Kuoleman oppipoika

13. luku

Vedin vielä syvää henkeä ennen kuin astuin metsän siimekseen. Vaikka puissa ei ollut lehden lehteä, vain vähäinen valo näytti minulle mihin astua. En pitänyt paikasta. En sitten yhtään. Halusin vain juosta äkkiä takaisin. Mutta tunsin, että olin lähellä. Puu oli täällä, jos oli ollakseen.

Kurottelin tyhjyyttä, annoin sen kiemurrella puiden seassa, mutta en tuntenut mitään. Ne olivat kuolleita, vailla sielua, joten en voinut aistia niitä. Mitä syvemmällä suunnistin, sitä hämärämpää tuli ja hiljaisuus rikkoutui vähitellen kuiskauksiin. Joku nauroi. Se oli pahempaa kuin painostava äänettömyys. Hengitin syvään. Täällä ei ollut mitään mikä voisi satuttaa minua.

Mitä pieni tyttö tekee täällä metsän siimeksessä aivan yksinään?

Ääni kaikui päässäni kuin se tulisi minusta itsestäni. Jähmetyin. Tämä oli pelkkää kuvitelmaa. Manala yritti saada minut hulluksi.

Aivan hukassa, pieni raukka parka

Alitajuntaniko minulle puhui?

Muita suuremman puun takaa ilmestyi hahmo, jonka piirteet olivat vääristyneet. Hänellä ei ollut suuta ja silmät liikkuivat ja muuttivat muotoaan jatkuvasti. Ehkä se ei nähnyt minua?

Mitä sinä täältä etsit?

Se puhui minulle, odottavasti. Astui askeleen lähemmäs.

"O-olen vain läpikulkumatkalla", sain sanottua. Minusta tuntui, ettei kannattanut mainita olevani Kuoleman oppipoika.

Aivan aivan. Rakkaitasiko etsit?

"Joo. Heitä. Juuri heitä", änkytin. Aivan kuin sielu olisi hymyillyt. Se pudisteli kevyesti päätään.

Keitä heistä? Vai jokaista? Kaikkien elämiemme aikana rakastamme niin montaa. Kuka on se rakkain? Kenestä välitämme eniten? Etsiikö kaikkein rakkaimpamme meitä?

"O-olen uusi sielu."

Sen takia varmaankin oletkin niin kirkas. Niin... täynnä elämää.

Naurahdin hermostuneena. Minun oli päästävä pois. Keksittävä jotain, jolla saisin sielun kimpustani, koska näytti siltä, että sielu ei aikonut päästää minua minnekään. Taas askel lähemmäs. Tunsin sen surun. Tuskan. Yksinäisyyden. Kaikki mitä itsekin kannoin sisälläni.

"O-oletko sinä elänyt monta kertaa?" En tiennyt oliko turvallinen veto puhua sielusta itsestään, mutta parempi se oli kuin ei mitään.

Sielu naurahti. Se kuulosti samalta kuin Kuoleman. Kuin viime kerrasta olisi ikuisuus.

Monia. Niin monia etten enää tiedä kuka olen. Tai olin. Sehän ihmisyydessä on tärkeintä. Eikö olekin? Identiteetti. Minä olen vain muodoton kasa, täynnä muistoja. Ja sitten... Sielu naurahti taas. Sitten minut viedään ja joudun taas käymään läpi sen saman, aina uudelleen ja uudelleen. Joudun sietämään kuoleman pelkoa ja tuskaa ja kuvittelen olevani jotain... joku. Ja sitten en ole taas mitään.

"Kuulostaa kamalalta." Kamalalta? En halunnut edes kuvitella minkälaista oli kantaa monen elämän painoa sisällään.

Se onkin. Odota vain.

Yritin peruuttaa huomaamattomasti. Sielu oli kaikkea muuta kuin hyväntahtoisen oloinen.