Ennen kuin kuolen

V

Tunsin käden silittävän kämmenselkääni. Raotin silmäluomiani ja näin herra Eklöfin istuvan vuoteeni vierellä katsellen minua silmät huolesta tummina. Suljin silmäni nopeasti, sillä jokin sisälläni halusi hänen jäävän siihen. Hänen kosketuksensa ihollani lähetti sähköä koko ruumiiseeni ja tunsin yhtäkkiä olevani turvassa.

Lopulta minun oli kuitenkin pakko avata silmäni. Herra Eklöf veti nopeasti kätensä pois kädeltäni huomattuaan minun heränneen. "Mikä on vointinne?" hän kysyi minulta. "Hiukan heikko mutta kyllä tämä tästä", sanoin reippaasti. Vilkaisin ympärilleni. Olimme turvallisesti takaisin majatalossa. "Miten me pääsimme tänne takaisin?" kysyin häneltä.

"Te muutuitte aivan kalpeaksi ja pyörryitte suoraan syliini. Minä kannoin teidät tänne", herra Eklöf totesi. "Näin kuinka te taltutitte sen roiston aivan yksin pelkällä nauriilla ja tahdonvoimalla. Olen hyvin vaikuttunut neuvokkuudestanne", hän jatkoi hymyillen ilkikurisesti.

"Kiitoksia", naurahdin vaivaantuneena ja yritin nousta ylös. Huimaus kuitenkin iski tajuntaani jälleen niin että silmissäni sumeni. "Älkää turhaan nousko vielä", herra Eklöf sanoi ja painoi minut hellästi takaisin tyynyille. "Te pärjäsitte vallan loistavasti sen miehen kanssa. Miten te yhtäkkiä noin huonoon kuntoon jouduitte?" hän ihmetteli hämillään. "Se johtuu siitä, että minulla on verenvähyystauti. Se on veritautini sivuoire", sanoin ja laskin katseeni. "Onko teillä veritauti?" herra Eklöf kysyi hätkähtäen. "Kyllä, minulla on ollut leukemia jo vuosia. Lääkärit eivät ole antaneet minulle enää paljoa elinaikaa. Siksi yritän päästä Pariisiin ennen kuin kuolen", sanoin hiljaa.

Herra Eklöf ei sanonut mitään. Hymy oli kadonnut kokonaan hänen kasvoiltaan. Mies otti hitaasti käteni käsiinsä. "Ehkä he voivat parantaa sairautenne vielä jonain päivänä. Lääketiede kehittyy koko ajan hurjaa vauhtia", hän sanoi lohduttavasti. "Siinä työssä heille alkaa pikku hiljaa tulla kiire", naurahdin ilottomasti. "Mutta älkää minusta huoliko, olen jo hyväksynyt kohtaloni. En haluaisi puhua sairaudestani nyt, kun oireet ovat vielä siedettäviä ja olen vielä voimissani. Haluan elää kun vielä voin", jatkoin reippaalla äänellä. "Te olette hyvin rohkea naishenkilö", herra Eklöf huomautti ja lämmin hymy häivähti hänen huulillaan.

Istuimme siinä vielä hetken ja katselimme toisiamme sanomatta mitään.  Sillä hetkellä minusta tuntui, että välillemme olisi muodostunut näkymätön ja vahva side. Sillä kyseisellä hetkellä ymmärsin, että minä todella pidin Lars Eklöfistä.

                               * * *

Otimme aamulla ensimmäisen linja-auton Jönköpingin keskustasta, joka lähti kohti Tukholmaa. Istuin ikkunapaikalla ja katselin ajatuksissani ohi lipuvia maalaismaisemia herra Eklöfin ottaessa nokosia vieressäni. Kahden tunnin kuluttua linja-auto pysähtyi Vikingstadin linja-autoasemalle pitämään 10 minuutin tauon, minkä jälkeen matka jatkuisi vielä Linköpingiin, jossa vaihtaisimme linja-autoa.

Ravistin helläkätisesti herra Eklöfin hereille ja lähdimme ostamaan voileipiä linja-autoaseman kahvilasta. Olimme hädin tuskin päässeet kahvilan sisäpuolelle, kun herra Eklöf hätkähti yhtäkkiä niin, että pomppasi melkein ilmaan. "Mitä te —" kysyin ällistyneenä mutta hän vaimensi minut kädellään ja työnsi minut nopeasti siivouskomeroon, joka oli vasemmalla puolellamme. Silmänräpäyksessä hän ahtautui itsekin komeroon ja veti oven äänettömästi raolleen. Komero oli niin ahdas, että puristuin epämukavasti seinän ja hänen väliinsä. "Herra Eklöf!" aloitin paheksuen mutta hän keskeytti minut jälleen. "Älkää pitäkö noin suurta meteliä. Ne kaksi isänne palkkaamaa körilästä ovat tuolla kassajonossa", herra Eklöf kuiskasi ja väistyi sen verran, että pystyin kurkistamaan komeron oven raosta puolityhjän kahvilan puolelle.

Hän oli oikeassa. Ne kaksi miestä seisoivat sikarit suupielissään parin metrin päässä meistä ja maksoivat juuri ostoksiaan kassaneidille. Kaikista Ruotsin kylistä he olivat päättäneet eksyä juuri Vikingstadiin ja vielä samalle linja-autoasemalle kanssamme.

"He eivät saa missään nimessä nähdä meitä", kuiskasin käskevästi. "Tiedän kyllä. Onhan tässä sentään vaakalaudalla minun opiskelupaikkani", herra Eklöf supisi ivallisesti. Pyöräytin silmiäni mutta hän tuskin huomasi sitä komeron hämäryydessä. Miesten äänet lähestyivät piilopaikkaamme ja ikuisuudelta tuntuneen hetken kuluttua kurkkasin varovasti herra Eklöfin olan yli. Miehet olivat istuneet syömään pöytään, joka oli vain metrin päässä siivouskomerosta.

"Olemme jumissa, he jäivät tuohon syömään ja huomaavat meidät heti, jos poistumme piilostamme", supatin herra Eklöfille. "Ei meillä tässä ole koko päivää aikaa, linja-automme jatkaa matkaa minä hetkenä hyvänsä", herra Eklöf huomautti. "Heillä tuskin kestää enää kauaa. Odotetaan hetki ja he varmasti lähtevät", kuiskasin hiljaa. "Tehdään niin, ei tässä muutakaan voi tehdä", hän myöntyi.

Seisoimme hiljaa siivouskomeron pimeydessä ja se sai minut hieman hämilleni. En ollut koskaan ollut niin lähellä herra Eklöfiä. Huomasin ensimmäistä kertaa, kuinka huumaavan hyvältä hän tuoksui. Herra Eklöf nojasi seinään kädet hartioideni molemmin puolin eikä hän näyttänyt lainkaan vaivaantuneelta tilanteesta. Päin vastoin, aivan kuin hänen silmänsä olisivat kipinöineet hänen katsoessaan minuun.

Herra Eklöfin katse laskeutui silmistäni huuliini. Vatsassani alkoi lennellä perhosia. En edes tiennyt miksi, mutta hivutin vaistomaisesti käteni hänen rintakehälleen. Tunsin hänen käsiensä valuvan hitaasti seinältä vyötärölleni ja vetävän minut tiiviimmin hänen rintaansa vasten. Ilmassa oli sähköä ja kaikki tuntui yhtäkkiä täysin oikealta.

"Tule Jens, jatketaan matkaa", kuului toisen körilään ääni siivouskomeron ulkopuolelta. Hätkähdimme molemmat ja herra Eklöf vetäytyi vastahakoisesti kauemmas minusta. "Aika lähteä", hän kuiskasi. Nyökkäsin ja minua harmitti suuresti, että äskeinen taianomainen hetki oli kadonnut.

Odotimme siihen asti, kunnes miehet lähtivät ulos kahvilasta. Sitten hyppäsimme ulos siivouskomerosta välittämättä muiden kahvilan asiakkaiden kummastuneista ilmeistä. Ehdimme kuitenkin ottaa vain muutaman askeleen, kun toinen miehistä kiiruhti takaisin sisään huutaen olkansa yli: "Odota hetki Jens, taisin unohtaa hattuni!"

Jähmetyin paikoilleni kuin peura ajovaloihin mutta onneksi herra Eklöfillä leikkasi jälleen nopeasti. Hän tempaisi minut käsivarsilleen ja työnsi minut seinää vasten lähes kovakouraisesti, piilotellen minua miehen katseelta leveiden hartioidensa takana. Ennen kuin edes tajusin, mitä tapahtui, hän kumartui puoleeni ja suuteli minua.