Nimettömien enkelten muistot onnesta

7. OSA

Tuskailin hetken hikisen peiton kanssa kunnes sain otteen yöpöydällä lojuvasta puhelimestani. Sen näytöllä luki 4:47. Huokaisin raskaasti ja kierähdin takaisin selälleni jääden makaamaan kädet ja jalat levällään hetkiseksi. Koulu alkaisi vasta yhdeksältä, joten siihen oli vielä monta tuntia, mutta oliko mitään järkeä koettaa enää saada unen päästä kiinni? Tässähän olisi monta tuntia aikaa tehdä vaikka mitä! Jos Nemo olisi ollut vielä Kivimäessä, olisin voinut piipahtaa sen luona nopealla aamuratsastuksella, mutta valitettavasti Tinatähteen oli vähän pidempi matka. Päädyin siihen tulokseen, että reipas juoksulenkki olisi kaikkein paras vaihtoehto sen hetkiseen ongelmaani.

Juokseminen oli heti ratsastuksen jälkeen paras liikkumismuoto. Siinä syke nousi huimiin lukemiin, veri alkoi kiertää suonistossa ja hermostot eritti endorfiinejä siivittäen mut lähes taivaalliseen olotilaan. Rakastin sitä tunnetta, kun sain puskea kehoni äärirajoille.

Näin varhain maanantaiaamulla ei vielä ollut muita liikkeellä, joten sain juosta yksin autioita katuja pitkin. Pian saavuin kaupungin virkistysalueen laitamalle, josta eripituiset pururadat lähtivät. Valitsin umpimähkään oikealle haaranevan polun ja lähdin kirmaamaan sitä pitkin.

Siinä juostessa mun ajatukseni kuitenkin palasivat yöllä näkemään uneeni. Se oli jäänyt häiritsevästi kummittelemaan mieleni takamaille. Mitä Niilo tarkoitti sillä, että me sovittiin hyvin yhteen? Tai no, periaatteessa tiesin mitä, mutta miksi? Kun me oltiin oltu vielä kavereita, kukaan ei ollut päihittänyt meitä nokkeluudessa, mielikuvituksessa tai väittelyissä; me täydennettiin ja tuettiin toisiamme joka tilanteessa – turvattiin toistemme selusta aina.

Joku oli joskus verrannut meitä vedeksi: mä olin happi ja Niilo vety. Erikseen ne olivat vain yksinäisiä atomeita, mutta yhdistyttyään divetyoksidi, yksi elämän perustarpeista. Mun oli kyllä vaikea uskoa, että mikään mitä me oltiin yhdessä tehty, olisi ollut millään tavalla välttämätöntä tälle yhteiskunnalle – ei ainakaan koekysymysten väärentäminen tai nelos- ja viidesluokkalaisten tavaroiden vaihto välitunnin aikana, kun luokkien välillä tiedettiin jo ennestään olevan armoton vihanpito (me oltiin totta kai oltu "kuumeessa" sinä päivänä, joten kukaan ei edes osannut odottaa meitä koululla).

Kaikesta tapahtuneesta huolimatta mä sain välillä itseni kiinni muistelemasta niitä aikoja. Ei sillä, ettenkö nauttinut elämästä tällä hetkellä, mutta niissä nuoruuden vuosissa oli jotain, mikä piti otteessaan vielä nykyäänkin ja vaati aika ajoin palamaan niihin. Mun oli myönnettävä, että mä saatoin aavistuksen – maksimissaan solun tumajyväsen verran – kaivata niitä aikoja. Oli ollut ihanaa viettää aikaa ihmisen kanssa, joka tunsi mut kuin omat taskunsa.

Tosin omiin taskuihinkin voi tulla reikä.

Kolmen vuoden jälkeen, mä en vieläkään ymmärtänyt, mikä Niiloon – Nikodemukseen – oli mennyt silloin, kun Melvin kuoli. Aivan kuin se olisi kokenut täydellisen muodonmuutoksen niinä viikkoina, jotka mä makasin sairaalasängyssä. Ja se oli mysteeri, johon mä halusin vastauksen.

Mä tiesin kyllä liiankin hyvin, miksi se muutti nimensä Niiloksi. Sen se teki vasta seuraavana vuonna.

Silloin suurin osa siitä pojasta, jonka mä tunsin Nikodemuksena katosi jonnekin todella kauas – se hautasi nimen mukana paljon tuskaa ja osan omasta identiteetistään. Mä en pystynyt hyväksymään sen tekoa vielä nykyäänkään. Luuliko se, että vaihtamalla nimeä se pystyi aloittamaan puhtaalta pöydältä? Että oli okei haudata tapahtumat vanhan identiteetin kanssa?

Koska mulle se ei ollut okei – ei todellakaan.

Jouluaaton jälkeen mä olin niellyt ylpeyteni ja mennyt kyyneleet poskilta valuen sen luokse hakien seuraa, jotakuta joka pystyi jakamaan oman tuskani, pystyi ymmärtämään ja samaistumaan mun tilaani. Mutta se mikä mua odotti Lumemailla, oli kaukana siitä. Pihamaalla oli seisonut valkeahiuksinen poika kasvoillaan mitäänsanomaton ilme, silmät etäisinä ja kylminä. Mä en ollut ollut tyhmä tajutakseni, että mun seurani ei ollut halutuimpien listalla, mutta epätoivoisesti yritin silti saada kontaktin poikaan. Se ei ollut kuitenkaan suostunut keskustelemaan mun kanssani, vaan oli tokaissut ääni kammotavan jäisenä, ettei meillä ollut enää mitään keskusteltavaa, jonka jälkeen se oli haukkunut mua kauan silmät vihasta liekehtien. Ja mä olin vain seissyt siinä ja ottanut kaiken vastaan, koska silloin mä ymmärsin, miten sekaisin se ihminen oli. Nikodemus oli varmasti luullut, että itkin sen sanojen takia. Todellisuudessa olin itkenyt sen takia, että sillä hetkellä mä tajusin viimein, että olin menettänyt mun parhaan ystäväni lopullisesti – koska sitä ystävää, jonka tunsin, ei enää ollut edes olemassa.