Pysähtynyt

2. Aistit

Pidän silmiäni kiinni. Kurkkuani polttaa kovasti ja hampaitani särkee. Tunnen makaavani sängyllä, jonka jouset painavat ikävästi selkääni. Avaan silmiäni hitaasti ja räpyttelen niitä. Nousen istumaan ja yritän saada jonkinlaisen kuvan tästä hämärästä paikasta. Oikealla puolellani on pieni taso, jonka päällä on valkoisia ruusuja ja neliönmuotoinen lappu. Ojennan tärisevää kättäni ottaakseni sen lukeakseni. Lukiessani lappua tunnen käsieni tärisevän entistä enemmän.

-Sydän pysähtynyt 26.9. Kello 23.31. Koko sairaalan henkilökunta ottaa osaa Isabeau Wiltin kuolemaan.-

Luen nimeni yhä uudelleen ja uudelleen. Irroitan toisella kädellä lapusta ja kokeilen pulssiani. Ei mitään. Kokeilen uudelleen. Ei mitään. Haukon kauhuissani henkeä. Olenko minä kuollut? Missä minä olen?

Siirryn hitaasti sängyn reunalle istumaan. Siirrän käteni kaulalleni, johon on laitettu side. Haistan kuivuneen veren kaulan arvessani. Siihen sattuu ja samalla tunnen kurkkuni polttavan entistä enemmän. Nousen hitaasti seisomaan. Tunnen itseni vahvaksi. Vahvemmaksi kuin koskaan. Menen kiinni olevan ikkunan luokse, ja katson sairaalan pihaan. Näen muutaman ihmisen kävelevän öisellä pihamaalla. Silmäni kiinnittyvät ikkunasta heijastuvaan kuvajaiseeni. Nostan käteni suuni eteen. Näen ikkunan heijastuksesta punaiset silmät. Kuin tyhjästä, päähäni tulee ajatus; verta. Kokeilen kielelläni hampaitani. Terävät kulmahampaat. Hengitän syvään, sillä mieleeni alkaa palautumaan muutama päivä sitten tapahtuneita asioita. Hiekkatie. Punaiset silmät. Kipu. Poliisi. Päähäni palaa taas sama ajatus; pakko saada verta. Hajut tunkeutuvat nenääni ja saavat pääni sekaisin. Lysähdän lattialle tuskaisena. Tämä tarina vampyyreistä, jonka luulin ennen olevan tarua onkin totta. Ja pahinta tässä on se, että minusta on tullut sellainen

Maassa maatessani omaksuin pari asiaa: aluksi, vampyyrien ei tarvinnut hengittää, mutta käytin sitä itse rauhouttuakseni. Tajusin myös, että sydämeni ei lyö eikä suonissani kierrä veri. Ainakaan ihmisveri.
Tämä ei voi olla mahdollista, ajattelen yhä monen monta kertaa. Mutta minun on päästävä pois. Tarvitsen verta. Nousen ylös ja kävelen rauhallisesti ovelle. Kokeilen avata oven ja se aukeaa helposti. Käytävän valo häikäisee ja haistan samassa monia, monia hajuja lisää. Kurkkuani alkaa äkisti polttaa kuin se olisi tulessa. Nielaisen ja astun käytävään.
Käytävällä on tuoleja, mutta vain yhdellä niistä istuu ihminen. Toinen seisoo kauempana ja ravaa ympyrää hermostuksissaan. Haistan heidän hajunsa todella tarkasti; tuo on pessyt tänään hampaansa minttuhammastahnalla ja toinen käyttää voimakastuoksuista hajuvettä. Hajuveden tuoksu on liiankin tuttu.
Kuulen käytävän toisessa päässä kävelevän hoitajan. Yhdellä penkillä istuu nainen ja tunnistan hänet saman tien. Hän on äitini, jolla tummat hiukset, leveä hymy ja lempipaitansa päällä. Hän nukkuu. Kävelen hitaasti hänen luokseen ja yritän olla herättämättä häntä. Äitini silmät ovat turvonneet, sillä hän on varmaankin itkenyt. Minusta tuntuu todella pahalta, kun en voi herättää häntä. Samassa mieleeni palaa taas se sana; verta. Se sana valtaa mieleni. En pysty hallitsemaan itseäni, tulin liian lähelle. Silmistäni valuu kyynel. Kumarrun häntä kohti. Eiei en voi tehdä sitä, ajattelen kun kyynel valuu hitaasti poskeani pitkin. Sitten se tapahtuu. Tunnen hampaideni uppoavan pehmeään lihaan ja äidin huudon. En ole koskaan tuntenut sitä tunnetta. Minä vain juon ja juon, enkä pystynyt lopettamaan. Aika menee nopeasti, kunnes kuulen ihmisten juoksevan. Samassa riuhtaisen itseni irti. Äidin huudot ovat vaimentuneet hiljaisiksi ja loppuneet lopulta kokonaan. Katson hänen sulkeutuneita silmiään ja huudosta ammolleen jäänyttä suuta. Laitan kädet suuni eteen. Sen hetken verran, tunnen olevani taas ihminen. Kuitenkin aistit valtaavat taas mieleni ja lähden juoksemaan nopeasti pois. Juoksen kovaa, todella kovaa. Käytävän päässä näkyy ikkuna, joka on hieman raollaan. Juoksen ikkunaa päin ja hyppään sitä vasten. Ikkuna rikkoutuu ja lennän korkealta, varmaan kolmannesta tai neljännestä kerroksesta maata kohti. Tässä tilanteessa normaalisti huutaisin, mutta nyt tunsin itseni vahvaksi. Ei minulle käy mitään. Tunnen maan tömähtävän jalkojeni alla ja hiekkaisen maan pöllähtävän. Vilkaisen taakseni ja näen kauhistuneita ihmisiä. En välitä heistä, vaan alan haistelemaan ilmaa. Monien ihmisten tuoksu leijailee sekaisin ilmassa. Kurkkuni polte on hieman helpottanut, mutta silti haluan lisää.