lupaan olla sun || bxb

3. - Sadepilvi

Kolmas luku – Sadepilvi

Mä vedin mun mustan tuulitakin huppua paremmin päähäni, kävellessäni kohti Vaasan toria. Vaikka olikin vielä loppukesä, ulkona jakso tuulla – ja kovaa. Se tuuli ei ollu sellanen kesänen, hento kuiskaus vaan ihan kunnon tuuli, sellanen joka puski kasvoihin, ja tunkeutui vaatteiden sisään, vaikka ois ollu kuinka lämpimät toppavaatteet. Tässä vaiheessa vuotta monet ihmiset alkoi pikkuhiljaa masentumaan, niille tuli sellanen syysmasennus, kun kesä alko vähitellen loppumaan, ja syksy alkoi tekemään tuloaan. Ja syksyn myötä tietty talvi. Mä en laskenu itteäni mukaan niihin ihmisiin, sillä mun mielestä kesä oli yliarvostettua. Tai siis, joo, oli kesällä kiva käydä frendien kanssa kaikkialla – esimerkiksi uimassa, valvoo pitkälle yöhön, ja herätä vasta puolenpäivän aikaan, mutta kaikki se kuumuus oli välillä ihan vitun ärsyttävää. Vaikkei Suomen kesät aina niin kuumia olleetkaan, niin tämän vuotinen oli kyllä odotukset ylittäny. Huppareissaki tuli kuuma, mutta mähän en ollut laittamassa päälleni mitään T-paitoja, joten oli vaan pakko kärsii kuumuudesta. Mutta kuitenkin, musta oli kiva, kun syksyllä alkoi ruska, maailmaan tuli vähän enemmän väriä. Vaikka monet aattelikin, että puut tekivät kuolemaa, niin eihän ne edes kuollu. Joo, niistä tippui lehdet, mutta sekin oli omalla tavallaan kaunis näky, kun eriväriset lehdet tippuivat puista, pyörväti vähän tuulen niitä kuljettaessa, ja lopulta laskeutuivat maahan. Eihän ne puut sellasina, ilman lehtiään kovin kauniilta näyttäny, mutta se nyt vaan meni niin. Mikään ei kestäny ikuisesti.

Tori, jonne mun oli tarkoitus suunnata, alkoi jo pikku hiljaa erottumaan mun edessä. Olin eilen ilmottanu Noralle lähteväni sinne landelle, ja niinkuin olin jo arvellu, se tietenkin halus nähdä vielä. Niinpä me sovittiin – mä hieman vastahakosesti, mutta kuitenkin, että nähtäis siellä torin vieressä olevassa Fazerin kahvilassa. Mä en ollu ikinä aiemmin käyny kyseisessä kahvilassa, mutta Nora halus sinne jonku takia mennä – ehkä se ajatteli, että olis romanttista mennä jonnekki suklaata täyteen olevaan kuppilaan, juomaan kaakaota tai kahvia tyyliin samasta kupista, vaikka oli vielä loppukesä. Olihan ulkona tullut vähän vilposempi, mutta ei se nyt meinannut, että mä haluaisin jotain kaakaota juoda, kahvista puhumattakaan. Kahvi ei oikein ikinä ollut ollut mun juttu, kyllä mä sitä join, jos ei ollut muuta tarjolla, mutta mieluummin valitsin jonkun muun juoman, vaikkapa kaakaon. Kaakao oli hyvää, ja kaikkea, en mä sitä silti halunnut juoda, sillä kaikissa kahviloissa sitä sai vain kuumana, eikä mua oikein huvittanut juoda loppukesästä, kun päivät oli normaalisti aika lämpimiä, mitään kuumaa kaakaoo. Eikä ajatus sen jakamisesta Noran kanssa houkutellut yhtään sen enempää.

Mieluummin mä olisin vaan ollut jätkien kanssa. Kun ne eilen illasta oli lähteneet, mä olin yrittänyt vielä suostutella niitä jäämään toiseksi yöksi, mutta Anton oli vaan sanonu jotain siitä, että mun kannatti nähdä Noraa vielä, joten ne oli sitten päätyneet lähtemään. Olin kuitenkin huomannu Antonista, – tai siis, lähinnä sen äänensävystä ja kehonkielestä, ettei kaikki ollut ihan normaalisti. Se oli heräämisestään asti ollut normaalia hiljaisempi, eikä se ees hymähdellyt, niinkuin yleensä. Hädin tuskin se vastasi nyökyttelyllä tai pään pudistelulla, jos kundilta jotain kysyttiin. Mä en tienny, mikä sillä oli, mutta se jäi vaivaamaan. En saanu kuitenkaan tilaisuutta kysyä siltä, koska Joonas ja Alexander oli koko ajan äänessä, eikä tullu sellasta hetkeä, jolloin mä olisin voinu vetää jätkää hihasta, ja sanoo, että olis kaksinkeskestä asiaa. Vaikka olihan se totta, että mun kannatti Noraa nähdä, sillä kyllä mä halusin pitää sen ja mun välit ees keskinkertasina, vaikka mimmi välillä ottikin hermoille. Tai no joo, otti se aika usein, mutta se oli vaan sivuseikka.

Joonas oli siinä ennen jätkien lähtöä vielä heittänyt jotain, että voisi mennä ottamaan parit, mutta en mä niiden kanssa jaksanut lähteä juomaan yhtään minnekään. Mun olo oli ollut eilen koko päivän tosi väsynyt, kun en perjantain ja lauantain välisenä yönä ollut paljoa saanut nukutuksi. Kun Alexander ja Joonas, – ja niiden nukkumisasento siinä patjalla, oli saanut mun mieleen nousemaan sen muiston Oliverista, niin ei se uni ollut enää tullutkaan. Ehkä nukkumatti oli jotenki nähny mun pään sisään, järkyttyny liikaa, ja pötkiny vaan pakoon, ripottelamatta unihiekkaa ollenkaan mun päälle.