Playmate

74. Ohi vilahtavat puut

Vaikutusta pahentaa se, että pari päivää sitten Keaton sai mielijohteen ryhtyä Augustin parturiksi. Uusi, hieman vähemmän holtiton hiustyyli toimii tarkoituksen mukaan. Keaton saa olla ylpeä tyylitajustaan ja taidoistaan toteuttaa sitä.

Loman vapaa aikataulu on tehnyt hyvää harjoittelurutiinille. On saanut yksinkertaisesti soittaa silloin, kun se tuntuu hyvältä. Ei ole tarvinnut huolehtia lainkaan esimerkiksi seuraavien tuntien alkamisajankohdista. Huomaamattakin tuntimäärät ovat saaneet näkyvää lisäystä.

Myös August on saanut harjoitteluintonsa takaisin. Hän ei lakkaa puhumasta Mahlerista, jonka Sinfonioita hän, Henry ja Keaton ovat ahmineet viimeiset päivät. Jotain teemaa hän hyräilee jatkuvasti. Hyräilee inspiroituneena.

"Onko tämä nyt siitä viidennestä?" kysyn pilkettä silmäkulmassa.

"Ei vaan toisesta", August ojentaa, "mutta hyvä arvaus."

Tämän asian suhteen oloni on vähän ulkopuolinen, koska totta kai haluaisin olla sisällä asiassa, joka häntä niin paljon tällä hetkellä innostaa. Keaton olisi vastannut oikein. Hän on kaikkein isoin fani.

"On kyllä hauskaa, että kotimme ovat saman junan reitillä", August toteaa hyvillään. Nyökkään taas.

"Keaton olisi yhtä hyvin voinut tulla samalla junalla. Turhaan hän niin lyhyeksi ajaksi lähti pyörähtämään kotona", mietin ääneen.

"Kuka olisi palauttanut auton?" August huomauttaa siihen. Naurahdan, kun se jäi minulta ajattelematta.

"Mutta siinä Mahlerin Sinfoniassa on maailman upein osa, jossa kuoro tulee orkesterin rinnalle! Siinä tulee kylmät väreet joka kerta."

"No, voin vain kuvitella", vastaan konemaisesti.

August säteilee tietäväisesti. "Sinun pitää kuunnella se!"

"Mutta miten edes ehditte kuunnella sen useamman kerran?" ihmettelen, "Eikö se kestä tunnin tai jotain sinnepäin?"

August ei huomioi kysymystäni vaan avaa jo puhelimensa esille jakaakseen linkin kappaleeseen. "Kuuntele se!" hän inttää uudestaan.

En edes tiedä kiinnostaako minua vai ei, mutta kohautan olkiani. Joskus haluaisin olla mukana hehkutuksessa, mutten tunne paloa kuunnella juuri tätä teosta.

"Minulla on liiaksi muutakin kuuneltavaa. Pitäisi päättä soolo-Bach kilpailua varten ja muuta sellaista", huokaisen.

"Sinun kannattaisi kuunnella muitakin kappaleita kuin niitä, joita soitat tällä hetkellä", August huomauttaa, "Kuunteletko edes muuta kuin viulumusiikkia?"

Vaikka en ole riisunut lämmintä talvitakkiani tällä matkalla, sanat iskevät minuun kylmästi. August ei ole tarkoittanut sanojaan hyökkääviksi, mutta ne kohdistuvat veitsenterävinä.

En ole ylpeä musiikkitaustastani, enkä edes siitä, mihin pisteeseen musiikillani nykyisin yllän. Olen kokenut alemmuutta siitä, miten vähän tiedän ja osaan.

On kuin pyrkisin ottamaan muita kiinni. Olen yrittänyt, mutta on totta, etten ole kuunnellut Mahlerin Sinfonioita tai Brahmsin Pianokonserttoja. Ehkä juuri siksi en halua kuunnella samoja kappaleita kuin August, koska hän tietää niistä niin paljon enemmän.

August laskee puhelimensa neuvottomana. Kumpikaan ei jatka aiheesta enempää.

Celica ja Lyra eivät oleta minun tietävän mitään, ja siksi heidän seuransa on rentoa. Senhän tietenkin pitäisi olla oletus normaalista. Silti kaikista ihmisistä, vaikka tuntuu hullulta myöntää, tunnen huonommuutta ollessani poikaystäväni kanssa.

Hän tosin vaikuttaa vaivaantuneen äskeisestä minuakin enemmän. Nyt kumman tahansa meistä pitäisi vain uskaltaa avata suunsa. Äskeisen kommentin kipu viiltää minua, kun yritän. Se estää minua tekemästä sitä.

Tulisiko Keatonin kanssa hiljaisia hetkiä niin kuin tämä?

Odotan ja odotan, mutta August pysyy hiljaa. Miksi hänen kanssaan joutuu miettimään, mitä sanoa ja miten olla?

Dvorak vähän yli kymmenen minuuttia, Bachin Partitan osa alle viisi. Minkä Etydin oikein ottaisin? Vaikka ottaisin kymmenen minuutin wieniläisklassisen, ohjelma ei menisi yli 30 minuutin aikarajan.

Ihania kappaleita olisi vaikka kuinka, mutta taitoni ja kilpailuun jäljellä oleva aika sulkevat joitakin vaihtoehtoja pois. Olisinpa kuin Lavine, joka voisi valita mitä tahansa jo soittamiensa kappaleiden joukosta. Minulla on niin säälittävä soittohistoria, että tarpeeksi tasokkaat kappaleet ovat vielä kokeilematta.

"Voistko antaa minulle säestysnuotit loppuihinkin kappaleisiisi, että ehtisin harjoitella ne ennen kilpailua?" August kysyy tietämättä, että mietin samaa juuri nyt.

"Ongelmana on se, etten itsekään tiedä mitä soitan", tunnustan. Augustin ilme heijastaa toivottomuuttani.

"Miten oikein aiot ehtiä? Kai sinulla on vaihtoehdot harjoiteltuina?" hän ihmettelee. Pudistan päätäni entistäkin surullisemmin.

"Kuka se olikaan, joka nimeni kirjoitti", tuhahdan, vaikka muistan mahdollisuuden, mikä minulla oli osallistumisen perumiseen.

"Keaton", August vastaa yksinkertaisesti.

"Niin", naurahdan. Tämä on todella erikoinen tapa joutua vaikeuksiin.

"Keaton oli sinulla kylässä, mutta harmi, että ette ehtineet käydä meillä. Minäkin olisin halunnut nähdä sinun kotisi", mietin ääneen.

"Kyllä sinä vielä näät", August lupaa. Se tekee oloni paremmaksi. En halua enää koskaan olla pitkävihainen, varsinkaan hänelle. Niinpä unohdan Mahlerin ja keskityn nykyhetkeen, jossa poikaystäväni juttelee minulle junassa.

Kun melkein itkin ensin Riverin äidin ja sitten hänen itsensä edessä, purin huulta ja juoksin vessaan, ahdisti, enkä uskonut, että tällaiseen suruttomaan hetkeen olisi paluuta.
Haluan kasvaa ihmisenä, muusikkona ja soittokaverina. Uskon, että tänä vuonna ehkä pystyn.

"Ensi kerralla?"

"Vaikka ensi kerralla."

***

Marraskuussa 2021
Sanoja 1155