22. Itsetuhoisia ajatuksia

156 23 1
                                    

Cara:

Istun hermostuneena yksin huoneessani. Leya on onneksi jo kunnossa, mutta olen huolissani Rickistä.

Hän on ollut viime aikoina tosi erilainen. Rampannut ulkona ja tehnyt outoja juttuja. Eniten minua kuitenkin harmittaa se, että hän salailee asioita minulta.

Olemme aina kertoneet murheemme toisillemme ja nyt minusta tuntuu kuin me erkanesisimme toisistamme.

Nousen ylös ja menen vaihtamaan pyjaman ylleni. Sen jälkeen istun sänkyni reunalle odottamaan Rickiä.

En joudu odottamaan kauaa kun poika kurkistaa huoneeseen tuttu virke kasvoillaan ja pilke silmissään. Hetken ajattelen, että kaikki on kuin ennen.

Rick tulee sisään ja istuu viereeni kietoen kätensä ympärilleni. Hymyilen ja nojaan tämän olkapäähän, sillä väsymys alkaa jo painaa silmiäni.

"Voitko jäädä tänne yöksi?"

Kallista hieman päätäni jotta näen pojan kasvot paremmin. Hän vakavoituu hiukan, jolloin hänen katseensa vaeltelee huoneessa ja viimein hän kääntyy minun puoleeni.

"En tänään. Tuota.. En halua herättää sinua kun menen aikaiseen vahtivuoroon."

"Mutta eihän se ole ennenkään haitannut."

Siihen Rick ei sano mitään. Kohta poika jo nousee ylös ja lähtee laimeiden hyvänyöntoivotusten jälkeen pois. Heittäydyn sängylle ja annan muutamien kyyneleiden tipahdella valkoisiin lakanoihin.

-----

Herään omaan huutooni ja pomppaan pystyyn. Näin taas samaa painajaista kuin muutamat viimeyöt. Hetken itken yksin hämärässä, kunnes koitan ryhdistäytyä.

Menen kylpyhuoneeseen ja huuhtelen kasvoi muutaman kerran. Kun katson peiliin minua tuijottavat kalpeat ja surulliset kasvot. En kuitenkaan jää tuijottelemaan itseäni pidempään.

Palaan peiton alle ja koitan saada unta. Hetken ehdinkin nukkumaan kun havahduin siihen, että huoneeseni tullaan. Hetken toivon sen olevan Rick, mutta kyseessä onkin Leya. Ja hänellä on selvästi asiaa.

-----

Kun Leya on lähtenyt jään tuijottamaan valkoista ovea ja sen kultaista kahvaa. En tahdo taas itkeä, mutten voi tehdä muutakaan. Minä todella rakastan Rickiä.

Vanhat kyyneleet kuivuvat poskilleni ja niiden tilalle tulee uusia. Juuri nyt haluan vain luovuttaa. Elämäni on pelkkää tuskaa.

Yllätyksekseni ovi käy jälleen ja tällä kertaa sieltä tulee juuri se henkilö, jota en ole valmis näkemään.

Nousen ylös ja kävelen huoneen toiseen laitaan. Koitan kuivata kyyneleitä, mutta tuloksetta. Silmäni ovat joka tapauksessa aivan punaiset.

"Carla.."

Hätkähdän kun kuulen Rickin käyttävän oikeaa nimeäni. Ei kukaan sitä käytä.

Käännyn varovasti ympäri ja kohtaan tummien silmien polttavan katseen. Poika tulee lähemmäs ja tarttuu käsiini.

"Leya kertoi sinulle jo."

Nyökkään vaikkei se varsinaisesti ollut mikään kysymys.

"Olen pahoillani Carla. Olisin halunnut kertoa itse. En ole täällä kuitenkaan rupettelemassa."

Niiskaisen ja kehotan Rickiä jatkamaan.

"Kuten ehkä arvasit aion lähteä. Minun täytyy, ellen halua menettää päätäni. Jokatapauksessa olen lähdössä nyt heti ja toivoisin että lähdet mukaani."

Välillemme laskeutuu hiljaisuus. Hetken minun pitää ajatella mitä poika juuri ehdotti. Lopulta alan pudistaa hieman päätäni.

"Ei..", sanon vaisusti ja jatkan sitten: " Vaikka kuinka rakastan sinua en voi kääntyä rakkaitani vastaan. Leya on paras ystäväni, Alia on todella mukava ja Anna ymmärtää aina kun kerron hänelle murheitani."

Kuulen tuhahduksen ja samassa lävitseni kulkee kylmyys.

"Ei sitten. No hyvästi Carla. Tulen aina rakastamaan sinua, muista se."

Rick astelee ovelle ja lähtee. Viimeisen kerran. Minä lyyhistyn lattialle ja mietin mitä voin enää tehdä. Selviänkö tästä kaikesta? Ja jos selviän niin miten?

Mitä kauemmin mietin sitä enemmän uskon olevan vain yksi hyvä ratkaisu. Lopulta istun kirjoituspöydän ääreen ja alan kirjoittaa kahta hyvin erilaista kirjettä. Toisen jätän tyynylleni ja toisen otan mukaani.

Vaellan käytävillä ja menen ulos. Kävelen salakäytävälle ja siitä ulos.  Metsässä asetan kirjeen helposti huomattavaan paikkaan josta se on helppo löytää. Olen varma että poika on vielä täällä.

Käännyn ja lähden takaisin. Kuulen suhahduksen ja näen varjon joka nappaan kirjeeni. Hetken tuijotan silmäpariin varjoissa ja kuiskaa tuuleen yhden sanan: "Hyvästi."

Sen sanottuani palaan linnalle ja lähden kiipeämään torniin. Vaikka minua pelottaa haluan tehdä sen. Haluan lopettaa tämän helvetin tähän paikkaan.

Lopulta pääsen tarpeeksi ylös. Avaan yhden ikkunoista ja kurkkaan alas. Nielaisen ja kiipeän suuren ikkunan reunalle. Vilkaisen sisälle, mutta en aio enää perääntyä. Hetken tuijotan taivasta.

"Antakaa anteeksi."

Sitten suljen silmäni ja pudottaudun kuolemaani. Ei enää murheita, ei enää elämää.

Behind the wall (Valmis)Where stories live. Discover now