Hellä kosketus iholla sai kapteenin säpsähtämään hieman. Hän tunsi jonkun läsnäolon vierellään, hän tunsi jonkun sivelevän hänen poskeaan. Leonin huulet vääntyivät hymyyn, kun hän tunsi suudelman kaulallaan, hän naurahti ääneen, kun tyttö painoi seuraavan suudelman hänen huulilleen.
– Huomenta kultaseni, Marie kuiskasi kauniilla äänellä, joka sai Leonin sydämen lyömään tiheämpään tahtiin.
– Huomenta, Leon mumisi hieroen silmiään, haukotellen samalla.
Hän katsoi hetken aikaa ympärilleen ja tunnisti oman makuuhuoneensa, jossa hän ei ollut viettänyt yötä pitkään aikaan. Ikkunan edessä oli valkoiset verhot, jotka päästivät hieman auringon säteitä huoneeseen.
Marie makasi hänen vierellään, hän hymyili suloisesti ja piirteli sormellaan näkymättömiä kuvia Leonin rintakehään, saaden kapteenin kasvoille nousemaan virneen.
– Sinä nukuit sikeästi, pelkäsin jo, että olet sairastunut, Marie mumisi huulet mutrulla.
Kapteeni veti vaistomaisesti peittoa puolipaljaan kehonsa päälle, hän tunsi kylmän ilmavirran hivelevän ihoaan, mikä sai hänet tärisemään hieman.
– Täällä on kyllä hieman kylmä, Leon huomautti.
– Et kai vain ole tulossa sairaaksi? Marie kysyi selvästi huolestuneena, painautuen lähemmäksi miestä.
– En, en usko, Leon sanoi ja kääntyi kyljelleen.
Sänky tuntui omituisen kovalta, hän ähkäisi ja ummisti silmänsä hetkeksi kiinni. Kun hän avasi ne uudestaan, hän heräsi todellisuuteen.
Uni, se oli ollut niin todellinen uni, että Leon luuli oikeasti makaavansa Marien vieressä kartanossaan. Mutta totuus oli paljon karumpi, paljon ahdistavampi. Hän makasi talon lattialla kädet ja jalat sidottuina. Hänen päätään särki ja kylmyys, joka valui avoimesta ovesta sisälle, oli saanut miehen kangistumaan.
– Saatana, Leon puhisi itsekseen, riuhtoen köysiä, jotka tuntuivat syöpyneen hänen ihonsa lävitse.
Leon muisti tapahtumat hyvin, hän muisti kuinka hän oli tapellut Christianin kanssa ja mies oli lyönyt häntä aseellaan. Se oli ollut kova isku, joka tuntui vieläkin hänen takaraivossaan. Mutta silti, hänen sydämessään tuntuva kipu oli paljon pakottavampaa kuin fyysinen isku. Marie tiesi totuuden. Hän tiesi, että Leon ei ollut veloissa vaan, että hänen piti palauttaa kaksitoista timanttia herttuan pojalle.
– Marie! Marie! Oletko täällä?! Marie! Leon huusi, mutta turhaan sillä kukaan ei vastannut.
Hän katseli hetken aikaa ympärilleen ja tajusi sitten olevansa yksin. Se oli siis totta. Marie oli lähtenyt joko miesten mukana tai yksin. Silti hän oli lähtenyt ja jättänyt Leonin sanomatta edes hyvästejä. Mutta ei se ollut tytön vika. Se oli Leonin vika. Hän itse oli päättänyt olla kertomatta totuutta. Hän itse oli pettänyt Marien luottamuksen.
Leonin silmäkulmiin ilmestyi kyyneliä, hän nyyhki hiljaa itsekseen ja kuiskaili hiljaa Marien nimeä itsekseen.
Leon tiesi tehneensä väärin, mutta ei hän tehnyt sitä tahallaan. Hän oli saanut tehtävän, ei hän ollut tiennyt rakastuvansa. Se oli ollut kaikista asioista viimeisin, jonka hän oli luullut löytävänsä matkalla.
– Voi Marie, minä niin rakastan sinua, Leon nyyhkytti ja riuhtaisi tunteidensa voimalla köydet löysemmälle käsistään.
Hän itki ja karjui välillä tuskaansa. Köydet antoivat periksi ja hän lyyhistyi kasaan saadessaan kätensä vapaiksi. Leon nousi hitaasti istumaan ja avasi vapisevin sormin jalkojensa köydet. Sitten hän vain istui paikoillaan ja mietti mitä tekisi.
Hän palaisi takaisin kotiinsa, ilmoittaisi Quinin kuolemasta ja Thomasin petturuudesta. Sitten hän vain eläisi elämäänsä niin kuin hän oli elänyt tähän asti. Hän unohtaisi Marien, hän unohtaisi sydämensä äänen, hän unohtaisi kaiken mitä matkan aikana tapahtui ja hän vain eläisi tyhjänpäiväistä elämäänsä. Ehkä hän ottaisi itselleen vaimon, jota hän ei rakastaisi. Juuri sellaisen naisen, jota kiinnostivat skandaalit ja juoruaminen. Hän unohtaisi Marien, hänen oli pakko! Mutta Leon pudisteli päätään toivottamana. Hän tiesi ettei koskaan voisi unohtaa rakastaan, hän ei voisi koskaan lakata rakastamasta sitä tyttöä. Marie oli ainutlaatuinen yksilö. Ei häntä niin vain korvattu.
Leon purskahti uudelleen itkuun, hän peitti kasvonsa käsillään ja itki. Hän ei edes tiennyt kauanko hän istui siinä ja itki. Mutta se tuntui hyvältä. Aivan kuin hän olisi vuodattanut tuskaansa ulos itsestään. Itkeminen helpotti.
Se loppui yhtä nopeaa kuin oli alkanutkin. Leon pyyhki kyyneliään ja nousi ylös. Hän venytteli hiukan, ja katsoi sitten ovea joka johti terassille. Se oli auki. Ei ihme, että lattialla oli ollut niin kylmä, hän oli maannut läpivedon kourissa.
Pieni ääni miehen päässä käski tämän sulkemaan tuon oven. Talo pitäisi jättää koskemattomana paikoilleen. Leon käveli oven luo ja katsoi eteensä aukeavaa maisemaa. Pieni lampi kimmelsi laskevan auringon valossa. Se oli kaunis näky.
Linnut lensivät kilpaa kirkkaan veden pinnan päällä ja sirkuttelivat iloisina.
Pieni liike vasemmalla puolella sai Leonin kääntämään katseensa terassin puolelle. Hänen henkensä salpaantui, hänen sydämensä takoi hurjaa vauhtia. Hän piti oven karmista kiinni pysyäkseen pystyssä.
Ei tämä voinut olla totta, tämä oli varmasti unta, kamalaa kiduttavaa unta, josta Leon kohta heräisi.
– Olen pahoillani, hahmo, joka istui terassin penkillä sanoi, kääntäen katseensa kapteeniin.
Leon katsoi ikuisuuden Marieta, joka istui peltinen rasia kädessään penkillä ja tuijotti miestä surumielinen ilme kasvoillaan. Tyttö oli itkenyt, sen näki hänen silmistään, jotka olivat punaiset.
– Olen pahoillani, että en auttanut sinua irti köysistä, Marie sanoi, laskien katseensa miehen punaisiin ranteisiin.
– Voi Marie...anna anteeksi, Leon voihkaisi ja heittäytyi tytön viereen.
Marie hätkähti miehen reaktiota, muttei vastustellut, kun kapteeni sulki hänet syliinsä, rutistaen häntä itseään vasten. Marie sulki hetkeksi silmänsä, hän tunsi olevansa kotona, ollessaan Leonin käsivarsien hellässä huomassa. Hän tiesi miehen rakastavan häntä, hän tiesi ettei tämä tahallaan ollut huijannut häntä. Leon ei ollut niin kuin Christian. Marie oli tiennyt sen koko ajan ja mietittyään, hän oli päättänyt antaa kapteenille mahdollisuuden osoittaa sen, että hän oikeasti halusi olla Marien kanssa.
– Annatko minulle anteeksi? Leon kysyi hiljaa.
– Olisinko muuten täällä? Marie kysyi retorisesti ja silitti kädellään miehen selkää.
– Olen niin pahoillani...en koskaan valehdellut tunteistani, Leon kuiskasi hiljaa pidätellen kyyneliään, jotka tekivät jälleen tuloaan.
Marie säpsähti hieman miehen sanoja, jotka saivat Christianin kyynel kasvot ilmestymään tytön mieleen. Hän halusi vain unohtaa, kuinka murtunut mies oli ollut, tajutessaan ettei Marie valinnut häntä.
– Minä tiedän, Marie sanoi kohottaen katseensa Leoniin, – kukaan ei ole itkenyt minun vuokseni niin kuin sinä.
Leon punastui häpeissään tajutessaan, että Marie oli kuullut hänen itkunsa ja kaikki ne vaikerrukset.
Marie vain hymyili ja painoi kasvonsa niin lähelle miehen kasvoja, että heidän nenänsä koskettivat toisiaan.
– Ethän enää koskaan valehtele minulle? hän kysyi suloisella äänellään sulkien silmänsä. hetkeksi.
– En.
– Lupaatko? Marie kysyi.
– Lupaan, Leon vakuutti.
Marie painoi suudelman miehen huulille ja siirsi katseensa kauniiseen maisemaan. He eivät sanoneet sanaakaan, he vain istuivat hiljaisuuden keskellä ja katselivat horisonttiin. Leon tunsi sydämessään helpotusta, kaikki oli jälleen hyvin. Se epätoivo, jonka hän oli tuntenut maatessaan sidottuna lattialle, oli ollut kamala tunne. Hän ei enää koskaan halunnut tuntea sitä tunnetta. Hän halusi vain keskittyä Marieen ja heidän yhteiseen elämäänsä. Hän halusi vain ja ainoastaan tehdä Marien onnelliseksi.
– Ne kaksitoista timanttia, minä tiedän missä ne ovat, Marie sanoi rikkoen hiljaisuuden.
– Eivätkö ne olleet arkussa? Leon kysyi hämmentyneenä.
– Eivät, Marie totesi hiljaa, – sinä saat ne jos haluat, tyttö kuiskasi katsoen kapteenin sädehtiviä silmiä.
Leon pudisteli päätänsä, hän ei välittänyt enää timanteista. Ei hän välittänyt enää isänsä maineesta tai siitä olisiko hänen isänsä ollut ylpeä hänestä. Leon halusi elää tässä hetkessä, tätä elämää, eikä miettiä vanhoja asioita.
– Ei kiitos, minulla on kainalossani jotain paljon arvokkaampaa, Leon sanoi ja rutisti Marieta kovemmin itseään vasten.
Marie hymyili helpottuneena kuullessaan miehen vastauksen. Hän painoi päänsä miehen rintaa vasten, tuntien tämän vahvat sydämenlyönnit korvaansa vasten.
Se oli juuri sellainen hetki, jolloin hän oli onnellinen ja hän tunsi sydämessään, että heidän onnensa kestäisi ikuisesti.
The End
[Kirjailijan kommentti:] Heippa kaikille! Eli tässä oli viimeinen luku tähän tarinaan. Leon ja Marie saivat toisensa ja onnellisen lopun, jonka he molemmat olivat ansainneet. On hieman haikeaa jättää hyvästit näille henkilöhahmoille, vaikka oikeasti kun aloitin tätä tarinaa kirjoittamaan, niin suunnitelmissani oli kaksi jatko-osaa tälle tarinalle. En kuitenkaan ainakaan näillä näkymin koskaan julkaise niitä, sillä mielestäni tämä tarina oli nyt tässä. Kiitos kaikille kommenteista ja tykkäyksistä! Olette parhaita lukijoita! :)
Charlotte