Maybe After All? || in finnish

prologi : Valonkajastus

VAROITUS!

Mainitsen tämän vielä tässä, tarina saattaa sisältää:
• voimakasta kielenkäyttöä • päihteitä • ahdistavaa tekstiä • kiusaamista
• seksuaalisia kohtauksia

Luethan omalla vastuulla! :)

» hopeakeijukainen «

Elin parasta elämääni. Hurjia ja hauskoja nuoruusvuosiani täällä tuppukylässä tuomitsevien katseiden alla. Siellä, missä myös peruskouluaikaiset kiusaajanikin yhä asustivat. Paikkakunnalla, missä suurin osa peruskoulun päättäneistä jatkaisivat kylän ainoaan lukioon. Siihen lukioon minä olin itsenikin tuominnut hakemalla sinne kevään yhteishaussa.

Todellisuudessa mä halusin pois täältä, helvetin kauas pois. Enkä varmasti tulisi ikinä takaisin, ainakaan asumaan. Minun kohdallani paikka oli kaiken pahan alku ja hartaasti toivon tämän paikan olevan myös kaiken pahan päätepysäkki. Tuo päätepysäkki oli aivan liian kaukana, koska minulla oli vielä vuosia jäljellä tässä kylässä koulun vuoksi.

Kesäaikaan ei yksinkertaisesti tapahtunut mitään erityisempää, eikä oikein nyt muulloinkaan. Viruin tässä vankilalta tuntuvassa kodissa haluamatta näyttää naamaani kylillä, sillä ei varsinaisesti ollut ketään keneen olisin sattumalta halunnut törmätä. Enkä varsinkaan tarkoituksenmukaisesti. Täällä takapajulassa oltiin vanhoillisia, juorujen orjia sekä toisten mielipiteiden armoilla. En ilmeisesti sopinut tänne, koska erottauduin joukosta jokseenkin kummallisena.

Mä nyt vain olin tällainen: "kummajainen", "isätön", "varmaan rikollinen", "polttaa vissiin pilveä" ja “luonnonoikku”. Kaikkea tuota oli Seela Tuomikoski, jos oli juoruihin uskominen. En edes ollut tietoinen mistä kaikki juorut oli peräisin, mutta kyllä niitä aina riitti. Tietyt henkilöt pitivät siitä huolen. Olin koko koulun yleinen pilkan kohde. Harvempi teki sitä suoraan, mutta kyllä sen kaikki aikalailla tiesi. Totuus oli kuitenkin se, että olin aikalailla syrjäytynyt yksinhuoltaja- että työnarkomaaniäidin tytär, jota ei kukaan tosiaankaan tuntenut.

Kaikki oli lähtenyt liikkeelle siitä, kun me muutettiin tänne ja olin aloittanut henkisessä kidutuskammiossani, jota useimmat kouluksi tituleeraa. Silloin uusista tulokkaista, Tuomikosken perheestä oli lähtenyt niin tuhannen lailla juoruja, ettei mitään järkeä. Ihmiset olivat ensimmäisestä päivästä lähtien pitäneet meidän koko perhettämme kummallisena ja suhtautuneet meihin varauksella. Ei kaikki alusta asti ollut ollut tuhoon tuomittua, mutta minä ujona ja omalaatuisena lapsena olin ajanut itseni tilanteeseen lopulta. En oikein kuulunut mihinkään porukkaan. Sofia oli nähnyt tilaisuutensa koittaneen ja pitänyt kavereineen huolen, että tuon ujon ja pienen muukalaiskummajaisen elämänilo tuhoutuu.

Joskus kauan sitten olin oikeasti onnellinen pikkutyttö, joka ei tiennyt mitään pahasta ja julmasta maailmasta. En ollut vielä muuttanut tänne. Tulin kuitenkin mielestäni ihan tavallisesta perheestä, johon kuului äiti ja pikkuveli. En nimittäin oikeastaan edes tunne isääni, eikä hän edes asunut Suomessa tai ollut suomalainen. Moni eli kuitenkin siinä uskossa, etten minä tiennyt kuka isäni oli. Syy muiden joukossa pilkata, haukkua, tuomita ja kyylätä minua. Olin ilmeisesti kaikella tavalla muutenkin jotenkin outo. Olin erilainen ja hiljainen - vääränlainen. Sellainen minä olin ollut muiden silmissä koko ala-asteen ja yhä edelleen olen sitä.

Yläasteelle mentäessä yritin olla kuin "normaalit", eli yritin puhua ihmisille normaalisti sekä vapaaehtoisesti. Kokeilin meikkaamista. Aloin myös pukeutumaan "coolimmin", mikä ei sinänsä ollut ongelma, koska rakas äitini osteli ja ostelee edelleen minulle vaatteita. Hän rakastaa shoppailla ja hän ostaa vaatteet minullekin. Olen vain iloinen, että minun ei tarvitse edes ajatella shoppailua. Inhoan koko touhua. Ainakaan sen suhteen me emme ole lainkaan samanlaisia. En todellakaan tiedä, mitä sillä tavoittelin. Siinä tuppukylässä ei nyt todellakaan ollut varmaan ketään, joka ei olisi oppinut "tuntemaan" minua juorujen kautta… Ei siitä nimittäin mitään hyötyä ollut. Olimme muutenkin yläasteella eikä kukaan uskaltanut erottua joukosta saatikka olla minun puolellani.

He pitivät minua täysin huomionkipeänä idioottina ja oikeastaan rumemmin olin 'huomiohuora' ja ei, se ei riittänyt. Kiusaamiseni vain paheni entisestään, ennen minua oli lähinnä syrjitty pahasti ja puhuttu selän takana paskaa, juoruiltu ja haukuttu oudoksi, friikiksi ja hikeksi. Kaikki oli mielestäni hyvin epäjohdonmukaista, koska olin lähinnä olemassa ja yritin hävitä seiniin kameleontin lailla. Joskus ennen olin ehkä pitänyt jonkin verran puoliani, kunnes olin huomannut sen hyödyttömäksi. Suljin sen kaiken vihan sisääni. Jäädytin kuoren.

Ilkeät sanat satuttivat ja loukkasivat. Viilsivät ihan totta syvältä. Otin jokaisen henkisen iskun vastaan tyynen rauhallisena, huolimatta siitä että helvetti riehui jokaisessa kehoani sopukassa. Se oli kaikkien niiden tunteiden sekamelska, jotka saivat pysyä sisässäni. En päästänyt sitä pinnalle, pidin kaikkea kontrollisani. Yritin pidättää sitä kaikkea tulemasta ulos ikään kuin olisin ollut Frozenin jääkuningatar Elsa.

Frozen -leffa oli ihan mun lemppari Disneyltä. Rakastin kyseistä elokuvaa niin paljon, koska olin tajunnut heti kuinka samaistuttava hahmo Elsa oli minulle. Joku päivä haluaisin saavuttaa saman kuin Elsa. Voisin olla vapaasti oma itseni välittämättä paskaakaan. Minulle tuli ihan kylmät väreet ajatuksesta.

Tehtävänäni olisi vapautua tästä ulkoapäin todennäköisesti läpipääsemättömästä jääkuoresta, joka lamaannutti kaiken minussa. Sitä ei tosin voinut nähdä, mutta sen tunsi miten kuori sulki minua sisälleen. Suojellakseen minua. Se oli suojamuuri, jonka olin itse rakentanut. Käytännössä se tarkoitti, että olin ulospäin kuin tyhjä taulu.

Tosin se ei kyennyt suojelemaan minua minulta itseltäni ja minun pään sisäisiltä ajatuksiltani. Ajatuksiltani, joita en vain jakanut kenenkään kanssa. Paniikkikohtausten saapuessa tai ihan minkä tahansa muunkin, antaa tulla vaan. Minun täytyy kyetä olemaan vahva ja kestämään. Tästä minua oli muistuttamassa arvet kehossani. Yritin kontrolloida itseäni viiltelemällä, tiedostin sen. En mahtanut sille mitään, olin koukussa siihen tunteeseen.

"Seela! Ootko jo herännyt? Ruoka on valmista!", äiti huusi alakerrasta ja keskeytti synkistelyni.

"Oon mää! Tuun ihan just!" Huusin takaisin ja suljin Netflixin ja koneen. En ollut loppuvaiheessa edes keskittynyt koko taustalla pyörivään sarjaan. Olin tosin käyttänyt kesästä luvattoman paljon Netflixin katseluun, että ehkä se ei haitannut.

Juoksin rappuset alakertaan ja nenääni leijaili ihana tuoksu. Äiti oli valmistanut kanaa ja riisiä, mikä oli yhtä lemppareistani.

"Eikö Elia oo kotona?", kysäisin.

"Ei, se on naapurissa ja yritin soittaa sille mutta se mokoma ei vastannut", äiti huokaisi ja sen ilme muuttui heti epäilyttävän innokkaaksi.

Jostain syystä veljeni Elia oli yleisesti pidetty ja hyvä tyyppi. Joskus sitä ei edes jaksanut ymmärtää ihmisten logiikkaa.

"Mutta hei, voin mä kertoa sen Elialle myöhemminkin, mulla on sulle aikas tärkeetä asiaa Seela", äitini kertoi hymyssä suin ja yritti samalla hillitä itseään, hän oli tosiaan epäilyttävän innoissaan.

"Uu, kiva! Tää lomailu alako käymään jo vähän tylsäksi", innostuin jo etukäteen samalla kun lapoin ruokaa lautaselle ihan kunnolla.

"Veikkaat sen siis olevan hyvä uutinen?", äiti varmisti virnistäen.

"No joo? Pöljäkin näkee kuinka innoissasi olet", naurahdin.

"No, joo”, äiti naurahti ja virnisti perään leveästi.

Olin juuri saanut ensimmäisen haarukallisen suuhun, kun äiti ilmoitti, kuin salama alunperin synkältä taivaalta tai okei miten niin synkältä? Äitihän hehkui kuin aurinko! "Seela. Me muutetaan ulkomaille!", äiti hihkui juuri sillä tavalla minun olisi ennemminkin odottanut hihkuvan. Hän oikeasti melkein pomppi paikoillaan.

Olin tukehtua ruokaani. Oliko enkeli tullut noutamaan minua helvetistä, tullut armahtamaan minut?

Kiitos, kun luit tännekkin asti! :)
Toivottavasti tykkäsit.

» hopeakeijukainen «