2. - Jaffaa ja Aliasta

803 95 135
                                    

Toinen luku - Jaffaa ja Aliasta

"Sitte se otti sen keihään käteensä, ja ku se yritti heittää sitä, se keihäs osu jollain vitun tavalla sen takaraivoon!" Joonas selosti innokkaana jostain jätkästä, keneen oli törmänny ollessaan aiemmin tänään nopealla lenkillä urheilukentällä.

Anton hymähti, kohotellen kulmiaan huvittuneen näköisenä, muttei se sanonut oikein mitään.

"Ja sekö väitti, että oli oikeen ammattilainen keihäänheitos?" kysyin, nauruni laantuessa.

"No joo! Ei sitä jätkää tainnu onneks sattuu, ku enintään henkisesti, jos urheilijan maine sai lommon", Joonas nauroi, virnistäen.

Meidän naurun keskeytti kuitenki oven avaus, ja kaikkien kolmen katseet siirty Alexanderiin, joka lampsi sisään huoneeseen, ja moikkas meitä. "Sori, Eerika jäi selittään jotain siitä niiden tulevasta matkasta, enkä päässy suoraan tulemaan tänne teijän kaa", tämä pahoitteli, naurahtaen.

"Joo, ei mitään", hymähdin pojalle, joka istahti lattialle meidän seuraan.

"Me kaikki tiedetään, että jossain toisessa todellisuudessa, sulla ja Eerikalla on suhde, joten älä pahottele mitään", Joonas virnisti, ja kurottautu niin, että se sai pörrötettyy Alexanderin sinisii hiuksia.

Ja joo, luit ihan oikein. Sinisii hiuksia. Alexander ku oli meistä se taiteellisin, tais se olla myös se omaperäisin. Se oli jo ylä-asteen aikana värjänny hiuksiaan välillä punasiksi, välillä vihreiksi, välillä liiloiksi, mut lopulta oli päätyny sinisiin. En mä tiiä, miks se just siniset hiukset oli halunnu pitää näinkin pitkään, varmaan siks, ku jätkä rakasti merta. Tai en mä ollu varma, oliks se meri just se syy. Eihän kaikelle tarvinnu ees olla mitään syytä.

Alexander tökkäs Joonasta kylkeen, naurahduksen karatessa pojan huulilta. "Haa haa", tämä pyöräytti silmiään, ja yritti näyttää tympääntyneeltä, vaikkei oikein onnistunu siinä. Pian sinitukkaisen huulille sytty huvittunut hymy, tämän pudistellessa päätään. "Miks te luulette jotain tollasta?" Alexander kysy, varmaan sadannen kerran, vaikka se ihan varmasti tiesi itekki vastauksen.

"Sä tiiät itekki", totesin pojalle, kulmiani kohotellen. "Te tuutte niin hyvin toimee, ja vaikkei täs todellisuudes teistä vois tulla varmaan yhtään mitään, jossain toises todellisuudes varmasti."

Me oltiin jo tosi pitkään shipattu Alexanderii, ja mun tätii, vaikka olihan se nyt vähä outoo. Joonas sen oikeestaan sai jostain päähänsä, niinku melkein kaikki muutki vähän naurettavat jutut.

Alexander vaa pudisteli päätään uudelleen, ja Antoninkin naurahti. "Nii just!" Joonas komppas, virnistäen.

"Joo joo", sinitukkainen hymähti, mutta kysy sitten, kääntäen katseensa muhun: "Onks kiva lähtee sinne landelle?"

Kohautin mun harteita. "En mä tiiä. Ei kai, ku te jäätte tänne, mut toisaalta, en oo nähny mummii ja paappaa moneen vuoteen", vastasin, huokaisten. "Mut mul ei oo hajuu, miten mä vietän siel ne viikot. Tai siis, mitä landell tehään?"

"Ota se sun kitaras sinne mukaan, nii voisit ehkä ehtii opetella, - ja oppii joskus jotain biisejä, ehkä jopa ulkoo", pitkään hiljaa pysyny Anton sanahti, hymähtäen.

Naurahdin, nyökytellen. "Ei huono idea", totesin. Vaikken mä kehtais ikinä sanoo ääneen, mä rakastin mun kitaraa ihan vitusti, - ja sen soittaminen oli jotain vielä ihanampaa. Kun sormet vaan sai liikkuu niillä kielillä, saaden aikaan jotain niin kaunista ääntä. Tai no, mun soitto ei kyllä sitä kaikkein kauneinta ollu, mutta sellasten oikeesti kokeneiden oli.

Vaikka mä rakastin kitaransoittoo, mulla ei ollu oikeen aikaa sen opettelemiselle. Tai olis ehkä ollu, mut en mä vaan saanu itteeni ikinä tarttumaan siihen kitaraan, ja opettelemaan jotain biisii oikeesti. Toki mut oltais voitu ilmottaa jonnekki kitaransoittotunneille, mut se ei ollu ikinä oikee houkuttanu. Miks kuunnella jotain ihan tuntematonta tyyppii, joka käskyttää sua soittamaan muka just oikeella tavalla, ja huutaa, jos et soita just täydellisesti? Sellasen kuvan mä oon saanu kaikista soittotunneista, joten ei kiitti.

lupaan olla sun || bxbWhere stories live. Discover now