Tänään on syntymäpäiväni. Kamalaa. Tarjolla olisi paljon houkutuksia. Kakkua, keksejä, suklaata, toffeeta, karkkia, jäätelöä, aivan kaikkea. En minä halua syödä. En hakua syödä ollenkaan. Ja koulussakin tietysti tiedetään päivästäni, joten sielläkin on kakkua.
Mitä jos vain esitän, että minulla on huono olo enkä voi syödä? Sen pitäisi toimia. "Paljon onnea!"'isä huusi. "K-kiitos", sain änkytettyä. "No? Ootkos menos tänää vähä ulos kavereittes kans juhlimaa, ku oot nyt 19?" isä uteli. "Tiiät, et mul ei oo muita kavereit, ku Venla", vastasin silmiäni pyöritellen. "Nii no, joo anteeks."
Näin, kuinka isänk silmistä paistoi suru. En ymmärrä miksi. Olen aina viihtynyt hyvin yksikseni.
Niin kuin arvasin, kiukussa tiedettiin päivästäni ja tarjolla oli tietenkin kakkua. En syönyt palaakaan. En murustakaan! Olin todella ylpeä itsestäni. Mutta ylpeyteni kaikkosi, kun muistin isäni ja minun riitamme. Kotiin palatessani minun täytyy pyytää anteeksi. En vieläkään ymmärrä mikä minun tuli.
"Isä!" huutelin kysyvästi, "Missä oot?" Huolestuin. Näin hänen makaavan elottomana keittiössä. Heitin laukkuni sivuun ja ryntäsin hänen viereensä itkun partaalla. "Isä! ISÄ! Isä herää!" ravistelin häntä. Otin puhelimeni ja soitin hätänumeroon. Soiton jälkeen ambulanssi olikin jo pian täällä. Minua kysyttiin mukasn, muttrn vain pystynyt.
Tunnin kuluttua minulle soitettiin sairaalasta ja kerrottiin, mitä oli tapahtunut. Hän oli saanut sydänkotauksen. En kai vain menettäisi häntäkin? Ensin äiti ja nyt isä. Ja pian minä, jos en pidä itsestäni huolta.
DU LIEST GERADE
Anoreksia hallitsee elämääni
Kurzgeschichten18-vuotias Silja on menettänyt perheensä paitsi isäänsä. Hän laihduttaa äitinsä kuoleman jälkeen ja tulee heikkokuntoiseksi. Syöminen on haaste. Lopulta eläminen on yksi suuri haaste. Selviääkö hän? Pääseekö hän yli äidin kuolemasta? Vai vajooko hä...
