Korkeella kahestaan

Luku 7 - Tyhjä

"En pahemmin", se vastasi ja lysähti olohuoneen sohvalle. Ilmeisesti se ei ollut lähdössä vielä.

"Et oo joutumassa linnaan?" esitin uuden kysymyksen ja Roope nauroi kolkkoa, väritöntä naurua.

"Sitäkö sä toivot?" se kysyi koleasti ja mä hymähdin vaan, en osannut vastata. "Enköhän mä vielä joudu", se sitten lisäsi, hiljaisemmin ja synkemmin.

Mä nielaisin.

"No lopeta toi touhu sitten", kehotin, vaikka olin jo kehottanut tänään. Ja sata kertaa aikaisemminkin.

"Ihan vitun sama, vaikka joutus lusimaan", Roope lausahti ja vilkaisi ympärilleen.

"Miten sä voit elää noin?" puuskahdin ajattelematta ja sain Roopen kasvot kääntymään itseäni kohti.

Mä mietin, että se hermostuisi mun sanoistani, mutta sen katseessa ei näkynyt vihaisuutta. Oikeastaan mä näin vaan ahdistusta, jotain ulos pyrkivää epätoivoa.

"Niin, tai miten mä voin elää?"

Kuulosti siltä, että sanat vaan karkasivat Roopen huulilta, niin kuin se ei olisi tarkoittanut sanoa niitä ääneen. Mun rinnassa tuntui ilkeä vihlaisu.

Roope alkoi murtua. Mä näin, mä olin varma siitä.

Mun sydän löi yhtäkkiä vähän tiheämmin. Mä huomasin toivovani, että Roope puhuisi, että se pystyisi päästämään ulos kaiken sen, mitä sen sisällä kyti. Että se saisi apua, ennen kuin olisi oikeasti liian myöhäistä.

Ennen mä olin pelännyt, että se tekisi jollekulle jotain, mutta nyt mä huomasin pelkääväni, että se tekisi itselleen.

Entä jos se tekisi?

Mä en saanut vastausta kysymykseeni ja meidän tuijotuskilpailukin päättyi lopulta, kun mun puhelin alkoi soida keittiön pöydällä. Hätkähdin hiljaisuuden täyttävää ääntä ja Roope rikkoi katsekontaktin. Se siirtyi tuijottelemaan seinille ja mä katsoin hetken mukiloitujen kasvojen sivuprofiilia, kunnes käännyin.

Tuntui yhtäkkiä tosi pahalta.

Kävelin keittiöön nieleskellen, nappasin luurini ja hämmästykseni huomasin Saskan nimen vilkkuvan näytöllä. Ihan oikeasti, Saska soitti.

Ei me oltu juteltu pitkään aikaan, välillä vaan viestitelty. Ja vaikka mä olin ollut pitkän pätkän Lahdessa ja Saska asui Helsingissä, joten välimatka olisi ollut pienempi, niin ei me silti oltu nähty. Tuntui, että kynnys olla yhteydessä kasvoi koko ajan.

Tuijottelin velipuoleni nimeä hetken hämilläni, kunnes vilkaisin otsa rypyssä olkkarissa istuvaa Roopea, ja painoin vihreää luuria.

"Moi", tervehdin selvitellen kurkkuani ja päätin kävellä makuuhuoneeseen juttelemaan.

"Moro", Saska tervehti. Se kuulosti iloiselta.

Sillä meni kai hyvin, sen elämä oli ihan toisenlaista kuin mulla. Sillä oli työ ja kumppani ja muutenkin jotenkin ihan helvetin tavallista. Mä kadehdin sitä. Vaikka meillä oli sama isä, niin meidän elämät olivat ajautuneet ihan eri suuntiin. Ehkä se johtui siitä, että Saskan äiti oli ollut kunnollinen ja se oli kasvattanut Saskan hyvin. Me molemmat kuitenkin oltiin asuttu äitiemme luona.

Harmitti vähän, kun me ei enää pidetty niin paljon yhteyttä. Joskus Saska oli ollut mulle kuitenkin hyvin läheinen ja silloin, kun se oli aloittanut transhoidot, niin se oli pitänyt mut ajan tasalla kaikesta. Mä olin tukenut sitä. Aika oli kuitenkin huomaamatta ajanut meitä erilleen.

"Mitä sulla on viikonloppuna? Ootko sä Harjulla?" Saska kyseli ja mun suupieleen nousi yllättäen hymy. Roopesta ja äskeisestä tilanteesta huolimatta.