Playmate

12. Ihmeiden iltapäivä

Julkaisen sydäminvarustetun kommentin kuvan alle, jossa viisi ruskettunutta teiniä poseeraa sillan kupeessa vaatteet tahattomasti yhteensopien. Parhaat kaverit matkivat toisiaan vahingossa - nostalgista.

"Hei, somettaja", Courtney tökkäisee minua sormellaan takaraivoon. Säpsähdän. Hän ei onneksi ole tehnyt sitä kovaa, mutta takaapäin tapahtuva hyökkäys riittää herättämään minut ajatuksistani.

"Häh?" kysyn peläten poissaolevuuteni loukanneen häntä. Toisaalta on hyvä, että vihdoin osaan rentoutua täällä. Ihan kadotan ajantajun.

Courtney katsoo minua ihmisbiologian kirjansa takaa silmät Courtneymaisen suurina uteliaisuudesta. "Se mitä hyräilit äsken", hän ottaa puheeksi, "oliko se Vivaldia?"

"Ai..." mutisen hämilläni. En edes tajunnut hyräileväni, ajattelen nolostuksen- ja yllättyksensekaisin tuntein.

Courtney toistaa vikkelästi pätkän kappaletta, jonka säveliä hänen mukaansa äsken hymisin. Ymmärrän heti sen olevan se lapsellisen yksinkertaiselta tuntuva kappale, jota tänään harjoittelin koulun jälkeen. Se kappale, jonka harjoittelun olisin mielelläni pitänyt omana tietonani. Samalla se on se kappale, jonka Swannel välttämättä tahtoi minun harjoittelevan.

Suljen puhelimeni vakuuttaen itselleni, että palaan viesteihin myöhemmin.

Yritän muistuttaa itselleni, ettei käyrätorvisteilla välttämättä ole tarkkaa käsitystä viulukappaleiden vaikeustasoista. Kiitän onneani, ettei Lavine ole vielä palannut koululta.

Jos melodia oli Courtneylle uusi, hän vaikuttaa omaksuneen sen nopeasti. "No, Vivaldia vai ei?" hän kysyy uudestaan vaatien silmillään suoraa katsekontaktia.

"On se", hymyilen, "en olisi arvannut, että tunnistat."

"Enkö vaikuta siltä?" Courtney tivaa.

"En minä sitä siinä mielessä sanonut!" hätäännyn, mutta Courtney kasvoille on hiipien ilmestynyt leveä virne. Tajuan hänen vain näytelleen loukkaantumisensa -  taitavasti.

"Täytyy vain tuntea säveltäjien tyylit!" hän tokaisee nousten samaan aikaan pöydän äärestä ihmeen kärsimättömästi. Syvä huokaus paljastaa pian syyn. "Taidan luovuttaa tämän suhteen", hän ilmoittaa heilauttaen tuntematonta kirjaa ilmassa.

"Saanko katsoa?" kysyn puhtaasta uteliaisuudesta, pelkän aavistuksen verran myötätunnostakin.

"Ymmärrätkö sinä tästä jotain?" Courtney etsii tietyn aukeaman ja ojentaa kirjan minulle. Kohta käsittelee ilmeisesti silmän toimintaa ja on tungettu rivikaupalla täyteen olemattoman pieniä riimumaisia kirjaimia. Onko se edes englannin kieltä?

"Miten esimerkiksi selitän, kuinka silmillä voi nähdä pimeässä?" hän tuhahtaa. Kaikesta huomaa, että hän on jo pidemmän aikaa vastapäätäni istuessaan taistellut hillitäkseen kiukkuaan. Minun käy häntä sääliksi, koska se on niin samaistuttavaa.

"Miten silmillä näkee pimeässä?" sisäistääkseni kysymyksen toistan sen hitaammin uudestaan. Pinnisteltyäni muistiani onnistun jotakuinkin selittämään Courtneylle edellisiltä vuosilta muistamani selityksen verran: "Sauvasolujen on tuotettava rodopsiinia eli näköpurppuraa. Sen tuottaminen vie aikaa, minkä huomaa, kun silmät ikään kuin tottuvat pimeään, jos on kauemman aikaan hämärässä."

"Aika hyvin", Courtney myöntää.

"Sauvasolut eivät kykene aistimaan värejä", lisään. Huh, osa aiempia supervoimiani on jäljellä.

"Ahaa, kuulostaa loogiselta", Courtney hymyilee, "Et taida olla huonompi biologiassa."

Itse asiassa en muista, milloin viimeksi muistini olisi toiminut näin esteettömästi, mutta tyydyn hymyilemään voittajan hymyä.

"Missä Lavine muuten on?" mietin ääneen huomatessani, ettei hän ole vieläkään palannut asuntolalle. Kello lähestyy jo kymmentä illalla.

"Jaa, eiköhän se perfektionisti pian ilmaannu paikalle", Courtney haukottelee, "hän hioo vieläkin sitä uutta mestariteostaan."

"Kauanko hänellä yleensä kuluu aikaa yhden kappaleen säveltämiseen?" kysyn.

"Joskus, kun hän innostuu, hän tekee pikkukappaleita muutamassa viikossa, mutta tuollainen taidonnäyte, joka hipoo hänen omia rajojaan, vaatii monen kuukauden työn", hän vakuuttaa.

"Onko sellainen yleistä täällä Ainsworthissa?" mutisen, "tai siis...tekevätkö muutkin kappaleensa itse?

"Voisin väittää, että valtaosa valitsee ohjelmistonsa valmiiden kappaleiden joukosta", Courtney repeää naurunpuuskaan. Katson hölmistyneenä, kun minua vastapäätä istuva tyttö haihduttaa kaikki väärät luuloni ilmaan. Hetken kuluttua minua jo ihan nolottaa, miten saatoin pitää jotain niin harvinaista harrastusta stereotyyppisenä harrastuksena Ainsworthilaiselle.

Myönnän, että tämän iltapäivän aikana mielessäni on useita kertoja herännyt kysymys, jota en ole vain suostunut tiedostamaan: Olenko sittenkin huomaamattani suurennellut sopeutumisongelmaani kuvittelemalla muut joiksikin, joita he eivät ole? Olenko rypenyt huonommuudentunteessani ja tulevaisuudenpelossa, salaa valitellut eroahdistusta omaan pikkusiskoon?

Courtney nousee pöydästä saatuaan nauramisesta tarpeekseen. "Olet hauska, tiesitkö sitä?"

***

Helmikuussa 2019
Sanoja 1062