Meidän kesä

Luku 2

Herään, kun tunnen auringonsäteet itsessäni. Avaan varovasti silmäni ja huomaan, että verhoni ovat hieman raollaan. En kyllä muista, että olisin laittanut niitä kiinni? Itseasiassa nyt, kun ruvetaan tarkemmin ajattelemaan, en muista, että olisin edes tullut takaisin huoneeseeni. Muistan, että olin Veetin kanssa kallioilla ja me siellä jotain juttelimme. Mutta missä vaiheessa tulin tänne? No, kai minä sitten väsyneenä vain kävelin tänne enkä sen takia muista sitä. Olin kyllä illalla todella väsynyt, joten sen on pakko johtua siitä. Otan puhelimeni pöydän päältä ja katson kelloa. Se näyttää puolta kymmentä. Se taas tarkoittaa sitä, että aamupala otetaan pois puolen tunnin päästä. Jos haluan ehtiä syömään jotain, minun on pakko lähteä nyt heti. Nousen nopeasti sängystä ylös ja puen ensimmäiset vaatteet mitkä tulee vastaan. Harmaat lökärit ja valkoinen t-paita. Ne saa kelvata. Harjaan hiukseni nopeasti ja laitan ne uudestaan kiinni. En laita edes kenkiä, koska olen samassa rakennuksessa, jossa ruokala on. Juoksen portaat alas ja kiiruhdan ruokalaan. Siellä on vielä muutama tyttö, jotka ovat meikanneet ja laittautuneet ihan viimeisen päälle. Miten he jaksavat panostaa jossain kesäleirillä? Haloo, me olemme VUORILLA jossain keskellä ei mitään. Ihan kuin poikia niin paljon kiinnostaisi he. Minun epäonnekseni ruokalassa on myös Veeti ja hän totta kai on paikallani. Pyöräytän silmiäni ja menen hakemaan aamupalaa. Otan banaanijogurttia ja leipää, koska en olekaan niin nälkäinen kuin luulin. Otan vielä kaakaota, koska päiväni ei lähde käyntiin jos en saa vähintään yhtä kupillista kaakaota. On hieman vaikeaa kävellä kaikkien tavaroiden kanssa pöytään, koska minullehan ei tullut mieleen vaikka hakea ruokia erikseen tai ottaa tarjotinta, kun sellainen siellä onkin. Minä kuitenkin päätin kantaa kaiken käsissäni. Hienoa Aamu!

Lasken tavarani pöytään ja istun tuolille. Veeti vihdoin huomaa olemassaoloni ja laittaa puhelimensa taskuunsa. Hän virnistää minulle leveästi. "Mitä? Onko mun naamassa jotain?" Kysyn, kun en enää kestä hänen ilmeilyään.

"Ei oo. Sä vihdoin heräsit, unikeko", Veeti toteaa.

"Ei mulla ollut herätystä."

"No, sä olitkin niin väsynyt etten yhtään ihmettele että unohdit laittaa sen."

Katson Veetiä kulmat kurtussa. Hän huomaa tuijotukseni, joten hän selventää asiaa. Olimme siis olleet eilen siellä kalliolla, mutta en ollut tullut yksin takaisin. Olin kuulemma nukahtanut ja VEETI OLI KANTANUT MINUT. Hän oli oikeasti kantanut minut huoneeseeni. Eikö hänelle tullut mieleen vaikka herättää minua? Kuinka noloa!

"Sä näytit niin söpöltä, että en raaskinut herättää sua", Veeti kertoo. Poskeni tai pikemminkin koko naamani muuttuu tomaatin väriseksi. Minkä takia Veeti viettää vapaaehtoisesti kanssani aikaa? Kukaan poika ei ikinä ole kanssani! Minun on pakko olla piilokamerassa. Ei tähän ole mitään muuta ratkaisua.

"Oot söpö, kun punastut", Veeti sanoo virnistellen samalla.

"Nyt turpa kiinni", tuhahdan, koska tiedän hänen tekevän tuon tahallaan. Hän haluaa, että punastun hänelle! Pojat eivät ole aikaisemminkaan saanut minua punastumaan, joten ei kyllä Veetikään saa. Tai, no, kyllähän sai jo, mutta ei enää!

Aamupalan jälkeen raahaudumme Veetin kanssa ulos. Olin menossa ihan yksin, koska olen aikaisemminkin pärjännyt yksin ja jopa viihtynyt ihan hyvin. Veeti kuitenkin päätti änkeytyä seuraani, vaikka en edes pyytänyt. Eikä hänkään kysynyt onko se minulle okei. Hän vain ilmoitti tulevansa mukaan. Nyt kun katson tarkemmin Veetiä huomaan, että hänellä on päällään harmaa t-paita ja mustat tiukat farkut. Melkein samat vaatteet kuin eilen, mutta ei se minua haittaa. Nimittäin hän on aivan hemmetin kuuma. Voisin katsella häntä tuntikausia, mutta sitten olisin pahemman luokan stalkkeri. Enkä muutenkaan ole sellainen tyttö joka kuolaa jätkien perään. Olen itsenäinen aikuinen (ainakin melkein) nainen ja pärjään ilman poikia. He ovat muutenkin niin vaikeita. Aina sanotaan, että tytöt ovat vaikeita, mutta jos nyt ihan totta puhutaan niin pojat ovat miljoona kertaa vaikeampia. En väitä etteikö tytöt olisi vaikeita, sillä kyllä me olemme, mutta niin ovat pojatkin. He eivät vain halua myöntää sitä. Kuitenkin, he ovat oikeasti draamakuningattaria tai kuninkaita, ihan sama. Melkein sama asia.