me neljä

30 - ensi syksynä

Mä katsoin äidin osoittamaan suuntaan. Oletettavasti se meinasi Kantolan Saaraa, joka jostain syystä seisoi röökillä Eerikan, Miljan ja Marikan kanssa ja mä kurtistin kulmiani maailman omituisimmalle seurueelle. Ne ei mun tietääkseni ollut ystäviä keskenään, ei edes kavereita tai hyvänpäiväntuttuja, Eerika oli ollut ihan kusipää Saaralle jo ala-asteelta saakka.

"Tulee ihan Oona mieleen tosta tyylistä", äiti virnisti ja mä pyöritin silmiäni, vaikka ei se kyllä ihan väärässäkään ollut. Saaralla oli vaaleanpunainen lappuhaalarimekko ja vaaleanpunainen reppu ja vaaleanpunainen hiusdonitsi. Mä olisin voinut nähdä tuon asukokonaisuuden myös Oonan päällä, tosin ilman mustia sukkiksia ja mustaa t-paitaa, kun ei se koskaan pukeutunut mustaan.

Hitto, mä haluaisin joskus nähdä sen mustissa vaatteissa. Ihan vaan, koska Oona pukeutui aina päästä varpaisiin pelkkään hempeään pastelliin. Olisi hauskaa vaihtaa tyylejä sen kanssa päiväksi ja mua alkoi heti hymyilyttää, kun mä mietin Oonaa jossain mustassa bändipaidassa, mustissa revityissä farkuissa ja tummissa meikeissä. Mä itse näyttäisin salettiin ihan pelleltä pastelliväreissä, mutta sen hinnan mä olisin valmis maksamaan, jos mä saisin nähdä Oonan mustissa kledjuissa. Se näyttäisi varmaan helvetin söpöltä niin, vaikka just ne sen sateenkaarivaatteet olikin alunperin kiinnittäneet mun huomion ja ne teki just Oonasta Oonan ja just siitä Oonasta mä pidin enemmän kuin hullu puurosta.

"Millon te näätte seuraavan kerran?"

Äidillä ei tosiaan ollut mikään kiire töihin, kun se oli noin puheliaalla tuulella.

"Toivottavasti keskiviikkona", mä vastasin.

"Oho, nyt tulevana jo?"

"Jep, se olis nääs taas pikkulauantai", mä virnistin.

"Ei perkele Ville", äiti huokaisi kantaaottavan raskaasti ja hieraisi ohimoitaan. "Se on ihan idioottimaista hommaa!"

"Ei oo ku just kivaa!"

"Et sitte vedä mitään perseitä", äiti sanoi, se käytti sen tiukkaa auktoriteettiäänensävyä. Se tuntui käyttävän sitä yksinoikeudella vaan muhun, Elisa oli säästynyt siltä, kun se ei ollut koskaan jäänyt perskänneistään kiinni. En mäkään varmaan olisi jäänyt, jos mä en pelkäisi darraoksentamista niin vitun paljon. Sen olon piilottaminen oli mulle aina mission impossible.

"No en vedä", mä mutisin takaisin.

"Oikeesti Ville, jos sä tuut hirveessä räkäkännissä kotiin etkä oo torstaiaamuna pirteenä lähössä kouluun, niin mä paljastan rehtorille tän teidän salakokoontumisen eikä ykskään teidän lukiossa enää kuule termiä pikkulauantai", äiti puhui ja mä katsoin sitä kauhuissani.

"Sä et voi tehä sitä!"

"Miten niin en voi?"

Mä kohensin ryhtiäni ja nostin etusormen pystyyn laskutoimitusta varten. "No koska A: niihin osallistumisen perusedellytyksenä on se, ettei porukoille saa missään nimessä kertoa, joten B: mä menettäisin respectin joka ikiseltä lukion oppilaalta ja C: jengi oikeesti räkis mun päälle käytävillä!"

Äiti huokaisi.

"Tollanen älytön dokaaminen keskellä viikkoo haittaa teidän kaikkien koulumenestystä!"

"Vitut se mitään haittaa, ei sillä oo mitään väliä tässä kohtaa lukuvuotta."

"Ai ei vai? Teillä on ihan just koeviikko!"