Ennen kuin kuolen

II

Aurinko nousi hitaasti horisontissa ja maailma heräsi hiljalleen uuteen päivään. Ilmassa tuoksui vapaus ja seikkailu. Se oli elämäni ensimmäinen päivä, kun minun ei tarvinnut totella ketään muuta kuin itseäni.

Olin matkalla Tukholmaan, mistä jatkaisin laivalla kohti Pariisia. Samassa junahytissä kanssani istui muutaman aseman verran pieni tyttölapsi, mutta hän jäi isoäitinsä saattamana pois Furuvikin asemalla. En keksinyt tekemistä matkaseurani lähdettyä, joten päätin nukkua väsymystäni pois.  Juuri kun olin nukahtanut, kuulin reippaan äänen: "Saisinko nähdä lippunne neiti?" Heräsin hätkähtäen ja tajusin tuijottavani suoraan nuoren lipuntarkastajan ruskeisiin silmiin. Hän oli pitkä, tumma ja kaikkea mitä minä määrittelisin komeaksi. Punastuin hiukan ja laskin äkkiä katseeni. "Totta kai", mutisin ja ojensin lippuni hänelle nolostuneena julkeasta tuijotuksestani.

Mies tarkasti lippuni ja ojensi sen kiittäen takaisin muttei vieläkään laskenut katsettaan minusta. "Onko lipussani jotain vikaa?" kysyin häneltä ihmeissäni. "Ei ollenkaan. Viereisessä vaunussa oli vain juuri äsken kaksi miestä kyselemässä, olenko nähnyt sen kuuluisan miljonääri Lilljefeldtin tytärtä tässä junassa. Heillä oli valokuva mukanaan ja te näytätte aivan valokuvan naiselta", hän sanoi ja tarkasteli kasvojani.

Näin selkeänä mielessäni, kuinka Sophie oli lähettänyt heti lähdettyäni jonkun kertomaan isälleni karkumatkastani. Isä oli tietenkin raivoissaan ja palkkasi välittömästi jonkun etsimään minut ja saattamaan takaisin kotiini lukkojen taakse.

"O-olette valitettavasti erehtyneet, en ole hän", änkytin ja nakkelin niskojani yrittäen kuulostaa vakuuttavalta. Nuorimies väläytti minulle huvittuneen hymyn. "No siinä tapauksessa taisin sitten erehtyä. Hyvää päivänjatkoa neiti", hän totesi ja käveli hytin ovelle. Vilkaistuaan minua vielä kerran epäilevä ilme kasvoillaan hän hävisi seuraavaan junahyttiin.

Nousin salamannopeasti ylös ja vilkaisin junan käytävään. Kaksi leveäharteista mustapukuista miestä, joista toisella oli minun valokuvani kädessään, käveli juuri viereiseen hyttiin sisään.

Voi ei.

Matkani kohti Pariisia loppuisi lyhyeen, ellen pääsisi livahtamaan heti heidän nenänsä alta. Juna saapuisi pian seuraavalle asemalle. Hymyilin mielessäni, sillä minulla oli suunnitelma.