Ihmisen korvat, suden silmät

Takaisin kotiin

Mies ravisteli reppua ja tutki sen taskuja. Ukko näytti selvästi tietävän, mitä etsi. Keskittynyt ja päämääräinen katse kertoivat Samuelille, että mies etsi jotain tiettyä asiaa eikä vain yrittänyt ryövätä heidän matkatavaroitaan niiden arvon takia.

Adrenaliinin tulvahtaessa elimistöön aistit terävöityivät. Ääreisnäkö hämärtyi mutta eteenpäin näki tarkasti, pupillit suurenivat. Myös vampyyrin aistit heräsivät: torahampaat kasvoivat ja Samuel tiesi silmiensä vaihtavan väriä tuttuun leimuavan punaiseen, koska niitä poltteli hetken. Samuelissa käynnistyi aikojen alusta ihmisessä ollut vaistonvarainen tila: taistele tai pakene.

Samuel valitsi luonnostaan ensimmäisen. Mies ei ollut yhtä pitkä kuin hän, ja Samuel luuli, ettei miehestä olisi vastusta hänelle — siihen asti, kunnes mies löi Samuelia naamaan. Miehellä oli ilmeisesti nyrkkirauta hanskojen sisällä, sillä isku oli tuntunut kovalta miehen huonosta lyöntitekniikasta huolimatta. Samuel ei luovuttanut, vaan potkaisi miestä. Potkun seurauksena mies älähti; Viktor ja Aapo heräsivät. Viktor onnistui satuttamaan vierasta hyökkääjää. Aapo oli kolmesta kaikkein vahvin, ja hän sai miehen taltutettua.

Tilanne olisi ollut siltä osin ohi, mutta adrenaliini kuohui liian vahvana Samuelissa. Vampyyrin vaistot tuntuivat kuohuvan yli, ohittaen sen ihmisen, joka oli hänen sisällään, sen ihmisen, joka ei olisi koskaan tappanut ketään. Vampyyrin vaistot puskivat yli ihmisen tahdosta, ja Samuel hetkeäkään harkitsematta upotti kulmahampaansa kaulavaltimolle.

Veri maistui elämälle. Makeaa verta olisi voinut juoda niin kauan, että mies olisi vuotanut kuiviin, mutta Samuelin ihmispuoli palasi taas hallitsemaan ruumista. Järkytys tulvahti Samueliin, kun hän tajusi purreensa miestä.

Viktor yski vieressä ja voi pahoin. Aapo oli kalpea, haukkoi henkeään eikä hänkään näyttänyt hyvinvoivalta.

"Hitto, sä tapat sen!" Aapo huudahti.

"Mä päästin jo irti. Tää on tajuton, mut ei se kuollu. Ainakaan vielä. Noi puremajäljet pitää sitoo ja vähän äkkiä."

"No ehkäpä", Aapo vastasi ja kaivoi repustaan minikokoisen ensiapulaukun, joka oli hänellä kaiken varalta mukana. Se tulisi nyt todellakin tarpeeseen. Aapo hengitti vieläkin raskaasti ja Viktor näytti olevan shokissa.

Aapo kääri sideharsoa kahden ison pisteen muotoisen haavan ympärille. Verenvuoto oli tyrehtynyt, mutta pojilla ei ollut tietoa siitä, selviäisikö kasvoiltaan jo liidunvalkoinen mies hengissä.

"Seuraavana: Viimasalo. Nästa: Viimasalo. The next stop: Viimasalo", kuulutti miesääni junassa.

"Mitä me oikein tehdään? Jos me jätetään se tänne, tätä tapausta selvitetään. Me jäädään kiinni, koska joku varmasti tietää, että me oltiin täällä vaunussa. Ja joku todellakin huomaa, jos me raahataan kuolleen näköistä miestä meidän mukana ulos junasta."

"Me otetaan se mukaan. Aapolla on vaellusrinkka, se mahtuu sinne jos kaikki muut tavarat otetaan ulos."

Pojat tyhjensivät Aapon rinkan tavarat junan lattialle ja tunkivat vieläkin elottoman ja kalpean ruumiin rinkkaan juuri kun juna alkoi hidastaa vauhtiaan. Konduktööri saapui vaunuun ennen sen pysähtymistä.

"Mitä te teette? Junaa ei sotketa tällä tavalla. Laittakaa tavaranne takaisin", konduktööri vaati.

"Ei ne meidän ole", Samuel sanoi nopeasti heidän poistuessaan junasta.

Kesä oli viimeinkin tullut. Asfalttisella asemalaiturilla oli kuuma. Aamupäivän aurinko paistoi korkealta ja lämpötila oli reilusti yli kahdenkymmenen asteen. Viimasalon reilut seitsemänkymmentä tuhatta asukasta näyttivät kaikki olevan ulkona yhtä aikaa. Sää helli pyöräilijöitä, kävelijöitä, jäätelökioskin omistajia ja mehunmyyjiä. Vedetkin olivat varmaan jo lämmenneet, Samuel ajatteli ja halusi päästä Vanhansataman uimarannalle hyppimään kymmenestä metristä lämpimiin Kesäjärven aaltoihin.