Odotimme ehkä noin viisi sekuntia, kunnes huudot ja askeleet loppuivat kuin seinään. Metsään laskeutui hyytävä hiljaisuus ja tajusin vieväni kämmen hitaasti suuni päälle, koska hengityksenikin kuulosti niin kauhean kovalta ääneltä tässä painostavassa hiljaisuudessa.
Sitten ilmaa halkoi viheltävä ääni ja hätkähdin nuolen räsähtäessä muutaman puun päähän minusta ja Coreysta. Hän tarttui vaistomaisesti olkapäästäni ja veti minua enemmän puun taakse. Vilkaisin ylös hänen osittaisiin sudenkasvoihinsa. Näin, että hän oli hermostunut, mikä teki minunkin olostani hermostuneen. Sitten hän kääntyi, vilkaisi minuun, josta hänen katseensa siirtyi Devoniin. Käännyin itsekin miehen suuntaan. Hän oli taas kohottanut kämmenensä. Kaikki odottivat selvästi merkkiä johonkin, juuri kun ilmassa lensi uusi nuoli, tällä kertaa vielä lähemmäs.
Silloin näin Devonin muuttuvan. Hän ei muuttunut sudeksi, vaan samankaltaiseen muotoon kuin Beetansakin, mutta silti hän näytti paljon pelottavammalta punasine silmineen.
Sitten hänen kämmen heilahti alas päin ja samalla sekunnilla Coreyn käsi katosi iholtani ja hän astui esiin puun takaa.
Kuului huuto ja suoranainen nuolten sade lensi ilmassa Ashtonin, Nickin ja Davidin seuratessa Coreya. Olin painanut selkäni puun runkoa vasten ja yritin olla panikoimatta liikaa.
Mutta en voinut sille mitään, että mietin koko ajan kaikenmaailman kauheuksia joita voisi käydä.
Sivusilmäyksellä huomasin Devonin astuvan itsekin taistelun keskelle ja silloin minun oli aivan pakko kurkistaa puun taakse.
Ne, noin kymmenisen ihmistä suojavarusteineen ja jousineen, yrittivät perääntyä, mutta samaan aikaan sohia susia aseillaan minkä ehtivät. Näin, että Ashton ja Nick vuosivat jo verta monesta kohtaa ja hetken olin jo kauhusta kankea kunnes muistin, että ihmissudet paranevat. Eivätkä he näyttäneet hidastumisen merkkejä.
Sen sijaan metsästäjät näyttivät jäävän alakynteen. Osa heistäkin vuosi verta, ei niin paljon kuin pojat, mutta he näyttivät sinnikkäiltä. He huusivat kovasti omalla kielellään josta en ymmärtänyt sanaakaan.
Ja silloin, aivan yhtäkkiä, tunsin viiltävän kivun käsivarressani. Kiljahdin säikähdyksestä ääneen, ja näin Coreyn sekä Devonin kääntävän katseensa minuun. Mutta vain hetken sillä painoin äkisti oikean kämmeneni vasempaan käsivarteeni joka vuosi verta ja tunsin jalkojeni alkavan menettää kummasti tuntoaan.
Ilmassa lentänyt nuoli oli raapaissut käsivarttani. Ja jos nuoli olisi tullut sentin enemmän puunrunkoa kohti, se törröttäisi nyt käsivarressani.
Yhtäkkiä äänet tuntuivat kääntävän volyymia hiljaisemmalle. Kuulin yhä huutoa, kuulin yhä aseiden laukeavan. Sitten joku tarttui äkisti vyötäröstäni kiinni ja nosti minut hetkeksi ilmaan. Kohotin hieman sumean katseeni Coreyn hätääntyneen kullankeltaisiin silmiin kun hän asetti minut nojaamaan puunrunkoa vasten. Viiltävä ja sykkivät kipu käsivarressani sai minut voimaan pahoin.
"Natalie, kuuletko sä mua?" Kuulin yhtäkkiä Coreyn äänen erittäin kirkkaasti, samoin tappelun takanani. Irvistin kivusta.
"Joo-" Ehdin ähkäistä hiljaa, kunnes lauseeni keskeytyi Coreyn tarttuessa omaan t-paitaansa. Katselin naama irvessä poikaan, joka tuosta noin vain veti paidan päältään ja tarttui käsivarteeni.
Vaikka näky edessäni oli mitä lumoavin puristin silmäni kiinni, kivun yltyessä Coreyn liikuttaessa kättäni.
Mutta pojan kihelmöivä kosketus auttoi minua vähän, edes vähän. Tunsin kuinka hän siirsi kämmeneni pois tieltä ja sitoi t-paitansa käsivarteeni tehden aika kivuliaan painesiteen. Painoin silti kämmenen takaisin käsivarrelleni ja yritin hengittää syvään samalla kun avasin silmäni ja näin Coreyn nousseen seisomaan. Hän asteli takaisin tappelun keskelle, joka alkoi hiipua taistelijoiden selvästi liikkuessa kauemmas. Yritin nousta. Ja onnistuin siinä joten kuten kun kuulin Coreyn äänen:
"Mä vien Natalien takaisin, se tarvitsee hoitoa nyt heti."
Kuulin Ashtonin äänen vastaavan:
"Joo tee se. Täällä ei ole turvallista."
Kahta sekuntia myöhemmin paidaton ja ihmisen muotoon muuntautunut Corey ilmaantui takaisin eteeni. Hän oli selvästi yllättynyt nähdessään minut jaloillani, koska hän tarttui oitis olkapäistäni kuin luullen, että mätkähtäisin hetkenä minä hyvänsä maahan.
"Mä vien sut takaisin mökille." Hän ilmoitti ja kuulin huolestuneisuuden hänen kireästä äänestään. Nyökkäsin, ja olin jo lähtemässä kävelemään siihen suuntaan, jossa muistelin mökin olevan, kun päässäni tuntui omituiselta ja olin ihan oikeasti mätkähtää maahan. Coreyn selkä kuitenkin esti sen ja sekuntia myöhemmin olin hänen yhä edelleen paidattomassa reppuselässään. Laskin haavoittumattoman käteni hänen olkapäälleen jotta pysyin kyydissä. Toista jouduin roikottamaan lohduttomasti vierelläni.
Matka mökille ei kestänyt kauaa, koska Corey oli kävellyt todella ripeää vauhtia, samalla kun oli jatkuvasti kysynyt, olinko vielä hereillä tai, että sattuiko minuun. Oloni oli aivan kauhea ja minua huimasi, mutta en kuitenkaan ollut missään hengenvaarassa sentään, kerran nuolikaan ei ollut kunnolla osunut. Tiesin kuitenkin, että Corey oli tottunut siihen, että ihmiset eivät parane niin nopeasti kuin hän itse ja hän oli totta kai siksi huolissaan.
Minä sen sijaan en miettinyt kipua vaan mietin kauhuissani ensimmäiseksi sitä, että mitä hittoa minä sanoisin vanhemmilleni kun palaisin muutaman päivä päästä kotiin. Minkälaisen taustatarinan keksisin sille, että käsivarressani oli melkein sentin syvä haava? Jep, siinäpä sitten loppuviikoksi tekemistä.
Kun pääsimme etuovesta sisään, pyysin, että Corey laskisi minut jo alas. Ihan vain sen takia, että käteni alkoi puutua sen ollessa epämukavassa asennossa. Poika ei kuitenkaan suostunut vaan kantoa minut reppuselässään aina yläkerran vessaan asti. Hän napsautti valot päälle ja laski minut istumaan wc-istuimen päälle. Huomasin irvistäväni hiukan.
Samaan aikaan Corey availi kaappeja ja penkoi esiin puhdistusvälineitä ja siteitä. Hän myöskin veti tästä erittäin kallinnäköisestä vessan kaapista melkein silmiä vetistävän valkoisen pyyhkeen ja ojensi sen minulle. Minua ihan kauhistutti käyttää sellaista, kun tiesin, että vereni tarhisi sen oitis ja unohdin jopa hetkeksi sykkivän kivun. Mutta muistin sen jälleen, kun Corey tarttui punertavaksi värjäytyneeseen t-paitaansa ja avasi solmun. Katselin päin vastaiseen suuntaan, koska en yksinkertaisesti pystynyt katsomaan vereeni, tai voisin vielä huonommin.
Odotin hiljaa, kun Corey painoi ensin pyyhkeen käsivarttani vasten ja alkoi puhdistaa haavaa. Odotin silmät ummessa, kun hän sitoi hyvin hitaasti siteen käsivarteeni, kunnes hän laittoi teipin siteen päähän, ettei se karkaisi. Vasta silloin pystyin katsomaan takaisin ja huomasin Coreyn tuijottavan minua kulmat kurtussa. Sitten äkisti hän veti minut halaukseen. Olin täysin yllätetty ja hetken ajan vain olin jähmettyneenä hänen paljasta rintaa vasten.
"Hitto, että mä säikähdin." Hän mutisi hiljaa. "Mähän sanoin, että sun ei olisi pitänyt tulla mukaan."
"Sori." Vastasin, ja ihan oikeasti tarkoitin sitä. Olin itse ollut huolimaton ja ollut tulilinjalla vaikka tiesin, etten osannut puolustaa itseäni vielä lainkaan. "Mutta mä olen jo ihan kunnossa. Kiitos."
Corey veti minut pois halauksesta, katseli hetken, kunnes huokaisi ja alkoi siivota puhdistustavaroita takaisin kaappeihin. Silloin minä huomasin, että vertani oli tippunut ylellisen vessan kaakeli lattialle, ihan sellaisen mukavan lammikon verran. Voi hitto, miten tuon edes saisi tuosta irti?! Mutta sitten huomasin, että housunikin olivat veressä. Jähmetyin katsomaan reidessäni olevaa läikkää, joka oli vielä märkä. Mutta ei minuun ollut osunut kuin yksi nuoli-
Ja silloin lavuaarin suunnalta kuului kovaääninen kolahdus. Näin Coreyn vajoavan kiroten polvilleen samalla yrittäen ottaa lavuaarista tukea. Henkäisin kauhistuneena ja käsivarren kivusta välittämättä kiiruhdin hänen luokseen juuri ennen kuin hänen päänsä ehtisi kolahtaa kiviseen lattiaan.
Näin hänen kyljessään haavan. Syvän, syvän haavan. Eikä se parantunut.
"Corey?" Kysyin hätääntyneenä, pojan silmien painuessa kiinni. "Hei, Corey, kuuletko?"
Mutta hän ei vastannut. Yritin herätellä häntä taputtamalla hänen poskea, mutta mitään ei tapahtunut. Aloin hädissäni kurkotella puhdistusvälineisiin, Coreyn pään ollessa polvieni päällä. Kaikki muut haavat olivat parantuneet, mutta mikä ikinä tähän olikaan osunut, ei ollut hänelle hyväksi. Enkä minä ollut edes huomannut sitä.
En tiennyt ihmissusista mitään, niin kuin oli monesti käynyt ilmi. Oliko siis kyseessä samanlainen hidas parantuminen kuin viimeksi vai pahempaa?
Löysin puhdistusnesteen ja vaikka veri kuvotti minua aivan suunnattomasti, aloin siitä huolimatta putsata haavaa. Käsivarteni ei pitänyt liikkeestä, mutta tein silti hommani loppuun hammasta purren. Sidoin hyvin hitaasti ja vaivalloisesti sidettä ympäri Coreyn vyötäröä. Se oli hirveän vaikeaa, koska toinen käteni oli käytännössä työkyvytön ja tajuton Corey painoi aika tavalla. Hän vielä, luojan kiitos, hengitti, vaikka tajuton olikin ja tarkistin asian noin kymmenen sekunnin välein.
Juuri kun oli noussut huterasti ylös aikomuksenani raahata Corey meidän huoneen sänkyyn, kuulin alakerrasta puhetta ja oven kolahduksen sitten askeleet rymistivät yläkertaan ja hetken päästä vessan ovi lennähti auki.
Nick, ruhjeilla ja kärsineen näköisenä, katsoi minuun, joka yritin kannatella päätä riiputtavaa Coreya olkapäätäni vasten, kunnes tajusi tulla auttamaan.
"Mitä hänelle kävi?" Nick kysyi hengästyneenä, kun otti Corey koko painon harteilleen.
"Mä... mä en tiedä. Se haava, se ei taaskaan parane." Selitin pelokkaana ja avasin vapisevin sormin huoneemme oven. Nick raahasi Coreyn sängyn luokse ja laski tämän siihen.
"Mä haen Davidin, se tietää näistä enemmän." Nick ilmoitti ja katsoi sitten minun sidottuun käsivarteeni. "Äläkä sä rasita kättäsi, ettei sun haava aukea. Sä olet ihminen ja paranet hitaasti. Oli Coreylla mikä tahansa, hän paranee kyllä."
Nyökkäsin ja käänsin katseeni Coreyyn. Istuin sängyn reunalle ja tartuin häntä kädestä.
"Herää jo." Mutisin hiljaa lähinnä itselleni, koska tiesin, ettei Corey kuullut. "Herää jo, jooko?"
Ja juuri silloin kun kuulin askeleita takaani ja David astui huoneeseen, Coreyn silmät rävähtivät äkisti auki ja loistivat hetken aikaa kullankeltaisina. Hätkähdin hieman, mutten irrottanut otettani, kun poika edessäni haukkoi henkeään ja räpytteli silmiään ponkaistessaan istumaan.
"Hei, rauhoitu." Nick rauhoitteli ystäväänsä hätääntyneenä kun David tuli viereeni katsellen kulmat kurtussa hengästyneeseen Coreyyn. Mutta Corey kuitenkin irvisti ja lysähti takaisin makuulleen. Näin, että häneen sattui ja paljon. Käteni vapisivat kun pidin hänen kädestään kiinni. Näin siteen värjäytyvän pikku hiljaa vereen. Hän ei vieläkään parantunut.
"Avaa se." David yhtäkkiä sanoi ja osoitti sidettä. Suuni oli loksahtaa auki.
"Mitä?" Kysyin ihmeissäni. Kuulin Nickin huokaavan ja hän kiersi sängyn toiselle puolelle ja alkoi avata Coreyn sidettä jonka olin juuri siihen vaivalla saanut.
"Mitä sä teet sehän vuotaa-"
Mutta Davidin käsi laskeutui olkapäälleni ja esti minua häiritsemästä Nickiä. Kun poika oli saanut siteen kokonaan pois, näin, että vaikka haava vuoti yhä siinä oli jotain muutakin omituista. Löin käden suulleni.
Haava savusi.
Kyllä, näin oikein. Se savusi. Corey hengitti yhä liian kiivaasti ja irvisti kivusta.
"Mitä hittoa?" Henkäisin tukahtuneella äänellä kämmeneni takaa.
"Coreyn keho yrittää hylkiä tätä ainetta." David selvensi vakavalla äänellä ja katseli haavaa kulmat kurtussa. "Mä en tiedä mitä siinä nuolessa oli joka häneen osui, se ei ollut normaali."
"Mitä me nyt tehdään?" Nick kysyi ja heitti siteen kädestään lattialle. Vilkaisin Davidiin päin. Hän näytti miettivän ankarasti. Sitten hän suorustautui.
"Paraneminen pitää laukaista jotenkin, hänen kehonsa on ikään kuin lukossa." Sitten hän kohotti katseensa Nickiin. "Sä varmasti pystyt siihen, vai mitä?"
Vilkuilin toimeettomana pojasta toiseen. Mistä he puhuivat? Nick kuitenkin nyökkäsi ja hetkeä myöhemmin hän oli paljastanut suden kyntensä.
Ei kai vain...
Ei hän voinut laittaa Coreya vuotamaan tämän enempää. Olin jo avaamaisillani kiivastuneena suuni, mutta Davidin käsi työnsi tällä kertaa minut jo kauemmas.
Nick kohotti kätensä ja iski kyntensä Coreyn käsivarteen, joka hampaat irvessä pidätteli huutoa, joka jäi tukahdetuksi. Minuun sattui, ei vain henkisesti vaan myös fyysisesti. Varmaan siksi, että olimme toistemme Kuita. Tunsin kyyneleiden puskevan silmistäni ulos, mutta pyyhin ne nopeasti pois, irrottamatta otetta Coreyn kädestä.
Mutta Nickin keino ei auttanut, päin vastoin.
Yhtäkkiä minä tunsin kipua kämmen selässäni ja vedin käteni juuri parahiksi pois, Coreyn suden kynsien kasvaessa hänen käteensä. Hänen silmänsä vaihtoivat kiivaasti väriä ruskeasta kullankeltaiseen. Hän yritti taistella muuttumista vastaan.
"Okei, lopeta." David lopulta sanoi ja minusta tuntui, että pystyin taas hengittämään edes vähän paremmin. Nick veti oitis kyntensä irti. Näin, että niiden jäljet alkoivat parantua, mutta kyljen haava ei.
Syntyi hiljaisuus jonka rikkoi vain Coreyn raskas hengitys. Vilkuilin muihin. Meidän oli pakko tehdä jotain. Viedä hänet sairaalaan tai vastaavaa. En kyllä tiennyt missä lähin sellainen olisi tai miten he reagoisivat savuavaan haavaan. Silloin tajusin Davidin katsovan minua tiiviisti kunnes hän avasi suunsa:
"Musta tuntuu et sun pitää tehdä tämä."
"M-mitä?" Henkäisin täysin äimistyneenä ja vilkaisin Nickiin joka katsoi ystäväänsä yhtä kummastuneena.
"Sä olet Coreyn Kuu." David selvensi. "Teillä on yhteys. Musta tuntuu, että Coreyn huoli susta on osa syy siihen ettei hänen mielensä toimi kunnolla ja auta häntä parantumaan."
"Mutta enhän mä voi alkaa... löydä häntä tai-" Aloitin mielessäni Nickin äskeinen yritys saada kipua aikaan.
"Ei sun tarvi."David selosti ja risti käsivartensa rinnalleen. "Sun pitää koskea häntä."
"Mitä?" Juurihan minä oli pitänyt Corey kädestä, eikä se ollut auttanut. Nickin suu oli loksahtanut auki.
"David, mitä sä oikein selität?" Hän kysyi. Vilkaisin itsekin Davidiin, joka huokaisi.
"Kosketus on todella voimakas asia Kuiden välillä." Hän sanoi ja minä käänsin katseeni kivusta jo kalpeaksi muuttuvaan Coreyyn. Ja silloin minä tajusin, mitä David haki takaa.
Nousin seisomaan ja laskin kämmeneni molemmin puolin Coreyn kylmästä hiestä märkiä kasvoja ja painoin huuleni tämän huulia vasten sen enempää ajattelematta.
Suljin silmäni ja sen lämmön sijasta tunsin aluksi tuskaa. En kipua, mutta tuskaa. Aivan kuin Coreyn tunteet olisivat jakautuneet minulle huulten välityksellä. Mutta sitten tunsin pojan rauhoittuvan kosketukseni alla. Hänen rintakehänsä ei kohoillut enää niin kiivaasti, ja minäkin tunsin tuskan vaihtuvan lämpöön. Vedin itseni hyvin hitaasti irti Coreyn huulista ja avasin silmäni. Coreyn silmät olivat ummessa, mutta hän hengitti tasaisesti. Vilkaisin oitis hänen paljaaseen kylkeensä ja näin, että haava ei savunnut enää. Huokaisin helpotuksesta lopen uupuneena ja painoin otsani sänkyä vasten, Coreyn vieressä.
"Luojan kiitos." Kuulin Nickin naurahtavan helpottuneena. Silloin oviaukosta kuului kolahdus ja me kolme käännyimme katsomaan äänen suuntaan.
Kireän oloinen Devon seisoi kädet puuskassa oveen nojaten. Minusta tuntui, että hän oli ollut siinä ja jo jonkin aikaa.
"Jos Corey on jo kunnossa, tulkaa te muut alas." Sen sanottuaan hän kääntyi ja lähti kohti alakertaa. Vilkaisin poikiin ja näin Nickin katsovan takaisin hieman huolestuneella ilmeellä.
"Kyllä hän pärjää hetken." Hän kuitenkin sanoi minulle nyökäten Coreyyn päin. Katsoin vielä hetken pojan nyt rauhaisia kasvoja ja haavaa joka näytti paranevan ja käännyin lähteäkseni muiden perässä alas. En tosiaankaan haluaisi antaa Devonin odottaa, koska tiesin, että hän oli aivan varmasti ollut paikalla näkemässä minun ja Coreyn suudelman.
Devon seisoi olohuoneen takan edessä, Ashtonin istuessa nojatuolissa jääpussi silmäkulmansa päällä. Ilmeisesti hänkin parani parasta aikaa vähän hitaampaa tahtia. Hän hymyili minulle nopeasti meidän tultuamme huoneeseen kunnes kaikki kääntyivät katsomaan Devonia.
Olin jonkin aikaa täysin hiljaista kunnes Devon huokaisi.
"On varmaan kaikilla aika selvää, että täällä on usempi loukkaantuneempi." Hän aloitti ja antoi katseensa kiertää meissä sen pysähtyessä minun käsivarteeni ja Ashtonin silmäkulmaan. "Me ei voitu tietää, että metsästäjät on jo näin hyvin perillä tästä sijainnista. Ja meidän täytyy keskeyttää tämä metsästysreissu ja Natalien kouluttautumisviikko."
Näin Davidin, Nickin ja Ashtonin vaihtavan yllättyneitä katseita. Devon ei ilmeisesti usein peruuttanut näitä reissuja.
"Lähdemme huomen aamulla takaisin, Mandy tulee hakemaan teistä muutaman kyytinsä, kukaan ei mene enää julkisilla." Devonin äänen sävy oli hyytävä. Ja hän vilkaisi minua. Ashton kuitenkin avasi suunsa:
"Tapahtuiko julkisilla jotain?" Hän kysyi lähinnä minulta, mutta Devon vastasi ennen kuin minä ehdin, hänen pitäessä katseensa minussa:
"Luther tapahtui."
Ja hän lähti, selvästi raivostuneena, huoneesta. Corey oli ilmeisesti kertonut hänelle ne terveiset, mutta miksi Devon oli siitä miehestä noin vihainen?
Oliko jotain muutakin kenties käynyt?
-
-
-
helloo
sori vähän hitaammasta tahdista atm mut en oo täl hetkel nopeempaa pystyny :( toivottavast silti tykkäsitte! oon btw tehny jo lukuu 25 draftei tähä että tota xD tässä yritän selvitellä miten tää juoni lay out menis sillee järkeväst mut toisaalta mul on kyl hyvin selvillä mitä kirjottelen ja mitä tapahtuu et kunhan saan aikaa nii kirjottelen lisää :3
sofia
words: 2371
♡