Kun juhannus oli ohi, Otolla ja Nilsillä ei ollut enää näköpiirissään mitään erityisen kiehtovaa. He oppivat vähitellen tasaiseen, käänteettömään arkeen. Heidän ei tarvinnut nähdä toisiaan kaiken aikaa eikä takertua toisiinsa, koska he tiesivät, ettei toinen ollut menossa minnekään - vähään aikaan. Nilsin mieleen mahtui päiväsaikaan jo muutakin kuin Otto. He alkoivat vaikuttaa aikuisilta miehiltä, joilla oli omia töitä ja tasaisen aikuinen suhde, joka ei taivastellut itseään eikä enää liehunut kaiken aikaa yläilmoissa.
Nils ei olisi mielellään laskeutunut turvalliseen ja tympeään latteuteen, mutta heidän terveydelleen ei olisi varmaankaan ollut hyväksi, jos he olisivat edelleen kiehuneet, kihisseet ja kärventyneet niin yhdessä kuin erossakin. Tunne alkoi asettua järkevämmälle tasolle - tai ei sittenkään: joka ainoa kerta kun Otto asettui Nilsin taakse seuraamaan hänen kirjoitustyötään ja hivelemään hänen niskaansa - ja suukottelemaan hänen poskeaan! - hän luonnollisesti suli edelleen kuin kinos kiukaalla. Kun mies koputti hänen ikkunaansa hymyillen, hän unohti saman tien riimin, jota oli pyöritellyt päässään.
Korkeammalta taholta oli kuitenkin selvästi säädetty, että Nilsin kuului viimein omistautua työlleen. Hänellä oli romaaneja ja runokokoelmia ahmittaviksi (monilla kielillä!) ja toverinaan Lempi, jonka kanssa hän saattoi keskustella niistä. Hän sai loputtomasti uusia vaikutteita niin tuhannen vuoden takaisilta ajattelijoilta kuin nykyhetkestäkin ja uppoutui korviaan myöten sanojen kiemuroihin. Ne takertuivat tosin aina välillä solmuihin, joita Nils aukoi iltakaudet, usein öisinkin, mutta kaikki se oli silti autuasta. Nilsin oli selvästi tarkoitus elää juuri tällä tavalla toimeliaana, unelmoivana, innostuneena - ja rakastettuna. Otto uskoi häneen ja tuki häntä. Hän tiesi voivansa kirjoittaa ensimmäisen kokoelmansa lähes valmiiksi kesän aikana.
Parinakin päivänä Nils oli niin hyvässä kirjoitusvireessä, että jatkoi työtään valoisassa yössä. Onneksi Otto meni silloin nukkumaan aittaan, niin ettei Nils häirinnyt häntä siirrellessään papereita ja natisuttaessaan tuoliaan. Hän kävi makuulle vasta, kun hänen silmänsä alkoivat aamuyöstä painua kiinni ja hänen viestinsä alkoi jäädä yhtä mystiseksi kuin eräidenkin juhlien jälkeen. Koska Nils hukkui inspiraatioon, hän ja Otto eivät puhuneet samalla tavalla määrättömästi kuin aiemmin tai käyneet yhtä usein kävelyillä. Toki silloin tällöin, mutta eivät joka iltakaan. Otto malttoi kyllä odottaa jonkin aikaa, niin kuin Nilskin. Molemmat olivat varmasti aivan yhtä tyytyväisiä saadessaan syventyä välillä rauhassa omiin toimiinsa.
Kun päivät kuluivat, Otto ajautui ehkä hieman liiankin etäälle ja uppoutui liiaksi työasioihinsa. Hän viipyi työmaillaan myöhään iltaan - niin myöhään, että Nilskin oli usein ennättänyt lopettaa oman uurastuksensa. Palatessaan Otto ei yleensä vaikuttanut pystyvän keskittymään kunnolla oikein mihinkään, vaan näkyi haparoivan ajatuksissaan edelleen jossain aivan muualla. Hän taisi olla huolissaan jostain. Millaiseen suohon hän oli mahtanut upottaa itsensä? Nils kysyi asiasta pari kertaa, mutta Otto vakuutti, ettei huolta ollut, ja terästäytyi hieman. Ehkä murheet sitten liittyivät vaikkapa kadonneeseen talikkoon, tai ehkä Otto oli unohtunut laskeskelemaan torpan tekoon vaadittavia tunteja. Nils ennättäisi joskus tivata asiaa tarkemmin, jos se ei vaikuttaisi ratkeavan itsekseen. Toisaalta miehen neuvottomuus alkoi jo närkästyttää häntä hieman - aivan hieman. Olisiko Nilsin todella pitänyt auttaa häntä jokaisen pienenkin kuopan ylitse? Hänellä ei välttämättä ollut määrättömästi aikaa sellaiseen, eikä hän voisi olla kaiken aikaa tukemassa miestä.
Muutakin oli vinossa. Nilsistä alkoi tuntua, että hänen puheensa kävivät nykyään välillä Oton hermoille. Itse asiassa hän oli aika varmakin, että asia oli niin: hän huomasi kyllä kurtistuvat kulmat ja pois kääntyvät katseet. Sellaisia ei ollut ollut koskaan aiemmin sen jälkeen, kun Otto oli aikoinaan alkanut katsoa häntä silmiin. Nils tiesi kyllä käyvänsä toisinaan joidenkuiden hermoille puhuessaan liikaa, mutta hän oli luullut tietävänsä, ettei Ottoa haitannut. Tämähän oli aina ennen suorastaan loikoillut tyytyväisenä hänen puhetulvansa vietävänä ja tuijotellut häntä viehättyneenä. Yleensä Nils ei piitannut häneen närkästyneistä ihmisistä, mutta jos jopa Otto oli nyttemmin sitä mieltä, että hänen olisi parempi olla hiljaa tai puhua jostain muusta... Miten hiljaa Nilsin olisi kuulunut olla? Mistä hänen olisi muka - -? No jaa, Otollahan oli yleensäkin taipumusta uupua loputtomiin puheisiin ja melskeisiin, ja nyt hän raatoi enemmän kuin ehkä koskaan - murehtien samalla jotain.
Kun aikaa jälleen kului ja Nils alkoi viimein selättää suurimman inspiraationsa, Otto alkoi vaikuttaa yhä kylmäkiskoisemmalta ja poissaolevammalta. Hänen huolensa eivät menneet minnekään, vaan tuntuivat sen kuin kasvavan. Ne eivät selvästikään johtuneet mistään talikosta, mutta Nils saattoi vain arvailla, mistä sitten. Otto oli ihmeellisen vaivalloinen ja jähmeä. Päivästä toiseen. Itsepintaisesti. Nils huomasi joskus jopa tuhahtavansa happamasti, kun mies viimein lähti tiehensä. Se oli ilkeää, mutta osittain oikeutettuakin: Otto olisi voinut yrittää sentään hieman enemmän, ellei aikonut kertoa suoraan, mikä häntä vaivasi. Hänen kanssaan oli vaikea olla. Totta kai Nils rakasti häntä, mutta jos hän joutui... Pohjimmiltaan Nilsiä kai huoletti ja ihmetytti, mutta mitä hän olisi voinut tehdä, jos toinen ei tullut vastaan? Otto kertoi kyllä jotain hallayöstä, mutta se kuulosti aika köykäiseltä selitykseltä sille, mitä Nils näki.
Kun Nilsillä alkoi taas olla aikaa läheisyydelle, Otto ei nähtävästi ollut kiinnostunut. Hän viipyi töissään viittä vaille yöhön saakka, ei oikein antautunut yöksi Nilsin viereen ja suukotteli vain jähmeästi. Hän ei jaksanut edelleenkään kuunnella Nilsiä. Edes vapaapäivänään sunnuntaina. Nils ei osannut selittää moista käytöstä millään lailla mairittelevaksi. Hän olisi kuitenkin ilomielin auttanut miestä unohtamaan ikävät asiat hetkeksi, mutta Otto ei lähtenyt mukaan, vaikka hän istahti tämän polvelle ja riisui liivinsä.
Hyvä on.
Ei se mitään.
Nils valvoi parillakin yösydämellä asiaintilaa puntaroiden. Itsekseen liian tilavassa sängyssään. Otto ei selvästikään halunnut häneltä apua huoleensa - eikä näemmä nykyään juuri mitään muutakaan. Nils olisi kyllä vakavasti puhuen voinut tukea miestään tämän hiljaisessa kärsimyksessä loputtoman kärsivällisesti ja hellästi, vaikka ajan loppuun, ellei tämä itse olisi alkanut työntää häntä pois ja käyttäytyä kylmästi. Kenties Otolla ei alun perinkään ollut ollut mitään erityistä mielensä päällä? Ehkä... ehkä Nils oli sittenkin vain alkanut hiljalleen käydä näin tavattoman paljon hänen hermoilleen. Jostain syystä. Se kuulosti kamalalta, mutta oli lopulta tuskallisen selkeää. Nils hikosi hieman tuijottaessaan uutta totuuttaan, mutta koetti sitten väkivalloin ajatella asian parhain päin. Hänen ja Oton välillä ei ollut tapahtunut mitään, ei yhtikäs mitään. Otto oli kaiketi yksinkertaisesti saanut joksikin aikaa tarpeekseen aivan kaikesta - tilasta, torpasta, hallaöistä, ja myös Nilsistä. Nilsin täytyi suoda se hänelle. Hänkin tarvitsi kieltämättä aikaa erossa tällaisesta Otosta. Heidän molempien saattoi olla parasta etsiä omat hiljaiset nurkkansa ja viettää hieman aikaa täysin erillään. Nilsissä oli ärsyttäviä puolia, sitä hän ei voinut kieltää, ja hänellä oli varmasti oikeus nähdä sellaisia Otossa. Tauko tekisi heille hyvää. Asiat palaisivat väistämättä ennalleen ajan myötä, luultavasti jo viikossa. Lämpötila olisi sitä paitsi ollutkin liian tukala vierekkäin nukkumista ajatellen.
Mutta ei Nils nauttinut kylmästä ja kovasta yksinäisyydestäkään. Eikä hän lopulta tiennyt mitään varmaa rakkauden lainalaisuuksista, sen kuopista tai sen korjaantumisesta.
♦
Aika pian juhannuksen jälkeen kaikki alkoi vieriä väärään ja huolestuttavaan - pahimpaan mahdolliseen - suuntaan niin sukkelaan, että Otto oli ihmeissään. Hänen ei yhtäkkiä ollut enää kovin mukava olla Nilsin kanssa, koska... niin. Tilanne paheni sitä mukaa, kun Nils alkoi käydä enemmän Lempin luona. Eihän siinä välttämättä olisi ollut mitään pahaa. Se olisi voinut olla oikein mukavaa, mutta... Otto alkoi huomata kaikenlaista. Hänestä tuntui joka päivä vain enemmän, että hänellä tosiaan oli jotain pelättävää Nilsin suhteen. Hän oli laskenut heidän rakkautensa varaan, mutta entä, jos se ei ollutkaan niin kestävää kuin hän oli kuvitellut?
Nils näkyi viipottavan joka ainoa aamu pappilaan päin varmaan heti, kun epäili - tai tässä vaiheessa kai jo paremminkin tiesi - että herrasväki oli saanut aamiaisensa syötyä. Otto oli hyvin perillä siitä, miten hauskaa Nilsillä oli Lempin kanssa - vähän liiankin hyvin. Kun Otto nykyään meni iltaisin Nilsin luo tai vaikka lähti hellälle kävelylle nimenomaan kahden kesken tämän kanssa, tämä nimittäin pälpätti pälpättämistään kirjoittamisesta, kirjoista, teestä - ja Lempistä. Lempistä hyvinkin. Otto koetti kuunnella mahdollisimman auliisti, mutta hän ei totta puhuen ollut kovin mielissään siitä, että oikeastaan kaikki Nilsin sanoma liittyi jotain kautta pappilan fröökynään. Tyttö oli kuulemma oikein tavattoman älykäs ja syvällinen ja taiteellinen ja luki monta kirjaa viikossa. Kaiken muun lisäksi Nils kertoi hänen soittavan vielä pianoakin, taitavasti ja kauniisti ja vaikka miten. Otto tiesi kyllä suunnilleen, mikä piano oli, mutta... niin. Hän näki sielunsa silmin, miten Nils kuunteli soittoa nojaten poskeaan kämmeneensä. Hän ei viitsinyt itse sanoa oikein mitään, eikä se näkynyt haittaavan Nilsiä. Otosta alkoi vähitellen tuntua siltäkin, että tämä piti Lempiä kädest...
...Ei. Nils oli hyvä ihminen ja hänen juttunsa olivat suloisen innostuneita.
Vaikkei hän nykyään antanut Otolle suunvuoroa.
Oliko se nyt niin kertomisen arvoista, jos joku tyttö...?
Sitten Nils päätti alkaa kirjoittaa. Tosissaan. Hän palasi pappilasta peräti jo päivällisajan jälkeen ja meni huoneeseensa. Oli niitäkin päiviä, kun hän ei lähtenyt ollenkaan ulos vaan istui koko päivän kirjoittamassa. Otto löysi hänet sieltä vielä töistä tullessaankin; istumassa pöytänsä ääressä, työnsä ylle kumartuneena. Välillä hän nosti silmälasejaan ylemmäs nenällään ja kirjoitti lisää, keskittynyt ilme kasvoillaan ja hiukset sekaisin. Ahkerointia oli tietysti aina mukava katsella, mutta kyllä touhu silti alkoi mennä vähän liian pitkälle: Otto meni varta vasten Nilsin luo, mutta tervehdittyään tämä puheli hänelle vain harvakseltaan illan mittaan, silloin kun jaksoi keskittyä, eikä oikein suostunut lähtemään ulos. Lopulta Otto päätteli, ettei Nils erityisemmin odottanut eikä tarvinnut häntä luokseen. Eikä se tietysti haitannut. Riitti hänellä töitäkin. Ei hän ollut muutenkaan tottunut olemaan odotettu. Illalla he sentään saivat juteltua jonkin aikaa - mutta silloin Otto taas hämmästyi huomatessaan, miten paljon Nilsin höpötys kävi hänen hermoilleen. Hänestä alkoi vähitellen tuntua kummasti, että Nils taisi olla aika täynnä itseään, ajatuksiaan, töitään ja rikkaiden turhanpäiväistä elämää. Tuntui oudolta ajatella Nilsistä sellaista, mutta sitä mieltä Otto nyt oli. Olisihan maailmassa ollut muutakin puhumista. Aina ennen Nils ja Otto olivat kai jutelleet enimmäkseen heistä kahdesta tai jostain heihin liittyvästä. Eerolan asioista. Kaikesta mukavasta. Mutta enää ei ollut sellaista.
Nils raapusti kai runoja, vaikkei nykyään lukenutkaan niitä Otolle. Lempille kylläkin. Sen verran hän myönsi suoraan. Nämä olivat kuulemma vakavampia ja vaikeampia runoja. Tytön ja pojan välisiä tietysti, koska Nils aikoi tarjota niitä painettaviksi. Ei tosin sillä, etteikö Otto olisi saanut jo kyllikseen huomiota ja runoja itselleen. Kyllä hän ymmärsi, että Nils tahtoi olla tosissaan omissa hommissaan. Ja senkin, ettei rengin mielipide ollut oikeasti minkään arvoinen. Mitäpä palvelusväki olisi runoista ymmärtänyt.
Nils ei selvästikään piitannut Otosta yhtä paljon kuin ennen. Käydessään illalla makuulle miehen viereen hän selitti hetken jostain runosta, jota kaavaili jatkavansa seuraavana päivänä. Ja kaiken maailman metonymioista ja metaforista ja personifikaatioista. Hän ei varmasti edes ajatellut, että Otto ymmärtäisi sellaisista mitään, kunhan puhui. Se ei ollut kovin mukavasti tehty. Nils...
Otto huomasi ajattelevansa, että Nils olisi saanut hänen puolestaan pysyä kaikki päivänsä Lempin luona, jos ei kerran osannut enää puhua tavallisille ihmisille. Sellaisia herraskaisia...
Niin, Nils ei tosiaan välittänyt Otosta ihmeemmin.
Se oli totuus.
Loppujen lopuksi Nils sitten jo passittikin miehen aittaan nukkumaan. Hän sanoi kyllä jotain sen suuntaista kuin: "Kirjoitan luultavasti pitkälle yöhön, joten sinun kannaltasi lienee mukavinta mennä yöksi aittaan", mutta Otto ei uskonut sen olevan koko totuus. Nils vain tahtoi hänen menevän pois, koska ei enää erityisemmin halunnut viettää yötään hänen vieressään.
Hän ei enää tahtonut, että Otto otti hänet kainaloonsa tai että hän... Voi hitto...
Otto epäili tietävänsä, miksi hänet ajettiin pois.
Aiemmin Nils oli aina harmitellut kauan, jos Oton oli ollut pakko lähteä yöksi pois. Ja juhannuspäivän aamunahan hän oli oikein takertunut Ottoon saadakseen tämän jäämään viereensä.
Nils olisi nytkin voinut oikein hyvin tulla nukkumaan sitten myöhemmin, saatuaan kirjoituksensa valmiiksi. Otto ei kuitenkaan sanonut vastaan.
Nils viitsi heilauttaa hänelle hyvästeiksi kättään ikkunasta.
Sama hylkääminen jatkui seuraavanakin iltana, suunnilleen samalla verukkeella.
Oliko Otossa jotain vikaa? Oliko hän tehnyt jotain? Olisiko hän voinut jotenkin, vai oliko Nils jo päättänyt, ettei...? Johtuiko kaikki siitä, että Nils... ja Lempi...? Otto olisi halunnut... ja tarvinnut... Hän olisi ottanut Nilsin syliinsä ja...
Vilhokin pani luonnollisesti merkille, että Otto joutui puistelemaan monien viikkojen pölyt lakanoistaan, mutta ei kysellyt majanvaihdon syytä. Ajattelikohan (tiesiköhän) hänkin, että selitys löytyi pappilasta? Varmaankin. Kaikki olivat kyllä huomanneet, kenen kanssa Nils nykyään vietti aikaansa. Siitä puhuttiin pitkin kyliä, eivätkä jutut hivelleet Oton korvia. Kaikki muut kyllä tuntuivat ihastuneen ajatukseen Nilsin ja Lempin lemmestä.
...Oli siinä tytölle annettu melkoinen nimi. Otto otettiin pois kuljeksimasta surkeana, mutta Lempiä...
"Voikohan pojat ja tytöt edes olla vaan kavereita?" Jussi oli kerrankin miettinyt, kun Nils ja Lempi olivat kävelleet toisella puolella peltoa keskenään naureskellen, työläisiä huomaamatta. Sitten hän oli vilkaissut Ottoa ja lisännyt kiireesti:
"No, kaipa ne sitten, jos poika on tuollainen kuin Niilo."
Lempillä oli ollut liehuva vaalea leninki ja Nilsillä sävyyn sointuva puku. Ja molemmilla lakkinsa, tietysti. Nils oli kävellyt aika lähellä tyttöä, viittoillen ympärilleen innokkaana. Vähän niin kuin Otonkin kanssa joskus aiemmin.
Nils ja Lempi olivat näyttäneet onnelliselta pariskunnalta. Sellaiselta, joista Nils kai nykyään kirjoittikin. Onnelliselta, ja tavalliselta.
Otto ei tiennyt, oliko hölmö, kun ei silti eikä kaiken jälkeenkään oikein halunnut nähdä Nilsin tekemisiä niin kuin toiset ne näkivät. Kyllä hän ymmärsi, miten hyväuskoiselta vaikutti käsityksineen ja touhuineen. Kuka tahansa olisi osannut kertoa hänelle, että häntä narutettiin pahemman kerran, yksinkertaista köyhää raukkaa. Rengin ja rikkaan miehen välillähän ei voinut olla mitään oikeaa.
Mutta oliko se totta? Otto vatvoi väkisinkin. Hänen osansa oli kai luottaa loputtomasti, melkein järjettömästi. Eiköhän hän itse tiennyt, oliko hänen luottamuksensa tyhmää vai ei. Nilshän sentään piti hänestä.
...Tai paremminkin oli pitänyt. Heillä oli kyllä ollut juhannuksensa ja kaikki se järjetön ennen sitä. He olivat lupailleet toisilleen tähdet ja kuut ja olleet niin kuin... Juhannusaamuna Otto olisi voinut vannoa, ettei voisi enää milloinkaan epäillä Nilsin uskollisuutta. Mutta sitten... Niin. Olivathan he vielä juhannuksen jälkeenkin olleet aina joskus kahdestaan, ihan kunnolla. Kerran viikossa ehkä - mutta eivät enää viime aikoina. Eikä mikään teko olisi todistanut mitään, koska saattoihan sillä tavalla tosiaan olla kahdenkin kanssa samaan aikaan, jos oli sellainen ihminen. Oliko Nils? Oton olisi tietysti kuulunut kieltää saman tien, mutta - - kyllähän hän oli aina nähnyt ja tiennyt, että Nils oli juuri sellainen: sulava puheissaan, viehättävä ja hyvä narraamaan. Aiemmin hän oli ehkä pitänyt sanansa, mutta entä nyt? Saattoiko olla niin, että hän oli iskenyt silmänsä Lempiin heti tämän tavattuaan? Ja keksinyt suunnitelman päästäkseen viettämään aikaa tämän kanssa?
Täytyikö Oton tuntea kipeitä omantunnon pistoksia aina epäillessään Nilsiä, vaikka se oli selvästi käynyt aiheelliseksi?
Ihmisten oli tietysti tarkoituskin uskoa Lempin olevan Nilsin heila, niin että Otto ja Nils saisivat olla yhdessä, mutta oliko huijauksella mitään virkaa, jos he eivät enää oikeastaan olleet - -? Otosta tuntui välillä sietämättömästi siltä, että Nilsin teeskentelyn osuus alkoi viedä eniten aikaa. Hän paneutui siihen turhan antaumuksella. Omassa huoneessaankin.
Tilanne oli tuskallinen.
Nilsin ei olisi tarvinnut edes muuttua tai parantua. Hänhän oli kaiken aikaa pitänyt myös naisista. Totta kai, niin kuin kaikki tavalliset miehet. Sitä Jussi ja Vilho eivät edes tienneet. Tarvittiin vain, että Nils kyllästyisi Ottoon... ja ehkä hän oli jo kyllästynyt.
"Kai se on luonnonlaki, että katselee toisia, kun entisestä loppuu viehätys."
Oliko se sittenkin niin? Ainakin Oton ja Nilsin kohdalla se saattoi hyvinkin olla: miehen kanssa heilasteleminen oli tietysti huikean jännittävää - hetken aikaa. Ehkä Otto jäisi sittenkin loppujen lopuksi vain kauniiksi tai ehkä ainoastaan kiusallisen hölmöksi hairahdukseksi nuoren runoilijan elämässä, jota hän muistelisi vuosien päästä perheellisenä miehenä.
E... ei kai?
Voisiko Nils jättää Oton niin kylmästi jälkeensä kärsimään? Jos ei, olisiko hän sitten Oton kanssa silkasta säälistä? Sekään ei olisi hyvä - eikä hän vaikuttanut olevan ryhtymässä sellaiseen. Hänhän oli jo tehnyt monin tavoin selväksi, että aikoi...
Miksi Oton piti joutua miettimään tällaista?
Hän ja Nils eivät olleet hymyilleet toisilleen aikoihin.
Kaiken lisäksi piti vielä käydä niinkin, että yhtenä yönä halla kävi pilaamassa suon viereisen suuren pellon ohrat. Menetys puhutti tilalla koko seuraavan päivän. Kuitenkin, kun Otto pääsi kertomaan siitä illalla Nilsille, tämä vain äännähti kirjoitustyönsä äärestä kuuntelemisen merkiksi. Otto jatkoi silti, kiihkeämmin, sillä asia oli hänelle tärkeämpi kuin Nils ymmärsi. Jos yhdestä pellosta ei saataisi ollenkaan satoa...
Nils ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan jatkoi hetken raapustustaan - kunnes lopulta käännähti tuikeasti Oton suuntaan ja silmäsi häntä silmälasiensa yli.
"Kyllä, kyllä, minä ymmärrän jo, että se on aivan kamalaa, mutta minkäs teet? Voisitko sinä nyt vain mennä?" hän tiuskaisi käsi hiuksissaan.
Hänen äänensävynsä oli niin halveksuva ja nenäkäs ja hänen katseensa niin pistävä, että Otto säikähti, kylmettyi ja liikahti hieman taaksepäin. Hänen lauseensa katkesi saman tien ja hän katui, että oli sanonut mitään. Nils ei ollut milloinkaan puhunut hänelle tällä tavalla. Ehkä joskus edellisenä keväänä, silloin kun oli suunnilleen inhonnut häntä. Nyt äänensävy oli sama, ja sen täytyi tarkoittaa, että... Yhden pellon kato ei tietysti kaatanut maailmaa tai edes Eerolaa, mutta...
"No... joo. Kaipa minä tästä sitten", Otto sanoi hiljaa ja astui jähmeän askelen ikkunan suuntaan.
Heillä oli siis nyt tällaista. Sille ei voinut mitään. Eikä se kai ollut ihmekään, kun tiesi tilanteen. Kyllä Otto voi hyvinkin vain mennä. Ei häntä haitannut.
"Anteeksi", Nils sanoi hänen selälleen ystävällisempään sävyyn. "Tarkoitin vain, että haluaisin kirjoittaa tämän pirullisen sivun rauhassa loppuun."
Sen hän kyllä sai tehdä. Otto ei sanonut hänelle mitään lähtiessään.
Nils ei enää pitänyt Otosta edes juttuseurana, vaan ajoi hänet pois jaloistaan kuin kiusankappaleen.
Aamulla hän lähti taas pappilaan, oikein erityisen aikaisin.
Hän jutteli kyllä Otolle lähtiessäänkin täsmälleen entiseen tapaan, mutta Otto ei tiennyt enää yhtään. Jossain vaiheessa hän oli jo uskonut ja luottanut, että Nils oikeasti piti hänen seurastaan. Ehkä tämä oli pitänytkin.
Päivät kuluivat yhdentekevinä. Mitä enemmän Otto mietti näkemäänsä, katseli ympärilleen ja kuunteli ihmisten puheita, sitä selvemmin hän huomasi, ettei hänellä ollut enää osaa eikä arpaa Nilsin elämässä. Hänet oli heitetty pois jo aikoja sitten, ja Nils oli alkanut keskittyä toisiin asioihin. Eli Lempiin.
Tilanne alkoi käydä tuskallisen selväksi. Oton ei tarvinnut voida mitään epäilyksilleen.
Hän oli oikeassa. Kaikki olivat.
Sellaista.
Oton elämästä tuli entistäkin vaikeampaa. Hän meni kyllä iltaisin Nilsin luo, koska se kuului asiaan, mutta ei oikein osannut katsoa tätä. Hän näki Nilsissä tavallaan saman vanhan ihmisen, jonka kanssa hän oli - -, mutta tavallaan... Otto mietti varmaan enemmän Lempiä kuin Nilsiä. Hän pelkäsi näyttävänsä surulliselta tai pelokkaalta tai vihaiselta tai varovaiselta, miltä milloinkin. Nils kysyikin häneltä usein, mikä häntä vaivasi, mutta Otto ei pystynyt ottamaan asiaa puheeksi. Hän ei olisi enää tässä vaiheessa uskonut mihinkään selitykseen. Jotain heille selvästi oli tapahtunut, eikä ollut vaikea keksiä, mitä.
Hyvä liittohan se olisi; tehtaanjohtajan poika ja papin tytär.
Nils alkoi kääntyä vaihteeksi taas enemmän Oton puoleen ja pyytää häntä vierelleen vuoteeseenkin, mistä lie syystä, mutta kaikki hänen kanssaan tuntui nykyään epäilyttävältä ja vaikealta. Nils olisi alkanut mielellään ja Otto olisi tavallaan halunnut - mutta miten hän olisi voinut? Hän kuvitteli vain, miten Nils oli Lempin kanssa. Hän inhosi katsoa rakastaan sillä tavalla. Jos Nils todella saattoi olla niin petollinen, oliko hän Oton Nils ollenkaan? Hän tiesi kaiken aikaa, mitä teki, ja silti hän eleli elämäänsä leppoisasti. Kuka hän oikeastaan oli?
Otto olisi oikeastaan vain halunnut unohtaa koko ihmisen edes päiväksi. Hän ei tiennyt, mitä ajatella kaikesta uudesta. Onneksi hänellä riitti töitä. Aamusta iltaan. Mitäpä Nilsin oikeastaan tarvitsi hänelle merkitäkään? Tai mitäpä hänen tarvitsi merkitä itselleen? Eikö hänen ollut tärkeintä pitää Eerola kunnossa? Sehän oli hänen tehtävänsä. Nils oli vain yksi ihminen, mitä nyt aika tärkeä, jonka kanssa hänellä sattui olemaan ongelmia. Ehkä tämä lähtisi kokonaan pois hänen elämästään. Ei sille kai voisi mitään. Ehkä niin oli jo tapahtumassa. Olisiko millään sellaisella oikeasti väliä?
Olisikin ollut kamalaa, jos Nils olisi joutunut elämään outona Oton kanssa.
Hänen oli itsensä vuoksi parempi lähteä pois, elämään niin kuin kunnon ihmiset.
Oton piti päästää hänet.
Mutta ei Otto osannut ajatella sillä tavalla.
Hän ei osannut ajatella yhtään mitenkään.
Hän ei - -
Kaikki oli luhistumassa.
Milloin Nils aikoi kertoa hänelle?
Yhtenä päivänä Nils sitten sanoi, että hänen mielestään heidän oli parempi olla jonkin aikaa erossa toisistaan, jotta he saisivat olla rauhassa.
Otto ei ollut siitä millänsäkään.
Ei häntä erityisemmin haitannut.
Hän kuuli itsensä sanovan, että ajatus oli oikein hyvä.
Oli helpotus, että Nils oli saanut sanottua toiveensa ääneen.
Hyvä luoja, nytkö jo?
Otto meni töihinsä ja jäi tekemään niitä.
Nils meni pappilaan.
Otto ei miettinyt siitä oikein mitään.
Yhtenä iltana isäntä kutsui hänet tuttuun tapaan luokseen juttelemaan tilan asioista.
"Puhuin tänään pastorin kanssa kunnanvaltuuston kokouksen jälkeen", Antti puheli lopuksi. "Hän kertoi uskovansa, että hänen Lempi-tyttärensä ja Nils voisivat hyvinkin kihlautua jo kesän lopulla. Heillä on kuulemma mitä kaunein romanssi. Minä en ole tiennyt heistä mitään. Eikö Nils ole kertonut sinullekaan?"
Otto sanoi toivottavasti jotain järkevää.
Hän...
"Vaikka olette niin läheisiä?" Antti ihmetteli. "Mutta eiväthän he toki tällaisista mainitsekaan, niin niin... Hmh. Olemmehan minä ja Olof tässä arvailleetkin, onko pojalla mielitiettyä. Tämäpä onnekasta!"
...Kihlautua? Kesän lopulla?
Mitä kaunein romanssi?
Ja Otto ei...
Nils ei ollut vaivautunut kertomaan... Oliko hän aikonut vain...!?
Mitä helvettiä?
Nyt Oton olisi pakko ottaa asia puheeksi Nilsin kanssa.
/ / /
...Tä- täällä taas!
Tässä kävi nyt niin, että aloitin viime luvun julkaisun jälkeen opintojeni loppuvaiheen 5 kk:n mittaisen työharjoittelun, jonka ohessa yritän vielä elokuun ajan vääntää myös viimeisiä hassunhauskoja esseitä. Yhdistelmä vei alkuun energiat aika totaalisesti, mutta tässäpä nyt uutta lukua seitsemän(?) viikon jälkeen. Seuraavaa lukua uskallan lupailla vasta syyskuun puolelle, koska nyt pyyhällän kiireen vilkkaa Akateemisen Kirjoituspöydän ääreen.