31.Oonko oikeesti yhtää parempi?

119 7 2
                                    

Aleksin nk

Makasin sängyllä miettien asioita tai no itseäni. Oonko oikeesti yhtää parempi? Oonko parantunu ollenkaa? Joo en oo viillelly mut ei se oo vähentäny niitä ajatuksia, ne on edelleen mun pään sisällä kokoajan. Kyllähä mä myös syön normaalisti mutta kyllä mä useesti edellee oksennan ruuat ulos ja syön vähemmän, onko se ok? Mä pelkään etten parane koska en halua parantua... En halua parantua koska viimeksi ku paranin mut unohettiin, en haluu et nii enää käy. Haluun et ne muistaa mut ilman et on kädet verillä tai hirveesti alipainoa, onko se liikas pyydetty? Haluan että voin olla terve että mut huomioidaan eikä mun tarvis olla sairas loppuelämää jos haluan kavereita. En haluu olla ainut joka tekee niiden kaverisuhteiden eteen jotain, koskaan toimimaan mä yksin meitä en saa.

Nikon nk

Makasin sohvalla miettien Joonasta, olin aivan liian kateellinen Joelille... Hän sai kokea pojan huulet omillaan, käden kädellään ja hänen lämpönsä. Mitä minä sain? En mitään. Kukaan ei tule ikinä rakastamaan mua niinkui Olli Aleksia tai Joonas Joelia... Ehkä oon vaa loppu elämäni yksin, kai sekin toimii. En usko että löytäisin ikinä ketään joka voisi antaa minulle mitä haluan ja tulen väkisin vertaamaan häntä Joonakseen... Se poika oli oikea kunnon ihastukseni ja no ensimmäinen semmoinein, en oo ikinä tuntenu mitää tämmöstä ketään kohtaan. En tyttöön en poikaan enkä keneenkään muuhunkaan mutta miksi yhtäkkiä Joonasta kohtaan? Miksi mun varattu paraskaveri tai siis yksi parhaista, enkö ois voinu vaikka johonki Aleksiin rakastua? Ei seki on nykyää taas varattu... Silti oisin johonki muuhun voinu ihastua mutta kaikki muut ällöttää mua ku ajattelen niitä sillä tavalla, Joonas taas ei. Ajatukseni keskeytyivät kun puhelimeni soi, soittaja oli Aleksi.

Puhelu

Aleksi: N-niko

Niko: Aleksi ootko kunnossa?

Aleksi: V-voitko tulla tänne?

Niko: Tietenki! Älä tee itteles mitää oon pian siel

Puhelu loppui... En jäänyt pidempää miettimään vaan nousin ylös ja lähdin kohti eteistä. Avasin oven ja lähdin Aleksin taloa kohti nopein askelin, toivon tosiaan että hän olisi kunnossa sillä puhelun aikana hän ainakin itki...

Painoin Allun ovikelloa ja odotin että joku avaisi sen, pian oven avasi tuon äiti. Hän päästi minut sisään ja juoksin Alen huoneeseen, avasin oven ja näin pojan itkevän lattialla. Kävelin tuon luokse ja istuin hänen viereen, vedin hänet haliin. Annoin hänen vain itkeä minua vasten niin kauan että olisi rauhoittunut sen verran että pystyy puhumaan, teki pahaa katsoa poikaa tuossa kunnossa mutta uskon hänen asioiden olevan huonommin sillä hänhän tuossa kunnossa on en minä.

Aleksi oli lopettanu itkemisen ja nyt vain nojasi minuun, hänen silmänsä olivat aivan punaiset olihan hän mukavat puoli tuntia itkenyt.

Niko: Aleksi mikä sulla oli? Tai on?

Aleksi: Olli jättää mut

Niko: miks? Sanoko se niin?

Aleksi: no ei

Niko: miks sit luulet et se jättää sut?

Aleksi: lähen syksyllä Helsinkiin

Niko: mitä...?

Aleksi: nii lähen Helsinkiin opiskelemaan kone musiikkia ja Olli jää tänne, se ei varmasti pysty kaukosuhteeseen ja jättää mut

Niko: Allu rakas sun pitäis keskustella nää asiat läpi Ollin kanssa, kyllä se varmasti on valmis koittamaan ja jos ei oo ni sit te nautitte tästä ajasta mikä teil on viel ja päätätte mitä tapahtuu vasta lähempänä sun lähtöä. Ei sun tarvi vielä näitä asioita murehtia

Poika vain katsoi minua, voi raukka. Ymmärrän että häntä sattuj niin sattuu myös Ollia ja meitä muita, Aleksi tulee olemaan iso menetys ja hänen poissa olo muuttaa asioita.

Niko: tuuthan vielä käymään täällä?

Aleksi: tietenki ja hetiku koulut loppuu tuun takas

Niko: ethän unoha meitä?

Aleksi: en tietenkää, miten voisin unohtaa ihmiset jotka on pelastanu mun hengen monta kertaa ja on paras asia mun elämässä?

Tuon kuuleminen alkoi väkisinkin hymyilyttää, Aleksi säki oot paras asia meidän elämässä ja ajoista tulee rankkaa ilman sua.

Sanat 604

Moi

Ajat muuttuuWhere stories live. Discover now