Nyt aletaan olla puolessa välissä tarinaa, eli yksitoista lukua on vielä tulossa. Ja tosiaan, tarina on ollut mulla valmiina pöytälaatikossa vuoden verran, ja vihdoin päätin rohkaistua ja julkaista sitä jonnekkin kaikkien nähtäville. Toivottavasti ootte tykännyt lukea tätä yhtä paljon mitä ite tykkäsin tätä vuos sitten kirjoittaa! (tosiaan tän tarinan tekoon meni aikoinaan n. puolitoista vuotta, ja tää valmistu joulukuussa 2017) Kiitos kun luet (:
***
"Huomenta unikeot!" Carlyn ääni tunkeutui korviini ja vedin peittoa vain tiukemmin ympärilleni. "Tulen kohta kaatamaan vettä kasvoillenne." Miten ihmeessä hänellä riitti energiaa tähän aikaan aamusta? Lopulta nousin istumaan ja hapuilin puhelimen käsiini. Ei mitään. Nicholas ei ollut vastannut viestiini ja tunsin pettymyksen vyöryvän lävitseni. "Lopeta uhkailusi, nousen nyt ylös riivattavaksesi." Nousin seisomaan ja kävelin väsyneesti vessaan siistiytymään. En suihkussa ollessani pystynyt miettimään muuta kuin Nicholasta. Koitin antaa veden rentouttaa lihaksiani, mutta se ei tuntunut toimivan. Lopulta minun oli pakko katkaista suihku ja väristellä viileässä ilmassa joka kohtasi minut suihkukaapin toisella puolella.
***
Istuimme puiston penkillä ja muistelimme edellistä kertaa Ithacassa. Se ei ollut päättynyt hyvin, olin vain kokenut yhden kamalimmista menetyksistä. Kaikki minkä omistin, kaikki muistoni olivat kadonneet. Nautin kuitenkin puistossa olosta enemmän kuin Carlyn puuduttavasta ostosreissusta. Katselin poikajoukkiota joka lähestyi meitä, luultavasti vain kulkivat läpi. Nousin lopulta ylös ja menin heidän luokseen. "Hei", sanoin ja kuulin Carlyn ihmettelevän äänen takanani. "No moi", poika vastasi. Pojalla oli mustat hiukset ja vaatetus jatkoi samaa linjaa. "Ystäväni tarvitsisi vähän muutakin seuraa. Hän alkoi valittaa tylsästä seurastani, joten sain tehtäväkseni hankkia uutta. Ja te nyt satuitte olemaan siinä sopivasti. Miten olisi, edes hetken ajaksi?" En ymmärtänyt miten suustani tuli tuollaista valepuhetta kuin se olisi ollut todellisin asia maailmassa. "Ja mitä minä siitä muka hyötyisin?" "Saisit hyvän mielen." Poika puuskahti sanoilleni ja lähti kävelemään kavereidensa kanssa eteenpäin. "No mitä haluaisit? Sano hinta." "Vaikuttaa kyllä siltä että sinä pakoilet kaveriasi, eikä toisinpäin", poika tokaisi. Jouduin ottamaan juoksuaskelia pysyäkseni heidän perässään. "Ethel mitä sinä oikein teet?" Carly kysyi tarttuen minua kädestä. "Hankin sinulle seuraa." Carly silmäili poikia ja hänen tuima katseensa kohdistui lopulta minuun. "Tämä tässä on todella villi tapaus. Te vaikutatte sellaisille keillä olisi tarpeeksi voimaa ja jaksamista kestää häntä edes kahta tuntia." Minulla oli vaikeuksia pidättää naurua sanojeni johdosta. Mikä ihme oli saanut minut tällaiseen tilanteeseen. Pikemminkin, mikä oli saanut minut juttelemaan tuntemattomille? "Anna puhelinnumerosi, se on hinta." "Mitä, mihin sinä sitä tarvitset?" "Että voin soittaa sinulle kun ystäväsi villiintyy liikaa. En todellakaan ota hänestä yksin vastuuta." Tuhahdin pienesti ja lopulta näpyttelin puhelinnumeroni tuon mustahiuksisen pojan puhelimeen. Kaikkea sitä uhrautuukin tekemään vain pitääkseen ystävän edes hetken tyytyväisenä. Carlysta oli nähnyt todella selkeästi, ettei hän olisi jaksanut vain istua meidän kanssa ihastelemassa New Yorkin elämää.
"Mene nyt edes hetkeksi viettämään hauskaa. Ihan luotettavilta vaikuttavat. Tylsistyt kuoliaaksi minun ja Alanin kanssa. Hophop", kuiskasin Carlyn korvaan ja tuo pyöräytti minulle silmiään. Ehkä tämä olisi pieni, suloinen ja kiltti kosto sille mitä hän oli minulle muutaman kuukauden aikana tehnyt. Lopulta Carly pudisti päätään ja suorastaan riemulla lähti minun järjestämän seuran mukaan. En olisi odottanut että hän lähtisi niin helposti tuntemattomien matkaan, mutta ehkä olin vain onnistunut valitsemaan sopivilta vaikuttavat henkilöt.
Palasin takaisin Alanin luokse katsellen Carlyn perään. "Mistä sinä nyt oikein sait päähäsi tuollaista? Luulin jo ties mitä." Nauroin miettiessäni Alanin kuvitelmaa. "Tiesin että hän kuolisi kohta tylsyyteen. Joten hankin hänelle seuraa, ja ehkä koitin jollain tasolla kostaa hänelle siitä jatkuvasta yhteen ajamisesta jota hän minun ja Nicholaksen välillä teki." "Olisihan se pitänyt arvata. Tarkoitus oli kyllä olla kolmestaan, mutta ei Carly jaksa tällaista istumista. Joten mitä me nyt keksimme?" "Minulle ei ole väliä. Nautin ihan vain ihmisten seuraamisesta. Mutta mennään vain jonnekin jos haluat." "No syömään on pakko mennä, tai näännymme ajomatkalla." "En halua sellaista, joten syöminen kuulostaa ihan hyvälle." "Onneksi minulla on sinunlaisesi ystävä", jatkoin hiljaisella äänellä. "Kuinka niin?" "Olet jotenkin niin samanlainen kanssani. Tunnut ymmärtävän minua. Pojat ovat harvoin noin fiksuja, tai ainakaan tyttöjen seurassa." "Se johtuu varmaankin siitä, että olemme tunteneet toisemme niin monta vuotta. Viisi vuottako tulee jo täyteen?" "Niin kauan. No, sitten se ei kai ole mikään ihme. Olet ensimmäinen poika jonka kanssa tulen toimeen tällä tavalla." "Haluatko puhua mummostasi?" Kaduin lähes heti kysymystäni. "Ei ole tarvetta. Ei se ole mitenkään merkittävä asia." "Olen pahoillani. Ei minun ollut tarkoitus kysyä asiaa." "Ei se mitään. Ainakin tiedät että välität." "Tottakai minä välitän, olet kuitenkin ainoa ystäväni Carlyn lisäksi. Vietämme vain liian vähän aikaa yhdessä nykyään." "Asiaan pitäisi tulla muutos." "No, tämä New Yorkin matka todistaa että olemme menossa parempaan suuntaan." "Lähdet kohta Suomeen, joten milloin muka näemme seuraavan kerran?" "En tiedä, ehkä sitten kun koulut alkavat. Mutta kyllähän teillä tekemistä riittää, en usko hetkeäkään että se loppuisi."
***
Istuimme autossa kohti Ithacaa. Carly oli jaksanut puhua jo lähes tunnin hänen uusista ystävistään ja siitä kuinka he olivat kierrelleet kaupoissa. "Luulin ensin että he ovat jotain huumediilereitä. Mutta olin ihan väärässä. Vaihdoimme puhelinnumerot ja näemme taas jos satumme kulmille." "Sehän on hieno asia." Koitin kuulostaa tyytyväiselle, mutta tosiasiassa minua painoi epätietoisuus Nicholaksesta. Hän ei ollut laittanut mitään viestiä minulle. Aloin huolestua hetki hetkeltä enemmän, ja toivoin että autolla olisi voinut ajaa edes hieman kovempaa. Kirosin omaa tyhmyyttä siitä, etten ollut ottanut Andrean tai Henryn numeroita itselleni, olisin voinut varmistaa oliko kyse vain siitä, että puhelimesta olisi loppunut akku.
Saavuimme perille illalla. Kello oli jo kahdeksan ja olimme varsin väsyneitä. Halasin vielä ystäviäni, ennen kuin otin tavarani ja lähdin talon ovelle päin. Avasin oven saamallani vara-avaimella ja jätin kenkäni eteiseen. Olohuoneessa ei ollut ketään, joten jatkoin Nicholaksen huoneeseen. Koputin oveen varovasti ennen kuin avasin sen. Hätäännys sisälläni tuntui paisuvan liian suureksi, kun en nähnyt ketään huoneessa. Jätin tavarani lattialle ja menin etsimään Henryn puhelinnumeroa. Etsin keittiön laatikosta, ja lopulta löysin yhtiön käyntikortin. Sain numeron lopulta näpyteltyä puhelimeeni. "Hewitt Beer Company, Henry Hewitt." "Ööh, hei. Ethel täällä." "Ethel, menikö matka mukavasti?" "Ihan hyvin, kiitos. Tiedätkö missä Nicholas on?" "Eikö hän ole kotona?" "Ei ole, en olisi soittanut sinulle, mutta en löytänyt Andreaakaan." "Nicholas on saattanut jäädä ylitöihin. Käy katsomassa sieltä. Soita minulle jos häntä ei näy. Ole varovainen ulkona, on kuitenkin jo myöhä." "Kiitos paljon Henry." Suljin puhelun ja tungin puhelimeni taskuun. Otin takin naulakosta ja vedin kengät jalkaani niin nopeasti kun sain. Onnekseni matka liikkeeseen ei ollut pitkä. En muistanut olinko koskaan mennyt minnekään tällaisella vauhdilla. Adrenaliini tuntui virtaavan koko kehossani kun saavuin liikkeen luokse. Se oli mennyt kiinni jo tunti sitten, mutta valot paloivat sisällä. En ollut varma siivottiinko siellä. Ovi oli auki ja astelin sisään. "Nick?" Ääneni värisi kun yritin huhuilla häntä. Jostain ilmestyi eteeni se samainen nainen joka oli eilen vaikuttanut ärtyneelle. "Liike on suljettu, voisitko poistua." "Anteeksi häiriö, mutta onko Nicholasta näkynyt." "Hän lähti jo monta tuntia sitten. Ilmeisesti niiden tyttöjen mukana." Tuntui kuin sydämeni olisi revitty irti rinnasta ja särjetty tuhanneksi kappaleeksi. "Selvä, kiitos." En pystynyt sanomaan enempää, sillä ääneni olisi muuten murtunut.
Lähdin kävelemään takaisin päin. En todellakaan tiennyt minne mennä, en halunnut mennä lähellekään Nicholasta tai häntä muistuttavia asioita. Löysin itseni huomaamatta yliopiston pihalta, en tajunnut miten olin ajatuksissani kävellyt tänne. Istuin viileälle asfaltille painaen kasvoni koukistettuihin jalkoihini. Mitä hän näki niissä tytöissä? Oliko hän tosiasiassa vain valehdellut minulle? Hengitykseni värisi ja koitin saada kyyneliä kuriin, mutta se tuntui olevan mahdoton teko. Viileä ilma tunkeutui takkini läpi ja pelkäsin jäätyväni tänne. Ei muutenkaan ollut turvallista istua tähän aikaan illasta yksin ulkona. Kuulin puhelimeni soittoäänen. Henry soitti. "Haloo." Koitin korjailla ääntäni. "Löytyikö Nick?" "Ei." Pyrin tukahduttamaan niiskaukseni. "Oletko kunnossa?" "Olen." "Kerro missä olet, Andrea tulee hakemaan sinut." "Ei tarvitse, en halua nähdä Nicholasta." "Mitä hän on tehnyt?" En tajunnut miksi keskustelin aiheesta Henryn kanssa, miksi edes avautuisin hänelle. "Ei sillä ole väliä." Mistä edes tiesin jos se nainen vain olisi valehdellut minulle. Minua kauniimpia oli joka kulmalla, joten tuskin jättämisessäni olisi mitään pahaa. "Vaikka et olekaan oma tyttäreni, välitän sinusta silti. Kerro nyt, niin tulen vaikka itse hakemaan sinut." "Olen yliopiston luona." Ääneni oli tuskin kuuluva. "Tulen sinne, älä lähde pois."
***
Henry oli vienyt minut vastusteluistani huolimatta heille. Andrea oli keittänyt minulle teetä ja käskenyt minulle sohvalle istumaan. "Jos haluat, niin voit kyllä kertoa mitä on käynyt." "Ei tarvitse." "Selvä, jätän sinut rauhaan. Sano vain jos tarvitset jotakin." "Kiitos", kuiskasin hiljaa ja katsoin kuinka Andrea lähti yläkertaan Henryn kanssa. Nojasin sohvan selkänojaan ja lämmitin käsiäni teekupin läpi.
"Ethel." Kuulin kuiskauksen ja käsi silitti hiuksia pois kasvoiltani. Raotin silmiä ja huomasin ympärilläni pimeän olohuoneen. Olin kai nukahtanut. Sävähdin tajutessani Nicholaksen edessäni. "Älä koske minuun!" Nousin ylös ja kävelin kauemmas hänestä. Näin hänen ilmeestä ymmärtämättömyyttä. "Kerro minulle mitä on käynyt." "Ai mitä? Ensinnäkään et vastannut puheluuni tai tekstiviestiini kun yritin kertoa että olen kunnossa. Sitten tulen tänne, ja sinua ei näy missään. Et ollut edes työpaikallasi, sain vain kuulla että olit lähtenyt niiden tyttöjen mukaan, jotka eilen flirttailivat sinulle. Tiesin kyllä että sinua harmitti New Yorkiin lähtö, mutta sekö oikeuttaa tekemään noin? Vihaan sinua!" Pyyhin kyyneleitä kasvoiltani kun menin eteiseen laittamaan kenkiä jälleen kerran jalkaani. "Odota, Eth. En todellakaan tiedä mistä puhut. Puhelimeni unohtui töihin ja yritin tänään etsiä sitä, mutta se oli kadonnut. Ja en todellakaan ole lähtenyt yhdenkään tytön kanssa minnekään. Kuka ihme on sinulle niin väittänyt?" "En usko sinua hetkeäkään. Missä muka olet ollut? Mitä kellokaan on, nyt on yö ja sinä vain ilmestyt tänne tyhjästä. Mitä ihmettä, Nick? Ja kukako kertoi, se rupsahtanut elämäänsä kyllästynyt nainen." Nicholas hautasi kasvonsa käsiinsä. "Olisi pitänyt arvata. Se nainen koittaa sabotoida kaiken. Ethel, ole kiltti ja usko minua. Se, mitä se nainen sanoi ei ole totta. Ainoa nainen jonka kanssa olen ollut, olet sinä." "Missä sinä sitten olet ollut?" "Kavereitteni luona. Sinähän halusit että olen heidän kanssaan, halusin että olisit tyytyväinen. En ole juonut, en käyttänyt aineita. Pidin itseni kurissa." "En minä käskenyt viettämään siellä koko yötä. Ajattelin että olisit ollut täällä tervehtimässä minua, mutta olinkin suuresti väärässä. Mutta olen iloinen että sait pidettyä itsesi kuivilla." "Ajan taju katosi, olen pahoillani. Ole kiltti äläkä lähde, tule takaisin sisälle." Olin huomaamattani siirtynyt ulos ja pidin ovea auki. Nicholas ojensi käsiään minua kohti ja jostain syystä painauduin tuon lämmintä syliä vasten. "Minulla oli ikävä sinua", hän kuiskasi hiuksiini. Hän veti oven kiinni takanani jonka jälkeen kietoi kädet ympärilleni. "Olin niin huolissani sinusta kun et vastannut." "Mennään huomenna ostamaan uusi puhelin." Nicholaksen ääni tuntui rauhoittavalle kun hän piti minua itseään vasten. "Sydämeni murskaantui kun luulin, että lähdit muiden tyttöjen mukaan. Mikään ei ole tuntunut niin kamalalta." "Rakastan sinua, Eth. Älä unohda sitä koskaan." Potkin kengät pois jaloistani ja koitin imeä itseeni Nicholaksesta hehkuvaa lämpöä. Nicholas nosti minut syliinsä ja lähti kohti rappusia. Tavallisesti komentaisin häntä lopettamaan tällaisen typeryyden, mutta nyt halusin vain nopeasti nukkumaan.
***
Sain aamulla herätä Nicholaksen lämpimästä sylistä. Jos olin ollut vihainen ja valmis ikuiseen kaunaan, niin nyt unohtaisin viimeistään sen kaiken. Olin iloinen siitä, ettei hän tuntenut ystäviänsä rasitteeksi. Olin loukkaantunut siitä, ettei hän ollut odottanut minua, vaan vastassa oli ollut täysin tyhjä talo. Jos jollekulle piti olla vihainen, niin se olisi se elämäänsä kyllästynyt jäätelön myyjä. Hän oli luultavasti vienyt Nicholaksen puhelimen, ja sitten hän kertoi minulle valheita. Hän oli saattanut sekoittaa sen blondin tytön kavereineen Jessyyn... En halunnut edes ajatella sitä pahan ilman lintua. Hankasin kasvojani vasten Nicholaksen rintakehää ja pian lämpimät kädet kulkivat selälläni. "Älä ole vihainen", Nicholas mumisi ja avasi silmänsä. "Olen vihainen ainoastaan sille nartulle." Nicholas nauroi allani niin, että heiluin tuon naurun tahdissa. "Onneksi sitä ei tarvitse kestää enää kauaa." "Haluan pysyä sylissäsi koko päivän." "Minulla on töitä vielä tänään, sitten on pari päivää vapaata. Voimme tehdä sitten mitä haluat." "Miksi sinun pitää olla noin täydellinen ja hyvän näköinen? Nyt joudun kokoajan pelkäämään muiden flirttailua." "Puhut ihan mitä sattuu. Sinä olet tässä se parempi puoli. En edes näe muita naisia kuin sinut." "Soitan kohta pomollesi ja kerron että olet kipeä." "Se ei välttämättä tekisi hyvää isän suhteille. Ottaisin sinut kyllä mielelläni mukaan, sillä en kyllästy ikinä seurassasi." "Anteeksi vielä, että olin niin ajattelematon. En muistanut numeroasi, joten en voinut soittaa. Rakastan sinua niin valtavasti", Nicholas kuiskasi. Hän silitti hiuksiani ja piirsi kädellään kasvojeni ääriviivoja. Lopulta hän kurottautui suutelemaan minua. Päivä lähti käyntiin kunnolla vasta tuntiessani nuo pehmeät huulet. Rakastin hänen makuaan ja ihonsa lämpöä. En tiennyt pystyisinkö olemaan hänestä erossa, vaikka haluaisin. New York oli mennyt hyvin, kun Carly ja Alan olivat vieneet ajatukseni muualle. En uskonut että se olisi onnistunut ilman läheisiä ihmisiä.
Laskeuduimme lopulta alakertaan. Olisin halunnut vielä nauttia sängyn houkuttelevuudesta, mutta meidän oli pakko mennä syömään aamupalaa, jotta Nicholas kerkeäisi töihin. "Huomenta, olette tainneet saada sovittua." Henry silmäili meitä ja Andrea luki lehteä. "Kaikki on hyvin", Nicholas vastasi ja otti itselleen leivän. "Miten uuden tuotteen kanssa menee? Oletteko jo saaneet sen myyntiin?" Uteliaisuus taisi ottaa minusta jälleen vallan. "Oikein hyvin, suunnittelemme nyt jotakin sopivaa mainosta, josta välittyisi oluen sopivuus sekä miehille että naisille." "Toivottavasti onnistutte." Voitelin leipääni ja laitoin täytteitä päälle. Andrea nosti katseensa meihin. "Miksei Ethel ja Nicholas voi esiintyä mainoksessa?" Andrean kysymys sai minut lähes vetämään leivät henkeeni. "Emme ole mitään malleja. Se on mahdoton ajatus." Nicholas pudisti päätään. "Nicholas on oikeassa, mutta idea on oikein hyvä." En tiennyt mitä muutakaan sanoa. "Jos Ethel haluaa, niin hän voi esiintyä mainoksessa. Hankin jonkun miehen Nicholaksen tilalle." Henry silmäili Nicholasta puhuessaan. "Hän ei todellakaan esiinny mainoksessa kenenkään tuntemattoman miehen kanssa!" "No sitten varmaan tulet itse? Säästäisimme siinä rahaa, kun ei tarvitsisi maksaa suurta summaa ammattilaisille. Ainoastaan kuvaajalle ja mainoksen viimeistelijälle." "Vihaan sinua", Nicholas mumisi ja Henry naurahti silittäessään Andrean kättä. "Oletan tuon myöntäväksi vastaukseksi." Olin selkeästi lupautunut tahtomattani johonkin sellaiseen, mitä en olisi halunnut. Mutta olisin sen velkaa Henrylle kaiken avun jälkeen.
Saatoin Nicholaksen töihin ja hän antoi minulle luvan tulla sisälle, vaikka liike ei ollutkaan vielä virallisesti auki. "Oletko nähnyt puhelintani? Se jäi tänne pari päivää sitten, enkä löytänyt sitä eilen." "En ole, katso tuolta löytötavaroista." Nainen, joka oli tullut minulle tutuksi parin päivän aikana, oli tympeä ilmeisesti kaikille. "Voisitko kertoa miksi valehtelit hänelle eilen?" "Kerroin vain lähteneesi niiden tyttöjen seuraan." "Se ei todellakaan pitänyt paikkansa. Älä puutu minun asioihini, jos haluan niin pystyn järjestämään sinulle potkut helposti. Joten en suosittele suututtamaan minua." "Nick, rauhoitu", kuiskasin ja kävelin hänen luokseen. En kestänyt enää kuunnella tuollaista. "Ei ole väliä mitä hän sanoi. Uskon sinua." "Olit silti niin järkyttynyt, etten halua enää ikinä sinulle sellaista." "Tiedän, mutta kaikki on nyt hyvin. Minun on ehkä parasta lähteä, jotten häiritse työpäivääsi." "Et sinä mitään häiritse. Mutta jos tuo noita kertoo vielä yhdenkin valheen lisää, haluan suojata korvasi niiltä, varmuuden vuoksi. Rakastan sinua, muista tulla minua vastaan. Kotimatka tuntuu niin ankealta ilman sinua." Jälleen kerran nauroin hänen sanoilleen. Painoin hänen poskelleen nopean suudelman ennen kuin lähdin takaisin talolle. Nyt minulla olisi aikaa tutkia lentoja. Vähiten halusin ajatella niitä flirttailevia tyttöjä, mutten voinut ajatuksilleni mitään. Oloani ei yhtään helpottanut se, että kävellessäni takaisin talolle he tulivat minua vastaan.