Pako

Olin varma, että minut vielä joku päivä haetaan. Koko kaupunki tiesi, että sain jatkuvasti uhkailuja siitä, kuinka minut tullaan teloittamaan, olinhan kuitenkin osallisena viiden ihmisen kuolemaan. Perheeni oli suuressa vaarassa, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi pakeneminen, pois Lapista, sekä koko Suomesta. En tiedä minne olisin menossa, ehkä Yhdysvaltoihin, tai vaikka Japaniin.

Miten sitten olenkaan osallinen viiden ihmisen kuolemaan? No, oli pimeä ja sumuinen päivä, kun Neuvostoliiton miehet koittivat hakea minut töihin muualle. Haku meni käsirysyksi, ja onnistuin saamaan rynnäkkökiväärin käsiini. Homma päättyikin sitten verilöylyksi, ja perheeni valitettavasti näki kaiken. Nyt koko Neuvostoliitto on kannoillani, ja he haluavat teloittaa minut, mutta en aio antautua, vaan olen päättänyt paeta.

Minun oli lähdettävä välittömästi. Puin vaatteet ylleni, ja otin pistoolin taskuuni. Oli yö, enkä halunnut herättää perhettäni. Kävin lasteni huoneessa, jätin heidän pöydälle kirjeen, ja lähdin. Ulkona oli kylmä, sillä oli talvi. Lunta satoi paljon, ja partaani kutitti. Perheeni, ja kaikki tutut piti varmaan minua säälittävänä, sillä perheenisä pakenee, kun voisi taistella.

Koska asuimme maalla, omistimme myös hevosia. Valjastin ison oriin, ja lähdin laukaten matkaan. Näkyvyys oli huono rankan lumisateen vuoksi, mutten voinut pysähtyä. Hevonen meinasi kompuroida, mutta onneksi se pysyi pystyssä.

Aamui alkoi jo hieman sarastamaan, ja olin päässyt joitakin kymmeniä kilometrejä eteenpäin. Alkoi hieman olemaan jano, mutta oli vaarallista pysähtyä. Kuulin takaa, kuinka joku auto lähestyy minua. Kurkkasin taakseni pikaisesti, ja näin pienen, mustan auton. Tiesin, että minut oltiin huomattu, ja minua tultiin hakemaan. Auton ikkuna aukesi, ja minua kohti ammuttiin. Minuun ei onneksi osunut, mutta valitettavasti hevosen jalkaan osui. Lensin kuin keihäs selästä, sekä hevonen kaatui pahasti. Minun oli pakko juosta lähimetsään, sillä en voinut mennä hevosen luo, enkä kyllä suostu antautumaankaan.

Olin todella suuressa vaarassa, mutta pääsin metsän siimekseen suojaan. Puiden takaa heijasti auton valoa, mutta aion suojautua mahdollisimman hyvin, sillä en voinut paetakaan, tai minut oltaisiin huomattu heti. Kuulin, kuinka minua lähestyttiin, sillä he puhuivat venäjää. Koska ymmärsin venäjää, tiesin, että he etsivät minua. Luulin olleeni turvassa, mutta väärin meni. En nähnyt, mistä suunnasta tultiin, joten tunsin, kuinka ase on selässäni kiinni. Menin aivan jäykäksi pelosta, ja minut revittiin ylös maasta. Neuvostoliittolaiset miehet tuumi, telottaisivatko minut suoraan tässä. Uskoin, että tämä on loppuni, kuolen tähän paikkaan.

Vaan eipä ollutkaan, vielä. Minut raahattiin auton takapenkille. Tuumin, että mihin helvettiin minut nyt raahataan. Autossa haisi vahvasti viina ja tupakka, ja se sai minut voimaan hieman pahoin. Sain selville, että minua oltiin viemässä Neuvostoliittoon, en sen enempää tiedä. Matka oli aivan liian pitkä, mutta oli mahdotonta paetakaan, sillä olin käsiraudoissa. Minua väsytti liikaa, enkä enää pysynyt hereillä. Kaikki pimeni.

Heräsin useita tunteja myöhemmin siihen, kuinka minut revittiin autosta. Olimme Suomen ja Neuvostoliiton rajalla. Minut kannettiin puun juurelle, ja minua osoitettiin aseilla. Kommunisti kysyi minulta venäjäksi seuraavan:
"Noh Esa, onko viimeisiä sanoja, vai saadaanko ampua tuollaista paskaa suoraan takaraivoon?"

Menin hiljaiseksi. En osannut vastata mitään, kuulin vain kun ase ladattiin, ja sillä osoitettiin takaraivoani. Tajusin, että minulla on pieni mahdollisuus paeta, jota aioin yrittää, sillä tämähän ei ole Esa Viirimaan loppu, ainakaan vielä. En voinut pettää perhettäni joutumalla teloitettavaksi. Nousin ylös maasta, potkaisin minua aseella osoittavaa kommunistia. Se oli mahdollisuuteni juosta, ja lujaa. Pakenin metsän siimekseen, ja samalla juoksin hieman sekavasti, sillä piti varoa takaa tulevia luoteja. Olin paniikissa, kun samalla pääni ohi meni luoti. Tunsin, kuinka luoti lävisti minut, ja kaaduin lumiseen maahan, ja kaikki meni mustaksi.