Pysähtynyt

4. Hiekkatie

Susi pysyy paikallaan pitäen minut maata vasten. Kuulen murinan kohoavan syvältä sen kurkusta.
"Kuulitte mitä hän sanoi. Päästäkää hänet", uhkaava nuoren naisen ääni sanoo. Susi murahtaa ja vapauttaa minut. Salamannopeasti nousen pystyyn ja menen kauemmaksi susista. Mutta miks nuo ihmiset haluaisivat pelastaa minut? Ja miksi en haista ihmisverta...
Luovuttakaa tuo meille", miesääni sanoo. Siirrän katseeni mieheen, ja katson tätä epäilevästi. Mutta heidän silmänsä ovat erilaiset... ja samassa tajuan, että he ovat samanlaisia kuin minäkin. Silmät ovat kuitenkin erilaiset kuin minulla. Yhtäläisyys on kuitenkin erittäin kalpea iho. Miehellä on päällään neule ja farkut, naisella farkut sekä huppari. Päälläni ollut susi muuntautuu, mutta silti hän haisee kamalalta. Yök.
"Tuo tunkeutui meidän reviirillemme", sanoo nuori susi. Tuijotan tuota vihaisesti. Olen niin raivostunut tähän kaikkeen, että tahtoisin repiä tämän pään irti.
"Hän tulee mukaamme, halusitte tai ette", miesvampyyri sanoo ja vilkaisee minua. Hän osoittaa sormellaan vaivihkaa metsää hänen takanaan ja räpäytän silmiäni tälle. "Saatte hänet, mutta jos hän enään jalallakaan-" keskeytän ihmissusimiehen suutuksissani. "Joo joo! Ymmärsin, piski."
Tämän sanottuani saan naisvampyyriltä murhaavan tuijotuksen. Lause ilmestyy päähäni: ole hiljaa, me autamme sinua. Aivan kuin olisin ajatellut sen itse? "Isabeau, tule nyt", sanoo miesvampyyri ja nyökkään hitaasti. Ihan sama minne joudun. Olen vampyyri, eikä minulla ole enään elämää. Millään ei ole enää väliä. Kävelen vampyyrejä kohti, mutta vilkaisen viimeisen kerran vihaisesti sitä koiraa. Saavun heidän eteensä, ja he katsovat silmiini uteliaina. Mies laittaa kätensä selkääni vasten ja lähtee kuljettamaan minua metsään. En ala laittamaan vastaan, vaan kuljen kiltisti tämän mukana, vaikka kosketus selässäni ei ole mukavinta. Näytämme sinulle jotain. Sanat kaikuvat päässäni ja vilkaisen naisen silmiin. "Mistä tiesitte nimeni?"
Miesvampyri naurahtaa ja katson tuota ihmetellen. "Olemme tarkkailleet sinua siitä asti, kun lähdit sairaalasta."
Puristan käteni nyrkkiin. "Stalkkerit", sanon hiljaa. "Olen muuten Wylie, ja tässä on Joy", Wylie osoittaa Joyta ja Joy vilkaisee minuun pienesti hymyillen. "Isabeau Wilt, mutta yleensä vain Isa." Sanon vilkaisten molempia miettien. Miksi he ovat niin ystävällisiä? Iskevätkö he kohta vaarnan sydämeeni, vai pitääkö sekään paikkansa?
Kävelemme hiljaisuudessa ikuisuuden, kunnes metsä harvenee edessämme. Näen edessäni hiekkaisen tien joka mutkittelee metsikössä. Tie on noin kahden auton levyinen, mutta luultavasti silti toinen joutuu väistämään pusikon puolelle. Hyppäämme pienen ojan yli ja lähdemme kävelemään vasemmalle. Wylie koskettaa sormellaan olkapäätäni ja osoittaa eteemme. Vasta nyt huomaan talon, jossa on monta ikkunaa tasaisin välein. Se näyttää pienikokoiselta kartanolta. Talo on mäen päällä, joka saa sen näyttämään upealta. Hiekkatie johdattaa meidät talon ovelle, jonka ovi näyttää todella vanhalta.
"Tervetuloa", Joy sanoo soinnuttomasti ja ottaa avaimet taskustaan. Vilkaisen olkani yli pimeään metsään. Nyt on melkein säkkipimeä, äsken oli vain hämärää. "Hei, yksi juttu." , sanon ja Wylie katsoo minua silmiin. Hän odottaa minun jatkavan ja avaan siis suuni vastatakseni. "Kuolemmeko me auringossa?" Joyn kasvojen leukaperät kiristyvät, kuin sanomani toisi hänelle ikäviä muistoja. . Wylien ilme muuttuu vakavammaksi. Vilkaisen molempia äkäisesti ja odotan vastausta. "Kyllä, silloin ihomme alkaa palaa, ja lopulta sytymme tuleen. Siksi meillä on nämä", hän sanoo ja näyttää sormustaan sormessaan. "Sinulla on paljon opittavaa. Wylie hieman tönäisee minut ovesta sisään, jonka Joy juuri avasi. Vilkaisen tätä silmiä siristäen. "Entäs... käyttekö koulua?"
Päässäni pyörii niin monia kysymyksiä ja nyt on mahdollisuus saada niihin vastaukset. Joy ottaa takkiaan pois ja laittaa sen eteisessä olevaan naulaan. "Nyt ei ole vastausten aika. Tule, esittelemme sinut muille."