, että Oton oli pakko suudella häntä.
Lujasti. Kun Nils vastasi, kylmät väreet kiirivät pitkin hänen selkäänsä. Hän koetti olla hymyilemättä liikaa, koska se olisi tehnyt hommasta vaikeaa, mutta tämä. Tämä oli täydellistä. Otto asetti kätensä Nilsin vyötärölle. Ne olivat tottuneet olemaan siinä, koska, niin, he todella olivat tanssineet juhannuksena! Otto ja Nils. He olivat tanssineet. Otto oli saanut tanssia. Nils oli järjestänyt niin, että... Ajatus tuntui yhtä järjettömältä miten tahansa päin ajateltuna. Saattoiko Otto enää ikinä pyytää mitään enempää? Mitä hän vielä voisi kokea? Tuntuiko toisista tältä joka juhannus? Ei kai sentään? Miten he pysyivät tolkuissaan? Otolla oli mies sylissään ja he...! Voi hyvä luoja.