Takaisin kotiin

327 32 30
                                    

Samuel matkasi junalla Pahajärveltä kohti Viimasaloa, josta hänen täytyisi ottaa vielä paikallisbussi Tuikkulaan. Viktor ja Aapo olivat kysyneet myös vanhemmiltaan luvan lähteä, sillä he eivät halunneet olla välirikossa Samuelin kanssa. Anteeksipyynnön jälkeen Samuel suostui taas puhumaan pojille.

"Miten sä ajattelit saada sun vanhemmilta luvan?" Aapo uteli heidän istuttuaan neljän ihmisen vastakkaisille paikoille junassa.

"Mä en tiedä. Isähän ei välitä siitä, minne mä olen menossa, mutta äiti saattaa kyllä saarnata. Mä lähden, päästipä se mut tai ei", Samuel vakuutti.

"Miten? Et sä voi karata, ne ilmottais poliisille ja sut löydettäis aika nopeesti, kun sä olet kertonut paikan minne sä olisit menossa", Aapo vastasi.

"No kai nyt, mutta kyllä mä keinon keksin. Mä haluan matkustaa Helsinkiin ja saada selvää mun — öh — tilan alkuperästä", Samuel kertoi.

"No joo, mutta jos sun vanhemmat ei anna lupaa, niin et sä pääse yhtään mihinkään", Aapo huomautti.

"Aapo Touko Tapio Järvinen, kuuntele mua", Samuel aloitti, mutta Aapo keskeytti murahtaen:

"Älä kutsu mua tolla nimellä."

"Asioista pitää puhua oikeilla nimillä", Samuel vinoili.

"Älä viitti, sä tiedät, että sun etunimet ei ole yhtä noloja ku mun", Aapo valitti.

"Ei sun nimissä ole mitään vikaa", Viktor vastasi.

"No on", Aapo mutisi, "miks mun nimet pitää olla näin vanhanaikaisia?"

"No ei mulla ole sen parempi, kun kaikki nimet alkaa samalla alkukirjaimella", Viktor tuhahti, "kuka antaa lapsensa nimeksi Viktor Veeti Viljami?"

"Meillä on parempaakin miettimistä, Aapo Tosi Tampio ja Viktor Vajaaälyinen Viisivuotias, meidän pitää vaihtaa junaa viiden minuutin päästä", Samuel sanoi ja pojat nauroivat kuorossa.

"Missä me oikein ollaan?" Aapo kysyi.

"Viinamäellä. Jos me jatketaan samassa junassa, me päädytään Ouluun", Samuel vastasi.

"Joo, ehkä me mennään mieluummin kotiin", Viktor naurahti.

"No kai nyt. Hei, me hidastetaan vauhtia, me ollaan jo Viinamäellä", Samuel huomautti.

"Hypätään äkkiä pois, nopeasti, Oulussa on kauheaa", Aapo valitti.

"Pää kii. Sä et ole koskaan edes käynyt siellä", Samuel vastasi.

"No niin, Samuel Erikoinen Mummeli, älähän riitele", Viktor naureskeli.

"Mikä mummeli?" Samuel kysyi hämmästyneenä.

"Jos mä olen Viktor Vajaaälyinen Viisivuotias niin kai sunkin nimestä saa jotain väännettyä", Viktor vastasi.

"No joo, mutta mulla ei ole kolmatta nimeä. Ja pitäisiköhän meidän ehkä lähteä ulos täältä? Viinamäki on pieni asema, ei täällä kauaa junat pysähdy", Samuel huomautti.

Pojat kävelivät ulos junasta. Toisella puolella laituria odotti jo juna, johon he vaihtoivat. Juna lähti liikkeelle ja pojat kulkivat reppujensa kanssa yläkertaan.

Poikia väsytti ja yksi kerrallaan he nukahtivat paikoilleen. Samuelin reppu oli hänen sylissään, Viktorin ja Aapon tavarat taas olivat yläpuolisella hyllyllä. Vaunussa ei ollut ketään muita kuin he.

Samuel heräsi siihen, kun heidän vierestään kuului tömäys. Samuel avasi silmänsä ja hätääntyi, kun heidän paikkojensa vieressä seisoi tuntematon mies. Mies oli ehkä kolmekymppinen, roteva ja lyhyt, ja hän selkeästi yritti varastaa heiltä jotain, mutta mitä? Reppuja? Niiden sisällä ei ollut kuin vaatteita, herkkuja ja lakanat. Niiden varastamisesta ei hyötyisi, ellei sitten olisi jokin kulkuri, jolla ei ollut vaatteita. Sitä mies ei kuitenkaan ollut. Mies oli hyvin huoliteltu, parta oli ajettu selkeästi vasta muutama päivä sitten. Kaulassa oli ristikoru, vasemmassa nimettömässä valkokultainen sormus. Hiukset olivat laitettu siististi kolme neljäsosaa -jakaukseen. Miehellä oli päällään siisti, muttei liian virallinen kauluspaita. Kaikesta näki, että mies ei todellakaan kuulunut yhteiskunnan vähävaraisimpiin. Mitä hän siis oikein teki Aapon repulla?

Ihmisen korvat, suden silmätWaar verhalen tot leven komen. Ontdek het nu