Hyvää uutta vuotta kaikille! Seitsemän lukua on vielä tarinaa jäljellä, joten pikkuhiljaa tarina alkaa häämöttää loppuaan. Kiitos sinulle joka luet tarinaani ja painat tähteä, se merkitsee minulle paljon! (:
***
Lopetin lopulta suudelman. Tuijotin Nicholasta hetken kunnes siirsin katseeni pulloon joka lojui lattialla osoittaen minua. Tartuin pulloon ja pyöräytin sitä. Se osui Johniin. "Totuus vai tehtävä?" kysyin ja mietin voivani vaikka kostaa hänelle kaikki tekemänsä ilkeydet vain yhdellä tehtävällä tai kysymyksellä. "Tehtävä", hän vastasi. Pelkäsin kuitenkin häntä siinä määrin, etten voinut antaa hänelle pahaa tehtävää vaikka olisinkin halunnut. Kurtistin kulmiani miettiessäni niin kovasti sopivaa tehtävää. "Kaada tuo pullosi loppu viemäriin", sanoin. Se olisi hyvä tehtävä, alkoholi mahtoi olla hänelle liian tärkeää. Johnin kulmat kurtistuivat. "Sinä tulet siinä tapauksessa mukaan varmistamaan asian", hän vastasi. "Kaikki voivat puolestani tulla katsomaan asiaa." "Miksi ihmeessä kaataisimme alkoholia viemäristä alas. Keksi nyt jotain mielenkiintoisempaa", joku toinen poika sanoi ja tuijotti minua. "No jos tehtävä ei kelpaa niin keksikää itse, tämä peli ei enää kiinnosta minua. Olette kuin joitain pikkulapsia. Tehtävänne ovat aivan lapsellisia", sanoin tuohtuneena ja nousin ylös lähtien ulko-ovelle laittamaan takkia päälleni. "Ethel, tule takaisin!" John huusi. Olisi edes ollut Nicholas. Käännyin katsomaan taakseni olettaen että Carly ja Nicholas tulisivat perässä. Käännyin kuitenkin ympäri huomatessani Johnin tulevan sieltä. Painoin käteni oven kahvalle ja avasin lukon toisella kädellä. Ulkona oli hieman viileä tuuli tähän aikaan illasta.
"Tule sisälle, lupaamme olla järkevämpiä tästä eteenpäin", John koitti vakuuttaa. "En astu enää jalallanikaan tuohon taloon. Sano Carlylle ja Nicholakselle että saavat nyt tulla ulos tai lähden itse kävelemään takaisin." "Ethel, mieti nyt. Heillä on hauskaa, antaisit Nicholaksen edes maistaa alkoholia, en ymmärrä friikkiyttäsi alkoholia kohtaan." "Tämä ei johdu alkoholista, vaan teistä muista. Olette typerintä seuraa ikinä. Mene takaisin sisälle ja pyydä että Carly ja Nicholas tulevat kanssani takaisin." "En kehottaisi suututtamaan minua", John sanoi madaltaen huomattavasti ääntään. "En pelkää sinua", vastasin ja tuijotin häntä silmiin. John tarttui ranteeseeni ja minä rimpuilin. "Päästä irti!" kiljuin ja koitin pistää vastaan liikkumistamme. John pysähtyi ja minä törmäsin häneen. Kohotin vapaana olevan käden ja valmistauduin läpsäisemään Johnia poskelle. Olin lähes osunut häneen kunnes hän tarttui käteeni ja katsoi minuun vihaisesti. Iskeydyin talon kovaa ja epätasaista seinää vastaan sellaisella voimalla, että ilmat tyhjentyivät keuhkoistani. Puoli minuuttia meni ainakin, ennen kuin sain puhekykyni takaisin. "Älä ikinä yritä lyödä minua", John kuiskasi korvaani ja sai väristykset kulkemaan pitkin kehoani. "O-olen pahoillani", koitin soperrella. "Päästäisitkö minut nyt vain menemään?" anelin heikolla äänelläni. John piti käsiäni tiukasti vasten talon seinämää.
Talon ulko-ovi aukesi lähes vierestäni ja Nicholas syöksyi ulos Carly perässään. Nicholas kääntyi katsomaan meitä ja siirsi katseensa nopeasti Johniin. Hän tarttui Johnista kiinni ja pian nyrkki iskeytyi Johnin kasvoihin. Käänsin katseeni pois ja näin Carlyn tuijottavan heitä ihmeissään. "Luulin että John tuli vain pyytämään anteeksi. Tai niin hän sanoi poistuessaan. Aloimme ihmetellä missä viivyitte ja päätimme tulla katsomaan. Olen pahoillani, Eth. Olisi pitänyt uskoa sinua heti alussa", Carly selitti. Tunsin keuhkoissani ikävää tunnetta, kun hengitykseni ei onnistunut tavalliseen tapaan. Päätäkin särki ikävästi. Tuijotin Nicholasta ja Johnia jotka mäiskivät toisiaan. Sitten kaikki pimeni.
***
Kirkas valo tunkeutui silmiini ja sokaisi minut hetkeksi. Raotin silmiäni pienesti, kunnes sain ne auki. Ympäriltäni kuului tasaista piippausta ja tunsin rintakehässäni kipua. Pääni oli myös hieman herkkä. Nousin varovasti istumaan ja koitin hahmottaa ympäristöäni. Istuin valkoisessa sängyssä ympärilläni lähinnä tyhjyyttä. Kädestäni meni jokin johto laitteeseen josta piippaukset kuuluivat. Nykäisin letkun irti ja koitin olla sävähtämättä verestä jota tuli neulan jättämästä reiästä. Nousin ylös ja lähdin kävelemään käytävää pitkin. En ollut vieläkään varma siitä missä olin. Avasin oven ja pääsin uudelle käytävälle. Näin pian tekstiä "VIERAILIJAT" oven yläpuolella ja lähdin sinne. Näin käytävällä peilin ja huomasin päälläni valkoisen asun. En muistanut laittaneeni sitä päälleni. En oikeastaan muistanut mitään viimeaikaista. Mikä edes oli viimeaikaista? Avasin vierailijahuoneen oven ja katsoin ympärilleni. Ehkä joku heistä osaisi kertoa missä olen.
"Ethel." Käännyin ympäri ja huomasin nuoren miehen kutsuvan minua nimellä. "Mistä tiedät nimeni? Voisitko kertoa missä olen?" Mies oli blondi ja näytti silmääni miellyttävälle. Hän oli hieman minua pidempi ja katsoi minua ystävällisesti. "Eth, etkö muista? Olen Nicholas. Olet sairaalassa. Minun ja Johnin tappelun aikana keuhkosi kai jotenkin pettivät kun sinulta oli tyhjentyneet ilmat pois. Sait myös aivotärähdyksen kun olit iskeytynyt seinään, joten ilmeisesti pyörryit sen takia." Nicholas... nimi tuntui tutulle, mutten saanut siitä aivan kiinni. "Voisitko viedä minut kotiin?" kysyin. "Ethel, oletko varma ettet muista kuka olen? Kerro minulle mitä on tapahtunut." "En pysty muistelemaan mitään, kaikki tuntuu sekavalta. Voisitko nyt vain viedä minut kotiin, asun puiston lähellä olevassa kerrostalossa." "En tiedä miten selittäisin tätä sinulle. Ehkä meidän pitäisi kutsua lääkäri", poika ehdotti. Menin käytävälle hänen peräänsä ja pian lääkäri saapui luoksemme. Menimme jonkunlaiseen tutkimushuoneeseen ja minut laitettiin istumaan alas. Lääkäri jutteli mukavan pojan kanssa ja teki jonkunlaisia tutkimuksia minulle. Lääkäri huokaisi ja katsoi minua kurtistaen kulmiaan. "Sinulla on muistinmenetys", hän totesi. "Eikä ole, muistan hyvin missä asun ja mitä koulua käyn. Sitä paitsi nyt on huhtikuu, eikö niin", vastasin. Lääkäri vilkaisi poikaa, joka lähti käytävälle. "Meidän pitää edetä nyt ihan rauhassa." "Mitä se tarkoittaa? Mitä minä en nyt muka ymmärrä? Mikä kuukausi nyt muka on?" Lääkäri näytti kärsivälle kun kyselin kysymyksiä. "Nyt on kesäkuun loppu. Mutta olen varma että tulet muistamaan vielä kaiken. Muistinmenetyksesi ei ole niin paha." Kesäkuu. Miten olin näin jäljessä kaikessa? Ja se poika, miten hän liittyy elämääni? Koitin rutistaa mielestäni jotakin siihen poikaan liittyvää. Aivan, hän oli se tunnettu poika koulussamme. Mutta miksi hän vaikutti olevan minulle niin läheinen? "Kuka se poika oli?" kysyin ja lääkäri nousi seisomaan. "Minusta hänen pitäisi puhua siitä kanssasi. En halua shokeerata sinua liian paljolla informaatiolla. Ystäväsi Carly on tulossa tänne, tämä poika soitti hänet tänne. Jää vain tänne odottamaan." Lääkäri lähti huoneesta ja pian blondi poika tuli huoneeseen. "Minusta tuntuu, että minun pitäisi tuntea sinut jotenkin muutenkin kuin vain tietämällä sinut koulusta." Poika istahti minua vastapäätä ja risti kätensä. "Muistatko mitään tansseista, tai oluttehtaasta?" poika kysyi ja tuijotti minua. Pudistin päätäni, vaikka koitin keskittyä kaikin keinoin muistamiseen. "Mikä merkitys sinulla on minulle?" kysyin ja toivoin, että hän vastaisi rehellisesti. "Minä...", poika aloitti, mutta silloin Carly syöksyi huoneeseen ja tuli halaamaan minua.
"Ethel, olin niin huolissani sinusta! Olen pahoillani kaikesta tapahtuneesta, en olisi ikinä pakottanut sinua sinne juhliin jos olisin tiennyt mitä tapahtuu." "Mistä juhlista sinä puhut?" Koitin saada selvyyttä, mutta asiat menivät aina vain sekavimmiksi. "Anteeksi, unohdin kokonaan... Onko olosi millainen?" "Voin ihan hyvin, en vain ymmärrä miksi lääkäri väitti, että nyt on kesäkuu ja kaikki puhuvat asioista joista minä en ymmärrä. Minulla ei ole muistinmenetystä", valitin ja katsoin Carlya. "Tuo poika ei suostunut viemään minua kotiin, voisitko sinä viedä?" kysyin ja näin kuinka Carly kääntyi katsomaan blondia poikaa joka istui minua vastapäätä. "Minusta sinun pitäisi mennä Nicholaksen kyydillä. Ehkä hän saisi sinut muistamaan asioita." "Miksi et voi viedä minua kotiini?" "Se on vaikea asia", Carly sopersi ja huokaisi. "Kertokaa nyt." "Ei sinulla ole omaa kotia. Se paloi. Asut Nicholaksen luona", Carly töksäytti. "Mitä?" Järkytykseni oli suuri, olisin kyllä muistanut jos kotini olisi palanut, aivan varmasti olisin. "Eli onko tuo poika majoittajani?" "Oikeastaan perheeni...", poika vastasi ja oli kuin miettivinään miten jatkaisi lausettaan. "Hän on poikaystäväsi, Eth", Carly vastasi ja sai minut vielä sekavammaksi. "Ei, tuo ei ole totta! Valehtelette! Olette kaikki väärässä, inhoan teitä!" huusin ja lähdin huoneesta nähden sivusilmällä Carlyn halaavan tuota poikaa. Inhosin heitä ja inhosin koko maailmaa. En kestänyt tätä sekavuutta, ja nyt he väittivät että minulla ei ollut omaa taloa, olisi kesäkuu ja minä seurustelisin sen pojan kanssa. En ollut koskaan edes kuvitellut seurustelevani. Heillä oli varmasti jokin juoni vain pääni menoksi. Kyyneleet valuivat pitkin poskia. En ollut varma mistä ne johtuivat, olinko niin turhautunut ja vihainen että itkin?
***
Meni ainakin viikko, kun olin sairaalassa, mutten millään saanut selkeyttä muistiini. Oli turhauttavaa, kun kaikki tuntuivat tietävät niin paljon enemmän. Carly kävi luonani lähes joka päivä ja juttelimme pitkiä keskusteluja. Hän pyyteli useasti anteeksi alussa aikaansaamaansa järkytystä. Koitin vakuuttaa ettei se haitannut, mutta silti monet uudet asiat häiritsivät välillä mieltäni. Blondi poika kävi Carlyn kanssa muutaman kerran vierailulla, mutten ymmärtänyt miksi. Hän ei ollut poikaystäväni, tiesin sen sisimmässäni. Miten edes voisin unohtaa minulle rakkaan henkilön? Lääkärit koittivat auttaa minua tuomalla esiin monia muistoja lapsuudestani. En kuitenkaan kokenut siitä olevan hyötyä. Olin edelleen yhtä sekava kuin viikkoa aiemmin. Eniten minua kuitenkin mietitytti sen blondin pojan surullisuus. Hän jaksoi käydä täällä, vaikka minä olin varma etten tuntenut häntä sen lähemmin, kuin tiennytkään muuta kuin hänen käyvän samaa koulua kanssani, ja olevan joillain samoilla kursseilla. Oudointa oli kuitenkin se, että mielessäni olin huhtikuussa, mutta kaikki puhuivat kesäkuusta, samoin luonto.
***
Katsoin tv:tä, mutta sieltä tuli vain mainoksia. Yksi mainos kuitenkin kiinnitti huomioni. Siinä olin minä, ja se poika, Nicholas. Tuijotin mainosta pitkään, kunnes se loppui. Minun oli pakko etsiä se uudelleen netistä ja katsoa se monesti läpi. Jotenkin Nicholas alkoi tuntua tutummalle. Se, että olin mainoksessa, oli outoa, mutta jotenkin muistin siihen liittyviä asioita. Laittaessani vielä kerran mainoksen pyörimään muistikuvat alkoivat palautumaan mieleeni. Sain mieleeni kuvia asioista, joita en aiemmin muistanut tehneeni. Tanssiaiset, se kamala mekko. Palava talo ja Carlyn luona asuminen. Ahdistavinta olivat kuitenkin muistot Nicholaksesta. Hänen huoneensa ja tehtaalla käynti, jäätelökioski ja Suomeen menosta riitely. Vetäydyin taaksepäin ja haukoin ilmaa. "Nicholas. Nicholas!" huusin ääneen. Kuulin oven avautuvan ja lääkärin tulevan sisään. "Mikä hätänä?" hän kysyi. "Minä muistan", sanoin hämilläni. Nousin ylös sängyltä lähtien kohti käytävää etsien samalla katseellani Nicholasta. Näin Nicholaksen astuvan käytävälle vieraiden odotushuoneesta. "Nicholas!" huusin ja tunsin kyynelien purkautuvan silmistäni. "Eth, sinä muistat?" Nicholas kysyi tullen luokseni ja ottaen minut syleilyynsä.
"En tajua miten en muistanut sinua, olen ollut aivan sekaisin." "Meidänhän pitäisi olla Suomessa? Äiti ja isä ovat varmasti huolesta sekaisin", sanelin hätääntyen. "Rauhoitu", Nicholas kuiskasi ja kietoi kätensä entistä tiukemmin ympärilleni. "Peruutin liput, lähdetään sitten kun olet valmis. Luovuin jo lähes toivosta. Olin niin toivoton, pelkäsin ettet muista minua enää. En ymmärtänyt mitä olin tehnyt maailmalle ansaitakseni tärkeimmän asian katoamisen. Rakastan sinua aivan valtavasti, tajuan sen nyt kun menetin sinut jo kerran", Nicholas sanoi ja painoi huulensa poskilleni. Kyyneleet lähtivät valumaan pitkin poskiani. "Olen niin pahoillani, en tajua miten en voinut muistaa sinua. Rakastan sinua aivan valtavasti. Anna anteeksi", pyysin, minkä itkultani pystyin. "Ei se mitään, kaikki on nyt hyvin. Se, että olin viikon erossa sinusta, etkä edes muistanut kuka olin, oli aivan hirveää. Minulle riittää kuitenkin se, että muistat minut nyt. Haluatko tulla takaisin kotiin?" Hymy levisi huulilleni. "Olet niin söpö. Ei sinun tarvitse tuollaisia kysyä. Kotini on siellä missä sinäkin olet, ja nyt sinä olet siinä", vastasin ja painoin huuleni Nicholaksen omille, en tajunnutkaan kuinka kovasti olin kaivannut tätä tunnetta.
Samana iltana varasimme Nicholaksen kanssa liput Suomeen ja makoilimme sängyssä puhuen kaikesta mahdollisesta. Andrea ja Henrykin olivat onnellisia muistini palautumisesta. He olivat minulle kuin toinen perhe. Kaikkein hämmentävintä oli kertomukseni muistini palautumisesta. Nicholas oli soittanut vanhemmilleni ja kertonut meidän tulevan parin päivän päästä paikalle. "Meidän pitäisi muuttaa omaan asuntoon, huoneesi käy hieman ahtaaksi meille", totesin ja katsoin kattoa. "Mennään katsomaan kun tulemme Suomesta. Haluan tehdä kaikkeni kuntoutumisesi eteen." "En mielestäni tarvitse mitään kuntoutusta. Se on vain psykologien touhotusta, aivoni muka eivät toipuisi tästä. He ovat väärässä, toivun oikein hyvin kun saan vaihtaa maisemaa hetkeksi..." Samalla kun puhuin, muistin olutmainoksien lähteneen liikkeelle. "Miten, miten mainoskampanja on toiminut? Onko myynti lisääntynyt?" "Yhtiön kurssi lähti nousuun, kaikki on sinun ansiotasi. Se oli tärkeää, että suostuit niihin kuvauksiin, äiti ja isäkin ovat voineet olla rennompia. Paitsi he olivat tietysti huolissaan tilastasi, mutta nyt kaikki on hyvin", Nicholas selitti ja sai minut hymyilemään. Onneksi pääsisin pakoon sitä mahdollista julkisuutta, joka mainoksista tulisi, tai olisi jo tullut. Odotin innolla pääsyä Suomeen, paikkaan josta vain harvat tiesivät.