Kartanon salaisuus

part one

Vielä puoli vuotta sitten kaikki oli hyvin. Koulu sujui, oli ystäviä ja elämä hymyili. Kunnes jouduimme muuttamaan kauas kotoa isän uuden työn takia. Pari viikkoa sitten koirani, elinikäinen ystäväni, kuoli. Ja nyt vielä tämä, matkamme lämpöiseen Espanjaan kuukaudeksi hiekkarannoille peruuntui. Lähden nimittäin pikkuveljeni kanssa kesäksi kylmään Skotlantiin tädin luo, ja vain isän ja äidin työkiireiden takia.

"Beatrice Alander! Lento lähtee viiden tunnin päästä!" isä huutaa alakerrasta. Hieron silmiäni väsymyksestä ja avaan puhelimen näytön. Kirkas valo sokaisee minut hetkeksi. Katson näyttöä: 05.40. Pikkuveljeni ryntää huoneeseen: "Bruum bruummm." Hän matkii lentokonetta. "Anton!" huudahdan. Hän napsauttaa valon päälle huoneestani ja juoksee alakertaan. Ajattelen että voisin vielä hetken nukkua, kunnes muistan, etten ole edes vielä pakannut.

Hyppään ylös sängystä ja haen harmaa- valkoisen matkalaukkuni varastosta. Kun avaan matkalaukun, tuulahdus vanhasta kodistani kohoaa kasvoilleni. Haistan pölykerroksessa jotain tuttua ja lämpö leviää sisälläni. Hetken tunnen olevani taas kotona, mutta sitten löydän sivutaskusta punaisen pallon. Se oli koirani lempilelu. Tunnen kuinka kyyneleet yrittävät tavoittaa silmäni ja pyrin työntämään kaikki ajatukset muualle. Nyt ei ole aika murehtia menneitä, hyviä aikoja. Huokaisen.

Vedän ylleni mustat farkut ja vaaleansinisen hupparin. Kaivan korurasiaani. "Missä ihmeessä se on..." ajattelen. Sitten näen vaaleanhopean sievän sormuksen. Hymähdän. En muistanutkaan, miten kaunis se oli. Laitan sormuksen oikean käden nimettömään. Sain tämän tädiltäni kauan sitten, ja isä aina muistuttaa minua käyttämään sitä, kun täti on paikalla. Kietaisen hiukset vielä nopeasti nutturalle ja alan pakkaamaan.

part two

Katson ikkunasta ulos, näen ohitse vilahtavia puita ja haistan välillä erilaisia lannoitteita. Saavuimme pari tuntia sitten Edinburghiin. Olen pikkuveljeni kanssa taksissa, matkalla kohti isän lapsuudenkotia. Se on suuri ja vanha kartano, jossa olen viimeksi käynyt ehkä viisivuotiaana. Anton pelaa puhelimellaan jotain ja kuski keskittyy vain tiehen. Tästä tulee pitkä kesäloma, ajattelen.

Vihdoin kolmen ja puolentunnin ajomatka on ohi. Taksi ajaa vanhan rautaportin ali ja kaartaa pihaan. Näen tätini ovella vastassa, hän on hoikka, vaaleahiuksinen ja suunnilleen minun pituiseni. Isäni on seitsemän vuotta häntä vanhempi. Tädilläni ei ole lapsia eikä miestä. Luulen, että hän päivät pitkät vain kirjoittaa kirjoja.

"Hei Beatrice! Hei Anton! Tervetuloa!", tätini huudahtaa. Anton juoksee suoraan halaamaan häntä. Otan laukut takakontista ja menen myös tervehtimään. Anton on jo menossa sisälle tädin perässä, kunnes kiinnitän hänen huomionsa ja osoitan tummansinistä autokuvioista matkalaukkua: "Gröhöm!" Anton mulkaisee minua, ottaa laukkunsa ja juoksee sitten tädin perään.

Kävelen sisään puisesta tummanruskeasta ovesta ja saavun eteiseen. Eteinen on kauniisti lasitettu ja ikkunanpielet koristettu puukuvioin. Jätän kengät ja takin eteiseen. Seuraavan oven takaa paljastuu odottamattoman suuri tupa. Vasemmalla seinällä on sohva ja muutama suuri ikkuna, takaseinällä pitkä juhlapöytä. Keskellä tupaa on kolme isoa räsymattoa. Katson ympärilleni tähyillen vessaa, ja oikealla puolellani lukee tummaan puuhun painettuna "WC". Kokeilen ovea, se on lukossa. Hymähdän mielessäni ja ymmärrän mihin Antonilla oli niin suuri hoppu.

"Beatrice, tule vain peremmälle", tätini sanoo nurkan takaa. Kävelen ääntä kohden ja näen, että kylpyhuoneen vieressä on keittiö. "Ajattelin tehdä teille vähän välipalaa, kun matkustitte niin pitkän matkan", hän jatkaa. Hymyilen hänelle kiitollisena. "Missä me nukumme?", päätän kysyä. "Tuolla juhlapöydän takana nurkassa on ovi, näytän teille pian huoneenne, mutta voit mennä jo katsomaan jos haluat", hän vastaa. Kävelen ovelle ja avaan sen. Näen pitkän käytävän oikealla. Käytävällä on samanlaisia mattoja kuin tuvassa. Tummilla seinillä on muotokuvia eri henkilöistä. Joitain muinaisia sukulaisiani varmaan, sillä tämä talo on kulkenut suvussani jo pitkään.

Kurkistan ensimmäisestä ovesta sisään ja näen harvinaisen kauniin makuuhuoneen. Sängyn yläpuolella on joku vanha maalaus, mutta en tunnista sen maalaajaa. Yritän vastustaa kiusausta katsoa seuraavaan huoneeseen, mutta käteni on jo kahvalla. Pelkkä kodinhoitohuone, pesukone ja muuta sellaista. Seuraavassa ovessa on kauniisti kuvioitu kahva. Oven takaa paljastuu suhteellisen iso tila. Siellä on huomattavan suuri takka ja suoraan edessäni iso vanhanaikainen matto. Oikealla on kaksi tummanvihreää sohvaa ja keskellä sohvapöytä. Kävelen eteenpäin käytävällä ja ihmettelen muotokuvien määrää, niitä on säännöllisesti vieri- vieressä koko käytävän pituudelta. Neljäs ovi on ihan käytävän päässä, hieman ennen kuin käytävä tekee mutkan oikealle. Keittiö varmaan loppuu tähän kulmaan seinän toisella puolella. Huoneessa on jälleen sohva, mutta vasemmalla nurkassa on vähän leluja. Silmääni osuu kaukosäädin nojatuolin käsinojalla. Kurkkaan nurkan taakse ja näen upouuden television. "Oho! Jotain uutta tässäkin talossa", ajattelen. Päätän palata tänne myöhemmin, mutta nyt tutkisin loput huoneet. Poistun olohuoneesta ja jatkan käytävää eteenpäin. Näen enää kaksi ovea ja kurkistan molempiin huoneisiin. Ne ovat suunnilleen samanlaiset makuuhuoneet ja epäilen, että nukumme Antonin kanssa näissä. Käytävä loppuu ja yllätyksekseni näen portaat. En muistanut yläkerrasta mitään, mutta onhan viime vierailustani jo yksitoista vuotta.

"Bruuuummm bruuumm", kuulen käytävältä. Anton, kerkiän ajatella juuri ennen kuin hän ilmestyy nurkan takaa. Tätini kävelee nauraen hänen perässään. "Taisitkin jo löytää makuuhuoneet", täti toteaa. "Minä valitsen ensimmäisen!" Anton huudahtaa ja juoksee ensimmäiseen makuuhuoneeseen. "Jep", vastaan. "Voitte jättää laukkunne huoneisiinne ja tulla sitten syömään", täti sanoo ja lähtee takaisin.

part three

"Huomenta!" täti sanoo. Kello on varttia vaille kymmenen ja löntystän keittiöön aamupalalle. "Lähdemme Antonin kanssa kylälle tänään, tuletko mukaan?" hän jatkaa. "Ei kiitos, taidan olla vielä uupunut matkasta" vastaan. Hän nyökkää hieman vastahakoisen näköisesti ja jatkaa syömistään. Otan muropaketin ja kaadan itselleni muroja. Aion jo istua pitkään pöytään keittiön ulkopuolella, kunnes täti keskeyttää minut: "Beatrice, se ei ole meitä varten!" "Mitä tarkoitat?" ihmettelen. "Anteeksi, tarkoitan vain, että sitä käytetään ainoastaan juhlatilaisuuksissa. Voisit istua tänne pöytään minun ja Antonin seuraksi", hän korjaa hieman hermostuneesti. "Mikä ettei", sanon vain, sillä minulla on oikeasti vielä hirveä väsy.

Antonin ja tädin lähdettyä päätän tutkia yläkerran. Astelen portaita ylöspäin ja ne ääntelevät allani. Portaiden yläpäästä huomaan, ettei tämä ollutkaan mikään yläkerta, vaan ullakko. Tavaroita on ympäriinsä osin pölyttyneen kerroksen alla. Oikealla puolella on vielä muutama suurehko ikkuna. Huomaan oven hieman kauempana ja avaan sen. Huone on suunnilleen tädin makuuhuoneen kokoinen. Siellä on sohva, jonka tunnistan levitettäväksi, eli tämä taitaa olla vanha vierashuone. Vierashuonetta vastapäisellä seinällä on vessa. Se näyttää myös aika käyttämättömältä. Näiden kahden huoneen väliin jää vielä yksi huone. Avaan oven, mutta en näe muuta kuin romuja ja pölyä. Olen hieman pettynyt, en tiedä mitä odotin ullakolta löytäväni, mutta en ainakaan mitään tälläistä. Romua, pölyä ja pari käyttämätöntä huonetta.

Makaan tuvan sohvalla ja plärään kännykkää. Katselen kuvia vanhasta kodistani, Espanjan hotellista mihin olimme menossa ja koirastani. Ulko- ovi avautuu ja täti sekä Anton tulevat sisälle. "Beatriiiisss, katso katso!!" Anton sanoo ja juoksee leluauto kädessään ympäri suurta tupaa. Katson hetken hänen menoaan, mutta uppoudun pian ajatuksiini. Toivon pääseväni kotiin, toivon saavani vanhan elämäni takaisin.

part four

"Tarvitsemme sinua"... "Ei meillä ole koko kesää aikaa odottaa"...

jatkuu ...