Oneshots

"Poikani. Rakastan sinua äärettömän paljon"

Istuin ikkunalaudalla. Tuijotin tyhjyyteen. Kyyneleet vierivät pitkin poskeani. En odottanut mieheni lähtevän sillä tavalla. Silitin vatsaani. Sen sisällä kasvoi pieni ihme. Ihme, joka todennäköisesti pelasti minut täydelliseltä masennukselta. Sade rummutti ikkunaruutua. Harmaa pilviverho peitti taivaan. Hetken mielijohteesta nousin ylös ikkunalaudalta ja lähdin ulos ilman takkia tai kenkiä. Olihan kuitenkin kesä.

Perinteinen Suomen kesä nimittäin. Kävelin nurmikolla paljain jaloin. Vesi oli kylmää, mutta en välittänyt. Annoin sateen kastella minut litimäräksi. Hiuksistani valui noroina vettä. Vaatteeni liimautuivat kiinni vartalooni. Lähdin sisälle ja riisuin märät vaatteeni. Heitin vaatteet pyykkikoneeseen ja lisäsin sinne vielä jotain muuta pyykkiä ja pistin sen päälle. Kävin lämpimässä suihkussa ja puin kuivat vaatteet ylleni.

Menin takaisin olohuoneeseen ja istuin pianon ääreen. Annoin sormieni liikkua koskettimilla pehmeästi kuin höyhen ja soitin kappaleita, jotka vain sattuivat tulevaan mieleeni. "Harjaa. Harjaa sun hampaat. Just nyt et voi mitään muutakaan", aloin laulaa hiljaa ääneen kyyneleiden valuessa pitkin poskiani.

Soitin kappaleen loppuun ja lähdin pianon äärestä. Menin työhuoneeseen ja availin pöydän laatikoita. Käteeni osui mieheni ennen lähtöään kirjoittama kirje.

En tiiä miten alottaa. Ehkä alotan siitä, et rakastan sua yli kaiken. Tuun aina muistamaan sut. Tuun suojelemaan sua tuolta ylhäältä. Rakastan sua enemmän ku osaan sanoin kuvailla. Et oo tehny mitään väärää. Mun päätös ei johdu mitenkään susta.

Muistan meiän ensimmäiset treffit. Nähtiin Starbucksissa. Mua jännitti ihan älyttömästi ensinnäki pyytää sua sinne ja sit viel se millanen ihminen oikeesti oot. Pelkäsin, etten oo sun mielestä sulle tarpeeks hyvä.

Heti ensimmäisistä treffeistä lähtien tiesin, että sä oot mun unelmien nainen. Sä oot se kenen kanssa haluun naimisiin. Sä oot se kenen kanssa haluun perustaa perheen. Sä oot se keneen luotin eniten maailmassa. Sä oot se ketä rakastin enemmän ku mitään muuta koskaan.

Kihlajaispäivä oli mun mielestä kaunis. Lähdin aamulla jännittyneenä töihin. Olin suunnitellut kaiken valmiiksi. Illalla kävelimme rannalla auringonlaskua ihaillen ja siinä mä sitte kosin sua polvistuneena rantahiekkaan. Sä vastasit kyllä ja teit musta maailman onnellisimman miehen.

Hääpäivä valkeni aurinkoisena ja kaikki sujus just niinku piti. Se oli elämäni paras päivä. Mikään ei vedä kuitenkaan vertoja sille päivälle, kun sain tietää tulevani isäksi. Itkimme yhdessä onnesta.

Sitä onnea varjosti kuitenkin yksi juttu. Asia, jota en vain pystynyt kertomaan sinulle kasvotusten vaikka olisin halunnut. Jouduin komennukselle Afganistaniin. Kyyneleet valuvat silmistäni pelkästään ajatellessani sinusta ja vauvamasustasi erossa olemista.

En tiedä kauanko komennus kestää. En tiedä selviänkö ylipäänsä hengissä. Mutta Usan armeijan käyneenä minun oli silti lähdettävä kun komennus tuli.

Kun heräät yöunilta, näet tämän kirjeen. Mulla on ikävä sua jo nyt. En haluaisi nousta lentokoneeseen, mutta minun on pakko. Rakastan sinua ja olet mielessäni koko ajan.

Toivon pääseväni pikkuisen synnytykseen mukaan, mutta en pysty lupaamaan mitään. Tiiän, et susta tuntuu pahalta, kun luet tän kirjeen. Ei tää mullekaan helppoo oo. Ei todellakaan.

Vielä kerran, olen pahoillani. Oot maailman paras vaimo ja äiti meiän tulevalle vauvalle. Pysy vahvana ja usko. Usko siihen, et mä tuun hengissä takasin. Luota Jumalaan, et se suojelee mua ja sua ni kaikki on hyvin.

Rakkaudella Paul xoxo

Kyyneleet virtasivat pitkin poskiani. Olen lukenut kirjeen jo monta kertaa. Puolen vuoden ajan jokaisena päivänä vähintään kerran. Ja aina lukiessani olen itkenyt. Ikävöin miestäni niin paljon, että sydämeeni sattuu. Vauva potkaisi sisälläni. Se muistutti olemassa olostaan.

Kului kuukausi. Kului toinen. Laskettu aikani läheni eikä miehestäni vieläkään ollut kuulunut mitään. Ainakin se on hengissä, koska ei ole tullut mitään suruviestiä eikä mitään loukkaantumisilmoitusta. Itkin jälleen ikävää. Katsoin mieheni kuvaa lipaston päällä ja kuivasin kyyneleitäni. "Näyttääköhän mieheni vielä samalta kuin kahdeksan kuukautta sitten?" mietin mielessäni.

Kului kolme viikkoa. Laskettuun aikaani oli enää viikko. Liikkuminen alkoi jo ahdistaa ja sattua. Menin keittiöön syömään. Oli viileä kevät ilma. Aurinko oli jo laskemassa horisontin taa. Yhtäkkiä ovikello soi. Nousin vaivalloisesti ja menin avaamaan oven.

Kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Mieheni palasi. Hän palasi juuri ennen ensimmäisen lapsensa syntymää. Samana yönä alkoi kovat supistukset ja lähdimme sairaalaan. Seuraavana päivänä saimme ensimmäisen lapsemme syliin. Pieni suloinen poikamme saapui maailmaan. "Poikani. Rakastan sua äärettömän paljon", kuiskasin käärölle sylissäni.

//En oo ennen kirjottanu oneshotteja, joten en sit tiiä miten tää onnistu.. Jollain tapaa tekis mieli tehä täst ehk joskus kirja..