Marie avasi silmänsä hitaasti tunteakseen vain lievää jyskyttävää kipua päässään. Hän painoi toisella kädellään otsaansa huokaisten samalla syvään.
– Onko huono olo? Leonin ääni kuului jostain hyvin läheltä aivan liian kovaa saaden tytön vaikeroimaan.
Marie piti silmänsä visusti kiinni saaden pääkipunsa hetkeksi aisoihin. Hän hieroi otsaansa ja ohimoitaan ennen kuin hän raotti hieman silmiään.
Hän katseli ympärilleen hetken aikaa ennen kuin hän hahmotti tutun pienen huoneen ja sängyn jonka päällä hän makasi Leon vierellään.
– Mitä...mitä tapahtui? Marie kysyi väsyneenä.
Hän ei muistanut mitään. Ei yhtään mitään ja se häiritsi tytön mieltä. Hänellä oli omituinen tunne, että hän oli tehnyt jotain, jotain sellaista mikä hänen olisi pitänyt muistaa.
– Sinä tulit tänne umpihumalassa, Leon sanoi tuijottaen tyttöä pieni hymynkare huulillaan.
Marie näytti niin viattomalle pidellessään käsillään päätänsä aivan kuin hän olisi yrittänyt suojella itseään kaikilta ääniltä. Kapteenin olisi tehnyt mieli kietoa kätensä tytön ympärille ja pidellä tätä turvallisessa sylissään, mutta hän hillitsi itsensä. Hän tyytyi vain katselemaan Marieta joka mietti hyvin hartaasti jotain niin, että hänen otsansa meni kurttuun.
Marie säpsähti hieman, kun hänen mieleen ponnahti kuva, hyvin utuinen muistikuva siitä että hän oli juonut Lauran kanssa viiniä, sitten hän oli kävellyt polkua pitkin mökille ja kinastellut Leonin kanssa mekosta. Ja sitten...ja sitten, Marie henkäisi syvään muistaessaan suudelleensa Leonia. Hänen posket lehahtivat punaisiksi, kun hän muisti kaiken! Sen kuinka kapteeni oli vastannut hänen suudelmiinsa ja pidellyt häntä kuin hän olisi ollut kaikkein kallein aarre maailmassa. Mutta se hetki oli ollut nopeasti ohitse, Leon oli painanut hänet sängylle ja sen jälkeen Marie oli nukahtanut.
– Haluatko vettä?
Marie hätkähti Leonin ääntä ja pudisti päätänsä, hän avasi silmänsä uudelleen ja kääntyi hitaasti katsomaan viereensä.
Leon makasi kyljellään aivan hänen lähellään katsellen tyttöä sinisillä silmillään mietteliäänä. Marie ei voinut muuta kuin punastua enemmän, hän tuijotti vaistomaisesti miehen huulia jotka näyttivät hyvin täyteläisiltä.
– Teinkö mi–minä jotain? Marie kysyi varovasti.
Leonin silmissä välähti, hän ei tiennyt mitä vastata tytölle, joka ilmiselvästi muisti ainakin jotain. Miksi muuten hän olisi kysynyt tuon kysymyksen?
– Sinä suutelit minua, kapteeni sanoi tuijottaen tytön kasvoja yrittäen tarkkailla tämän reaktiota, mutta tytön kasvoilla pysyi sama ilme.
– Ja...ja mitä sitten tapahtui? Marie kysyi hiljaa tietäessään jo vastauksen kysymykseensä.
– Minä vastasin sinun suudelmaasi, kapteeni kuiskasi.
Marie nielaisi äänekkäästi, hän räpläsi mekkonsa ruttuista kangasta ja silmäili miestä kulmiensa alta. Hän ei tiennyt mitä se hetki oli merkinnyt Leonille, mutta hänelle se oli merkinnyt kaikkea. Kapteeni oli Marien tärkein asia, hän oli mies jota Marie rakasti koko sydämensä pohjasta, ja hän olisi tehnyt ihan mitä vain että Leon tuntisi samoin.
– Miksi? tyttö kysyi varovasti haluten kuulla ne kolme sanaa miehen suusta.
– Eikö se ole aika selvää, Leon sanoi siirtäen katseensa kattoon.
Marie tuijotti miestä hämmentyneenä. Mitä hän oikein tarkoitti? Miksei hän voinut vain sanoa, jos hän tunsi jotain? Miksi Leon oli niin vaikea ihminen!? Hänen kasvoiltaan ei voinut lukea mitään, ei yhtään mitään.
Marie nousi istumaan liian nopeasti saaden huoneen pyörimään silmissään. Hän huokaisi syvään ja vilkaisi Leonia, joka edelleen tuijotti kaikkialle muualle kuin häneen, mutta Marie ei siirtänyt katsettaan.
Kun hän katsoi miestä, niin hän tunsi jotain vahvaa, jotain sellaista mitä hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Se oli väkevämpää kuin rakkaus. Hän tunsi olevansa myös sielultaan samanlainen kuin Leon. Heidät oli tarkoitettu yhteen.
Marie mietti aikaansa Christianin kanssa. Hän oli rakastanut miestä, mutta se tunne oli ollut erilainen. Nyt hän tunsi jotain voimakkaampaa Leonia kohtaan. Sitä oli hyvin vaikea selittää, mutta se tunne oli koko ajan läsnä. Se poltteli Marien sydäntä ja sielua.
Marie puri huultaan, hän ei voinut kuvitella elämäänsä ilman Leonia. Miehestä oli tullut hänelle tärkeä ihminen, jota ilman Marie ei voinut elää. Hän kuolisi, jos hän menettäisi kapteenin.
Mutta Marie ei ollut varma välittikö Leon hänestä. Mies ei ollut sanonut mitään sellaista mikä kertoi hänen tunteistaan, mutta hän oli pitänyt Mariesta huolta. Mutta oliko syy kätkö? Pelkäsikö Leon, että jos Marielle sattuisi jotain, niin hän ei löytäisi kätköä? Sillä ehkä Leonkaan ei ymmärtänyt Marien isän jättämää vihjettä.
Marie pudisteli päätään, he kaksi olivat aivan erilaisista maailmoista. Leon oli koulutettu kapteeni ja Marie oli varkaan tytär. Jos heillä olisi yhteinen tulevaisuus niin miten ihmiset suhtautuisivat häneen Leonin puolisona? Alkaisivatko he hylkiä kapteenia?
Kaiken tämän pohdinnan aikana Leon oli siirtänyt katseensa takaisin tyttöön jonka otsa oli kurtussa kovan ajatustyön seurauksena.
Kapteeni tiesi olevansa joskus liiankin tyly, mutta hän ei enää osannut puhua tunteistaan niin avoimesti kuin joskus ennen. Hän oli muuttunut vuosien saatossa avoimesta sulkeutuneeksi. Hän päästi hyvin harvoin enää ketään lähelleen sillä hän pelkäsi satuttavansa itsensä.
Leon tiesi, että hän pystyisi suojelemaan sydäntään ikuisesti, mutta olisiko se sen arvoista? Hän jäisi niin paljosta paitsi. Hän ei voisi koskaan olla onnellinen, jos hän ei uskaltaisi avata sydäntään.
Marie kääntyi katsomaan miestä epäröiden, hän kumartui Leonia kohti laskien oikean kätensä kapteenin rintakehää vasten saaden tämän ihon värähtämään.
– Minä...minä rakastan sinua, Marie kuiskasi hiljaa.
Leon katsoi tyttöä silmäänsä räpäyttämättä. Hänen koko kehonsa reagoi tytön sanoihin jotka kaikuivat kapteenin mielessä. Hänen sydämensä lähti villiin laukkaan ja hän tunsi kämmeniensä hikoavan.
– Minä rakastan sinua, Leon, Marie sanoi uudelleen ja sai pienen hymyn nousemaan miehen huulille.
Mutta sitten Leonin hymy hyytyi, hän tuijotti hetken ajan tytön kasvoja ja kysyi varovasti:
– Entä Jones?
– Mitä hänestä? Marie kysyi ääni särähtäen.
Hän ei ollut odottanut, että Leon ottaisi Christianin puheeksi. Se oli viimeinen puheenaihe josta Marie olisi halunnut jutella.
– Minä tiedän mitä tapahtui ennen kuin eksyit metsään, Leon sanoi vakavana.
Marien kasvoille nousi häpeä, hän otti kätensä pois miehen rinnalta ja nousi taas istumaan. Hetkeen hän ei edes kehdannut katsoa Leonia silmiin. Se häpeä jota hän kantoi sisimmässään oli aina läsnä. Se ei lähtenyt kulumallakaan pois vaan se kulki aina Marien mukana minne hän sitten menikään. Hän tunsi itsensä niin likaiseksi aivan kuin hänen koko sydämensä ja kehonsa olisivat olleet saastuneita.
– Se oli virhe, Marie kuiskasi hiljaa, – olin niin herkässä mielentilassa, että en tajunnut mitä tapahtui. Hän vannoi minulle rakkauttaan ja hän suuteli minua väkisin. Kaikki vanhat tunteet nousivat mieleeni ja hetken ajan halusin tuntea sen kun joku rakastaa, tyttö kertoi silmät kimmeltäen kyynelistä, – mutta minä havahduin ja juoksin pois, Marie selitti ääni vaieten jokaisella sanalla.
– Olitteko te rakastavaisia? kapteeni kysyi kylmästi sivuuttaen täysin sen, että Marie oli murtumaisillaan.
Marie nosti katseensa Leonin silmiin, hänen piti kertoa miehelle totuus. Totuus Christianista ja itsestään. Mutta häntä hävetti asia niin paljon, että mieluummin hän olisi jättänyt sen kertomatta.
Marie silti nyökkäsi myöntävästi ja pysyi hetken aikaa vaiti. Sitten hän aloitti surkean tarinansa ääni väristen:
– Siitä o–on yli kolme vuotta kun ta–tapasin hänet. Olin töissä pienessä sekatavarakaupassa Doverissa, jossa hän kävi Petersonin kanssa. Sitten hän tuli yksin melkein joka päivä. Me tapailimme aina töideni jälkeen ja hän vaikutti kunnon mieheltä, Marie naurahti sarkastisesti, – minä rakastuin häneen ja hän sanoi rakastavansa minua. En edes huomannut, kuinka kiinnostunut hän oli isästäni ja menneisyydestäni. Olin niin sinisilmäinen ja lapsellinen, Marie tuhahti surullisesti, – hän jopa suoraan kysyi minulta, mihin minun kultainen avain kuuluu ja minä sanoin hänelle, että se on aarrearkun avain, Marie hymähti, – vähän ajan päästä hän kosi minua ja minä suostuin. Olin niin onnellinen, että annoin järjen ääneni hiljentyä. Minä...minä annoin hänelle sydämeni ja kaiken mitä minulla oli annettavaa. Minä...mi–minä makasin hänen kanssaan, Marie kuiskasi ääni rikkoutuen painaen samalla päänsä häpeissään alas, – j–ja k–kun heräsin aamulla, niin hän oli lähtenyt avaimeni kanssa. Tyynyllä oli vain lappu, jossa luki että olen pahoillani, Marie selitti tuntien taas sen saman tuskan sydämensä päällä, joka oli seurannut häntä nämä kaikki vuodet.
Hän nosti katseensa Leoniin, joka makasi aloillaan. Marie pelkäsi, että mies tuomitsisi hänet ja pahimmassa tapauksessa käskisi hänen häipyä pois.
Marie tiesi, että monet miehet halusivat itselleen puhtaan ja viattoman vaimon, mutta hän ei ollut sitä. Hän oli käytetty ja likainen, eikä hän syyttäisi kapteenia vaikka tämä hylkäisi hänet.
Mutta Leon ei tehnyt niin. Ei hän voinut hylätä tyttöä noin vain. Hän ei ollut kuitenkaan armoton Marieta kohtaan, miten hän olisi voinut olla. Hän rakasti tyttöä koko sydämellään.
– Voi sinua Marie, Leon kuiskasi hiljaa nousten istumaan.
Hän veti tytön syliinsä ja kietoi kätensä tiukasti tämän ympärille. Marie hätkähti miehen reaktiota, mutta painoi päänsä nopeasti kapteenin rintakehää vasten itkien helpottuneena. Hänestä tuntui kuin joku olisi nostanut kiven hänen sydämensä päältä pois. Ahdistus, se kamala tunne joka oli valvottanut häntä monia öitä hälveni nopeasti hänen kehostaan, kun hän kuunteli kapteenin rauhallista sydämen tykytystä.
– Etkö rakasta häntä enää? Leon kysyi höllentäen hieman otettaan tytöstä.
– En rakasta, Marie kuiskasi nostaen itkuisen katseensa mieheen.
Hän huomasi Leonin katseen. Tämä ei ollut täysin vakuuttunut siitä ettei Marie tekisi samaa virhettä uudestaan, ja heittäytyisi Christianin syliin kun näkisi miehen.
– Minä olen jo vanha mies Marie, Leon mumisi hiljaa ja aikoi jatkaa lausettaan, mutta Marie keskeytti sen rumasti.
– Kuinka vanha sinä olet? hän kysyi kuin pikku lapsi kyynelsilmät täynnä uteliaisuutta.
– Onko sillä merkitystä? kapteeni hymähti.
Marien kasvoille nousi hetkeksi varjo, kun hän tajusi Leonin luulevan että ikä merkitsisi hänelle jotain. Hän rakasti miestä tämän luonteen ja hyvyyden vuoksi eikä iällä ollut mitään merkitystä, se oli vain numero.
– Ei, Marie totesi.
– Olen kolmekymmentäviisi vuotias, Leon tunnusti saaden tytön silmät laajenemaan hieman.
– Olet vielä nuori, Marie huomautti.
– Ehkä niin, mutta mieleltäni olen jo paljon vanhempi, Leon murahti, – en kestä sitä, jos sinä muutatkin mielesi ja jätät minut
– En koskaan jättäisi sinua, tyttö kuiskasi hiljaa katsoen samalla anovasti miestä silmiin.
Leon pudisteli päätänsä haroen samalla hiuksiaan, hän ei tiennyt mitä tehdä. Hän oli niin häkeltynyt tästä kaikesta. Ei hänen pitänyt rakastua, ei ainakaan varkaan tyttäreen. Hänen piti vain suorittaa tehtävä, ja palata takaisin kotiin mutta ilmeisesti kohtalo oli päättänyt toisin.
Marie irtautui miehen sylistä ja tunsi hajoavansa siihen paikkaan. Leon epäili häntä edelleen, eikä Marie moittinut miestä. Tuskin hän itsekään olisi luottanut kovinkaan paljon itseensä, joka oli suudellut entistä rakkauttaan ja sen jälkeen vakuutellut ettei rakasta tätä enää.
– Christian on kuin pilaantunut omena, kaunis ulkoa mutta mätä sisältä, Marie totesi yhtäkkiä.
– Mikäs minä olen? Leon kysyi heittäytyen takaisin makuulle.
– Herkullinen kirsikka, joka on kaunis sekä ulkoa että sisältä.
Leonin kasvoille nousi poikamainen virne. Hän naurahti ja vakavoitui sitten. Marie tiesi, että Leon oli särkenyt sydämensä aivan kuten hänkin, eikä hän halunnut kokea sitä uudestaan. Mutta ei kukaan voisi suojella itseään rakkaudelta. Se vain tapahtuisi. Ei sydän pyytänyt lupaa milloin ja kenelle se antaisi itsensä.
– Minä...silloin kun he tulivat leiriin niin tarvitsin sinun tukeasi, Marie takelteli, – mutta sinä käyttäydyit kylmästi minua kohtaan ja suorastaan työnsit minut Christianin syliin.
– Onko tapahtunut minun vikani? Leon kysyi tapittaen tyttöä tiiviisti säihkyvillä silmillään.
– Ei ole, Marie vastasi turhautuneena, – mutta et ainakaan yrittänyt auttaa minua. Sinä tiesit, että tunsin heidät entuudestaan ja olit vain oman mustasukkaisuutesi kourissa, ettet huomannut kuinka julma ja ilkeä olit minua kohtaan. Jos olisit ilmaissut tunteesi minua kohtaan...
– Eli se sinun hairahduksesi oli minun vikani, Leon totesi kylmästi.
– En minä niin sanonut, Marie kuiskasi.
– Tarkoitit kuitenkin, kapteeni tuhahti.
– En tarkoittanut, Marie parkaisi uusien kyynelien tehdessä tuloaan.
Hän ei ollut koskaan ennen tuntenut olevansa niin haavoittuvainen kuin sinä hetkenä. Mutta Marie tiesi, että jos he eivät nyt puhuisi niin he tuskin koskaan voisivat selvittää välejään. Marie rohkaisi mielensä ja sanoi hiljaisella äänellä:
– Minä...minä luulin, että et välitä minusta.
– Mutta minä välitän, Leon sanoi hieman heltyneemmin.
– Et näyttänyt sitä minulle. Minun olisi ollut helppo lähteä Christianin mukaan, hän sanoi juuri ne sanat jotka halusin kuulla sinulta, Marie selitti tuohtuneena, – en edes tiennyt mitä tapahtuisi kaiken tämän jälkeen. Sinä palaisit kotiisi, mutta entä minä?
Leon tuijotti tyttöä hiljaisuuden laskeutuessa heidän ympärilleen. Hän tiesi olevansa liian ankara tytölle, joka oli nuori ja ehkä hieman hölmö rakkauden suhteen. Leon oli taas täysi vastakohta hänelle. Kapteeni ei näyttänyt tunteitaan niin avoimesti ja joskus hän patosi ne sisälleen.
– Miksi et vain kertonut tunteistasi aiemmin? Leon kysyi hiljaa ja silitti hellästi tytön kättä.
– Minä pelkäsin ja häpesin, Marie mutisi hiljaa.
– Häpesit? Leon toisti.
– Itseäni, Marie selvensi, – tunsin pettäväni isäni, kun rakastuin sinuun...minun oli hyvin vaikea hyväksyä tunteitani. Ja...ja se mitä tein Christianin kanssa niin se sai minut tuntemaan itseni likaiseksi.
Leon katsoi tyttöä hetken aikaa. Hän ei voinut tunteilleen mitään, hän tiesi ettei hän voisi elää ilman Marieta. Tämä oli kuin toinen mahdollisuus saada se onni, joka oli häneltä niin julmasti aikaisemmin kielletty.
– Oletko vain minun? Leon kysyi karhealla äänellä saaden tytön säpsähtämään.
– Vain sinun, Marie vastasi nopeasti.
Leon hymyili tytölle, joka vastasi hymyyn vienosti.
– Meidän välillä ei saa olla enää mitään salaisuuksia, Marie kuiskasi, – minä luotan sinuun täysin.
Leonin sydän alassa muljahti. Hän muisti yhden salaisuuden, jota hän ei ollut kertonut Marielle. Se oli koko matkan syy. Mutta Leon karisteli tuon tiedon pois mielestään. Tytön ei koskaan tarvinnut saada tietää matkan oikeaa syytä.
– Niin minäkin luotan sinuun, Leon virkkoi, – ja nyt voit varmasti kertoa minulle kuka Winters on.
Marie katsoi miestä tutkiva ilme kasvoillaan ja muikisti huuliaan. Hän heilautti hiuksensa tyttömäisesti sivuun ja sanoi:
– Kun olemme naimisissa niin minä kerron sinulle kuka hän on.
– Lupaatko? Leon kysyi epäillen.
– Lupaan, Marie kuiskasi painautuen samalla miehen päälle.
Hän katseli hetken aikaa Leonin komeita kasvoja. Marie silitti sormellaan miehen poskea ja painoi hellän suudelman tämän huulille, joka sai molempien sydämet sykkimään nopeammin.
Leon vastasi suudelmaan hitaasti maistellen tytön suloisia huulia jotka liikkuivat tasaiseen tahtiin hänen omiensa päällä. Kapteeni kietoi kätensä Marien hennon kehon ympärille kääntäen Marien hellästi alleen. Hän suuteli tytön kaulaa ja huulia kymmeniä kertoja saaden tämän vaikertamaan hiljaa.
– Sinä maistut ihan vanhalle viinille, Leon kuiskasi virnistäen.
Marie nolostui miehen sanoista, hänen poskensa punehtuivat ja hän siirsi katseensa muualle.
– Hassu...se oli vain leikkiä, Leon mutisi hiljaa ja painoi kätensä tytön poskelle.
Hän pakotti tämän katsomaan itseensä kohdaten tytön tähti silmät jotka olivat täynnä rakkautta.
– Minä rakastan sinua Marie, Leon kuiskasi.
Marien kasvoille nousi hurmaava hymy, hän naurahti ääneen ja kietoi kätensä tiukasti miehen vartalon ympärille. Marie veti Leonin itseään vasten ja katsoi tätä suoraan silmiin.
– Minä rakastan sinua kapteeni Stowe, Marie kuiskasi miehen korvaan saaden tämän hykertelemään mielihyvästä.
[Kirjailijan kommentti:] Hello kaikille! Vihdoin ja viimein sain päivitettyä tätä tarinaa. Mutta viivästykselle on monia syitä, ja yksi niistä on se että oikeasti minulla ei ole ollut mitään kiinnostusta tätä tarinaa kohtaan. Älkää käsittäkö väärin, Marie ja Leon ovat todella tärkeitä henkilöhahmoja minulle, mutta joskus vain tulee sellaisia kausia ettei joku tarina kiinnosta.
Kiitos kaikista kommenteista ja tykkäyksistä. Toivottavasti piditte tästä luvusta :) Eli Leon tunnusti viimeinkin rakkautensa! Wow! Ja voitte itse pienissä mielissänne kuvitella mitä Marie ja Leon "puuhailevat" luvun päätteeksi ;) sillä haluan pitää tämän tarinan klassisen romanttisena enkä kirjoita intiimejä kohtauksia lukuihin.
Seuraavan luvun raaka versio on valmiina koneellani muokkaista varten ja siinä voi kestää hieman. Mutta yritän saada sen jossain välissä valmiiksi.
Charlotte