Meidän kesä

Luku 1

Kaikille niille jotka joutuvat joskus yhtä vaikeaan tilanteeseen; eläkää hetkessä.

Joka kesä se sama juttu. Onneksi olen jo seitsemäntoista, joten tämä on viimeinen kerta. Viimeinen kerta, kun vanhempani pakottavat minut sille samalle, maailman tylsimmälle kesäleirille. Vanhempani ovat kesäisin todella kiireisiä töidensä takia, joten he ovat sitä mieltä, että minä en millään pärjäisi yksin vaan menisin kesäleirille. Siis, ihan oikeasti. Kuka seitsemäntoista vuotias ei muka pärjäisi yhtä kesää yksin? Haluaisin viettää normaalin kesän niin kuin kaverinikin. Haluan pitää hauskaa heidän kanssaan, mutta se ei tietenkään ole mahdollista. Mitä vanhempani kuvittelevat, että tekisin koko kesän? Joisin ja olisin poikien kanssa? Joo, ehkä... Mutta se ei ole jutun pointti! Sitä paitsi, minulla ei ole ikinä edes ollut poikaystävää, joten miksi olisi nyttenkään?

"Äiti, ihan oikeasti, onko mun pakko? Mä olen jo seitsemäntoista!" Marisen äidille samalla, kun tungen mustan matkalaukkuni vetoketjua kiinni. Tiedän, että tämä mariseminen ei auta ollenkaan sillä ei äiti kuitenkaan suostuisi mihinkään.

"Aamu, kulta, sä tiedät että mulla ja sun isälläs on kiireinen kesä. Ei me ehditä sua vahtimaan. Leiri on ainoa ratkaisu."

"Haloo, MÄ OLEN SEITSEMÄNTOISTA!"

"Silti, sä olet vielä lapsi."

Päästän suustani turhautuneen huokauksen. Kannatti ainakin yrittää. Nostan matkalaukkuni sängyn päältä ja lähden vetämään sitä ulos. Kesäleirillä on aina niin hemmetin tylsää. En ole tarpeeksi sosiaalinen, että saisin sieltä kavereita. Eikä kukaan oikeastaan ole koskaan ollut mitenkään hirveän kiinnostunut viettämään kanssani aikaa. Vedän nopeasti lenkkarini jalkaan. Äiti nostaa laukkuni takakonttiin ja minä menen etupenkille istumaan. Äiti käynnistää auton jolloin matka voi alkaa. Mukavaa istua seuraavat kuusi tuntia autossa... Katson kuinka tutut maisemat alkavat vähitellen hälvetä ja pelkät puut alkavat ympäröidä meitä.

Herään, kun auto hätkähtää. Avaan silmäni äkkiä ja tajuan meidän olevan perillä. En edes huomannut, että nukahdin. En tietääkseni ollut väsynytkään? No, se ei ole pääasia. Pääasia on se, että olemme tulleet perille paikkaan. Maailman kammottavimpaan leirikeskukseen. Huokaisen syvään ja nousen autosta. Paikka näyttää tismalleen samalta kuin viime vuonna. Itseasiassa se on näyttänyt joka ikinen vuosi samalta. Tämä ei vain muutu koskaan. Jotain pientä pintaremonttia rakennuksiin on yritetty tehdä, mutta ei mitään muuta. Otan matkalaukkuni takaluukusta ja lasken sen maahan. Äiti tulee autosta ulos ja halaa minua. "Nähdään sitten kesän lopussa. Muista pitää kivaa."

Muista pitää kivaa. Joo, varmasti. Minullahan on joka vuosi niin kamalan kivaa. Mikä olisikaan parempaa kuin viettää kokonaiset kaksi kuukautta jossain metsässä yksin? Enhän minä yksin ole, mutta siltä minusta tuntuu. Kukaan ei koskaan ole kanssani vapaaehtoisesti. Minut tungetaan kaikkien seuraan ja se ei todellakaan ole kivaa. Ei kenenkään osapuolen mielestä. Minua ärsyttää, kun en ehtinyt edes hyvästellä parhaita ystäviäni eikä täällä perämetsässä ole mikään paras nettiyhteys. Tosiaan, parhaat ystäväni. Ne ovat varsin mielenkiintoisia tapauksia. Tutustuin Maijuun ja Oliviaan lukiossa. Olemme siis tunteneet toisemme vasta vuoden. Ennen sitä minulla ei oikein ollut kavereita, mutta jostain kumman syystä Maiju ja Olivia tykkäsivät minusta heti. Maiju ja Olivia ovat tunteneet toisensa jo kauan. Olisikohan ollut jostain eskarista asti? No, mutta kuitenkin... Maiju on hieman hiljaisempi tapaus. Hän ei koulussa tunneilla turhia puhele ja hän on todella kiltti. Tekee kaikki läksyt ja muut asiat sovittuun aikaan, ei ikinä myöhästy mistäkään tapaamisesta eikä ikinä puhu pahaa kenestäkään. Hän on myös vähän ujo. Me tulimme hänen kanssaan heti hyvin juttuun. Johtui varmaan siitä, että olemme todella samanlaisia. Emme pelkästään luonteeltamme vaan muutenkin. Me tykkäämme samanlaisesta musiikista ja meidän molempien intohimo on maalaus. Välillä saatamme puhua montakin tuntia jostain kuuluisasta taitelijasta ja sen teoksista tai ihan vain yleisesti. Yleensä siinä käy niin, että Olivia kyllästyy meihin... Ainakin jos hän on joutunut mukaan meidän taiteilijapiiriin. Olivia on TODELLA, siis todella, kärsimätön ihminen. Hän ei jaksa odottaa mitään kymmentä minuuttia kauemmin. Se on todellinen ongelma hänelle. Olivia on ihan hemmetin kaunis ja kaikki koulumme pojat kuolaavat hänen peräänsä. Hänestä olisi vaikka malliksi, jos haluaisi. Se ei kuitenkaan ole hänen unelmansa eikä kuulemma yhtään hänen juttunsa. Olivia on kyllästynyt siihen kuinka kaikki yrittää pakottaa hänet malliksi. No, ymmärrän miltä hänestä tuntuu... Ei siitä kuitenkaan sen enempää. Olivia on varmaan maailman energisin ihminen kenet olen koskaan elämäni aikana tavannut. Häneltä ei lopu energia ikinä ja hän on koko ajan tekemässä jotain tai menossa jonnekin. Eikä Olivia todellakaan ole sieltä hiljaisemmasta päästä. Hän puhuu koko ajan ihan kaikille. Välillä hän saattaa kadulla mennä puhumaan tuntemattomille, koska hänen tekee mieli. Rakastan heitä molempia kyllä niin paljon.