Marie lähti kuin varkain mökistä ja juoksi kevein askelin polkua pitkin raikkaan tuulen tarttuessa hänen hiuksiinsa kiinni. Hän hymyili itsekseen nähdessään Wintersin, joka seisoi polun päässä kahden hevosen kanssa. Mies oli mietteissään, mutta kuullessaan vaimeat askeleet hän kääntyi katsomaan tulijaa.
– Jäitkö kiinni? Winters kysyi ja ojensi virnistäen mustan hevosen ohjakset Marielle.
– En, kapteeni nukkuu kuin tukki, Marie vastasi hymyillen, vaikka hänen omatuntonsa soimasikin häntä hieman.
Marie ei olisi halunnut toimia Leonin selän takana, mutta ei hän voinut kertoa tälle, että Winters halusi viettää aikaa hänen kanssaan. Kapteeni ei olisi ymmärtänyt häntä ja sen vuoksi Marie olikin hiippaillut mökistä ulos ennen kuin Leon ehti herätä.
– Hevoset ovat niin kauniita olentoja, Marie kuiskasi painaen päänsä hevosen lämmintä kaulaa vasten silittäen sitä samalla.
Winters ei sanonut mitään, hän vain katseli melkein kuin lumoutuneena kuinka Marie silitti hevosta ja nauroi välillä heleästi, kun hevonen puski häntä kasvoihin.
Winters oli kiintynyt tyttöön jo aivan liikaa. Hän ei välttämättä pystyisi päästämään hänestä enää irti, vaikka Winters tiesikin, että olisi hyvin itsekästä vaatia Marieta jäämään metsän keskelle murhaajien joukkoon. Eikä Winters voisi koskaan riistää tytöltä tämän vapautta juuri sitä asiaa mikä sai hänen silmänsä loistamaan kuin tähdet.
– Mennäänkö? Winters kysyi kävellen Marien viereen.
Tyttö nyökkäsi ja kipusi rauhallisesti hevosensa selkään Wintersin tehdessä samoin. He ratsastivat rauhallisesti metsästä ulos. Marien eteen aukeni tasainen niitty jonka toisella puolella oli synkkä metsä.
– Täällä on rauhallista, Marie totesi ja siristeli hieman silmiään auringonpaisteessa.
– Niin on, en ole käynyt täällä pitkään aikaan, Winters totesi melkein alakuloisena.
Marie katsoi miestä tutkiva ilme kasvoillaan, hän ei tiennyt mitä ajatella Wintersistä. Tämä oli niin erilainen kuin silloin ennen. Mutta silti jokin pieni ele tai sana toi aina Royn Marien mieleen. Hän oli vielä siellä jossakin Wintersin sisällä odottaen pääsyä päästä takaisin vapauteen.
– Roy? Marie sanoi ääneen ja sai Wintersin hätkähtämään.
– Marie, älä käytä sitä nimeä, Winters sanoi anovasti tuntiessaan kuinka hänen oikea nimensä viilsi hänen sydäntään.
– Miksen? Marie kysyi ja suki hevosen harjaa sormillaan.
– Koska minä pyydän, Winters tuhahti ärtyneenä.
Hän ei pitänyt siitä, että hän joutui selostamaan miksi hän ei halunnut kuulla omaa nimeään. Hän ei ollut enää Roy, hän ei ollut enää se ihminen, hän oli nyt Winters. Ja se riitti hänelle.
– Sattuuko se? Marie kysyi varovasti ja sai Wintersin terävän katseen itseensä.
– Mikä? hän kysyi esittäen tyhmää.
– Kun sanon nimesi, oikean nimesi ääneen, Marie selvensi tietäen vallan mainiosti, että Winters ei halunnut puhua asiasta.
– Se saa muistot palaamaan, Winters kuiskasi ummistaen silmänsä hetkeksi kiinni.
Hän halusi vain unohtaa kaiken, hän halusi vain olla rauhassa edes hetken verran ja unohtaa. Mutta se oli liikaa pyydetty, hän ei koskaan unohtaisi oikeaa minäänsä, hän ei koskaan unohtaisi tekoja jotka hän oli tehnyt. Ja hän kärsi niiden vuoksi joka ikinen päivä, joka ikinen hetki.
– Se siis sattuu? Marie uteli.
Winters vilkaisi Marieta kulmiensa alta ja huokaisi syvään:
– Tietysti se sattuu.
Marie vain nyökkäsi. Hän ei sanonut enää sanaakaan vaan he lähtivät yhteistuumin liikkeelle. He ratsastivat kauan, kauemmin kuin he olivat edes suunnitelleet, mutta aika kului hyvin nopeasti hyvässä seurassa.
Kun he palasivat takaisin kohti metsän reunaa Winters jännittyi hetkeksi. Hän siristeli silmiään ja Marie seurasi hänen katsettaan, joka pysähtyi metsän rajalle jossa näkyi liikettä.
Marie tunsi sydämensä jättävän yhden lyönnin väliin ennen kuin hän tunnisti hahmon. Se oli Leon!
– Aah...saimme seuraa, Winter totesi kylmällä äänellä, – minä arvasin, että tuosta kapteenista on vain haittaa, hän lisäsi kolkosti hymyillen.
– Hän on vain huolissaan, Marie huomautti.
– Miksi? Winters kysyi, – jos olisin halunnut tappaa teidät, niin olisitte jo kuolleita.
– Hän tietää sen, mutta hän luulee, että me...että sinä pakotat minut johonkin vapauttamme vastaan, Marie selitti punastuen jokaisen sanan myötä.
Winters naurahti, mikä sai Marien hymyilemään hieman. Wintersin nauru oli hyvin kaunis ääni, joka jäi soimaan päähän aivan kuin kaunis melodia.
– Hänellä on aikamoinen mielikuvitus, Winters mumisi, – hän on siis mustasukkainen sinusta?
– Niin kai, Marie totesi, mutta ei hän voinut tietää oliko Leon mustasukkainen.
He eivät olleet vieläkään keskustelleet tunteistaan ja se sai Marien hermostumaan. Hän oli yrittänyt puhua kapteenin kanssa, mutta aina joku tai jokin keskeytti hänen puheensa. Ja joka ikinen kerta keskustelun aloittamisesta tuli hankalampaa ja Mariesta tuntui kuin hän olisi vain toistanut itseään.
– Pitäisikö minun antaa hänelle huolen aihetta? Winters sanoi yhtäkkiä saaden Marien kurtistamaan kulmiaan.
– Mitä sinä tarkoitat?
– Pieni suudelma poskelle tai huulille? Winters ehdotti virnistäen poikamaisesti.
Marie punastui miehen sanoista ja löi tätä nopeasti käsivarteen, mutta Winters vain nauroi. Sitten he ratsastivat hitaasti kohti Leonia, joka tuijotti heitä silmät palaen.
– Kapteeni Stowe. Mikä ilo ja kunnia saada teidät vieraaksemme, Winters aloitti yli dramaattisesti heiluttaen kättään ilmassa aivan kuin hän olisi tervehtinyt kuninkaallista.
Leon katsoi miestä jähmettyneenä, hän halusi luoda täydellisen muistikuvan noista kasvoista, että hän voisi saada miehen hirsipuuhun. Mutta aivan kuin Winters olisi aavistanut kapteenin mietteet sillä tämä sanoi hyvin ylimielisellä äänellä.
– Teidän on turha yrittää saada minua tuomiolle kapteeni Stowe, Winters sanoi kylmästi, – te ja Marie olette ainoat ihmiset joukkioni ulkopuolelta jotka ovat nähneet minut. Kuka teitä uskoisi, jos raahaisitte minut oikeuden eteen? Ei kukaan, Winters totesi väläyttäen täydellistä hammasrivistöään.
Leonin kasvoille nousi suuttumus ja viha. Hän vilkaisi Marieta, joka istui ratsunsa päällä hieman aran näköisenä. Tyttö laski katseensa käsiinsä ja yritti olla huomaamatta kapteenin närkästynyttä ilmettä, vaikka hän tunsikin tämän silmät itsessään.
– Ehkä en saa teitä tässä elämässä oikeuden eteen, mutta viimeisellä tuomiolla joudutte vastaamaan rikoksistanne, kapteeni sanoi kiristellen hampaitaan.
– Niinhän me kaikki joudumme, Winters sanoi vakavana, – onneksi te tai teidän isänne ei ole päättämässä silloin minun kohtalostani, Winters huomautti virnistäen pirullisesti, – te varmasti osaatte takaisin mökkiinne, minä ja Marie tästä jatkammekin...minun mökkiini.
Marien kasvoille nousi hento puna, hän nosti katseensa ja kohtasi Leonin silmät. Ne olivat melkein epätoivoisen vihan vallassa mikä sai Marien tuntemaan myötätuntoa miestä kohtaan.
Winters ratsasti kapteenin ohitse hitaasti Marie perässään. Marie kumartui Leonin puoleen ja sanoi tälle hiljaa.
– Leon, kaikki on ihan hyvin.
Leon ei vastannut mitään, eikä Marie tiennyt uskoiko mies hänen sanojaan. Hän näytti niin armottomalle seisoessaan siinä ja tuijottaessaan Marieta kylmillä silmillään.
Marie kuitenkin ratsasti Wintersin perässä kohti polkua, hän tiesi että Leon suuttuisi hänelle, mutta se ei olisi mitään uutta. Marie tiesi, että hän pystyisi lepyttämään Leonin.
Mutta Leonin viha oli sillä hetkellä niin voimakasta, että edes Marien suloiset sanat eivät olisi saaneet häntä leppymään. Mies käveli vihaisin askelin kohti takaisin mökkiä josta hän oli lähtenyt hieman aikaisemmin. Hän ei välittänyt kivusta, joka tuntui hetkittäin hänen vartalossaan. Hän ei välittänyt mistään muusta kuin siitä tosiasiasta, että Marie vietti aikaansa Wintersin kanssa.
Leon oli tarkkaillut heitä jo jonkin aikaa ja hän oli nähnyt kuinka Marie oli nauranut ja hymyillyt miehen seurassa. Leon ei ymmärtänyt miten Marie kykeni siihen! Wintersin miehet olivat tappaneet Quinin ja Harrisonin. Ja Marie oli tuntenut heidät molemmat. Eikö Marie tajunnut ollenkaan, kuinka typerästi hän käyttäytyi!
Ja toinen asia mikä häiritsi Leonia oli Wintersin ulkonäkö. Tämä ei ollut mikään ruma mies, ei todellakaan! Hän oli komea kasvoiltaan ja olemukseltaan salaperäinen. Se vetosi hyvin paljon naisiin. Leon oli odottanut, että Winters olisi vanha ja katkera mies, joka vain määräilisi muita, mutta tämä oli jotain aivan muuta. Vaikka Wintersillä oli Marien sanojen mukaan naisystävä, niin se ei silti estäisi miestä koskemasta toisiin naisiin. Leon oli kyllä todistanut sitä monesti seurapiirien juhlissa. Monet naimisissa olevat miehet ja jopa naiset juoksentelivat kuin päättömät kanat varjoissa pettäen puolisojaan. Se oli kuvottanut Leonia aina.
Jos hän olisi ollut naimisissa, ei hän olisi koskaan pettänyt vaimoaan, ei koskaan.
Leon hätkähti tajutessaan olevansa jo mökin luona, hän avasi oven ja läimäytti sen kovaa kiinni perässään. Hän istahti pöydän ääreen ja puhisi vihoissaan.
Leon vajosi vihan, mustasukkaisuuden ja itsesäälin punoviin ajatuksiinsa, hän ei edes kuullut sitä, kun ovi avattiin ja Marie astui huoneeseen hymyillen varovaisesti.
Leon nosti katseensa vasta sitten, kun hän kuuli oven menevän kiinni. Marie puri huultaan, kapteenin silmät olivat hyvin julman näköiset aivan kuin hän olisi suunnitellut jotain kamalaa mielessään. Miehen koko olemus oli hyvin hermostunut ja Marie pystyi aistimaan jännityksen huoneessa.
– Leon, se ei ole sitä mitä sinä kuvittelet, Marie kuiskasi hiljaa ja astui askeleen lähemmäksi pöytää.
– Mitä minä kuvittelen? Leon kysyi kiristellen hampaitaan saaden tytön hätkähtämään hieman hänen äänenpainoaan.
– Että...että tunnen hänet...t–tai siis, että h–hän olisi..., Marie takelteli väännellen sormiaan puhuessaan.
– Mistä? Leon tuhahti keskeyttäen tytön lauseen.
– Luulet, että hän on ollut rakastajani, Marie mumisi melkein häpeissään.
– Eikö hän sitten muka ole ollut? Leon kysyi ääni ivaa täynnä.
Marie tunsin veren pakenevan sydämeensä miehen sanojan vuoksi.
– Ei, Marie vastasi totuudenmukaisesti.
Leon rentoutui hieman, hän näki pelkkää vilpittömyyttä tytön silmissä ja hän tiesi, että Marie ei valehdellut vaan kertoi totuuden.
– Eikö sinua muka hivele hänen ulkonäkönsä?
– Hivele? Marie toisti naurahtaen miehen sanavalinnalle, mutta vaikeni nähtyään Leonin ankaran ilmeen, – Leon...hän...hän on kuin veli minulle.
Leon laski katseensa käsiinsä, hän tiesi käyttäytyneensä typerästi ja hän antoi mustasukkaisuudelleen aina vallan. Mutta siitä oli niin kauan, kun hän oli tuntenut jotain tällaista. Hän ei muistanut miltä se tuntui välittää, rakastaa ja tuntea jotain niin voimakasta toista kohtaan mikä sai melkein sekoamaan.
– Hyvä on...minä uskon sinua, Leon sanoi hiljaa, – mutta en silti pidä siitä asiasta, että vietät aikaasi hänen kanssaan.
– En voi muutakaan, Marie sanoi nopeasti, – hän on kuitenkin auttanut meitä...monet hänen miehistään olisivat halunneet tappaa meidät, mutta Winters...hän pelasti meidät.
– Niin kai, mutta silti en pidä siitä, että hän pyörii ympärilläsi, kapteeni tuhahti.
– Leon. Minua väsyttää tämä ainainen riitely..., Marie mutisi huokaisten syvään.
Kapteeni ei sanonut sanaakaan, hänen olisi pitänyt puhua tunteistaan, mutta hän ei vain pystynyt. Hän oli pelkuri, kyllä hän tiesi sen itsekin, mutta hän vain oli niin lukossa aina, kun hänen piti puhua omista tunteistaan ja ajatuksistaan joita muut eivät nähneet.
– Minä menen lammelle Lauran kanssa, pärjääthän sinä sen aikaa täällä yksin? Marie kysyi ja sai vastaukseksi vain nyökkäyksen.
Marie lähti mökistä samaa tietä mitä hän hetki sitten oli tullutkin. Hän puhisi itsekseen ajatellessaan kuinka lapsellinen Leon olikaan. Hän ei edes yrittänyt puhua tunteistaan vaan mökötti kuin mikäkin typerys. Aivan kuin Leon olisi pelännyt, että sanomalla ääneen ajatuksensa niistä tulisikin totta, mutta ne olivat jo totta.
Marie pudisteli päätänsä ja hymyili huomatessaan Lauran, joka seisoi polun päässä punaisessa mekossa. Hän hymyili takaisin ja he kävelivät yhdessä pienelle lammelle.
– Sinä vaikutat häneen, Laura sanoi yhtäkkiä ja vilkaisi Marieta.
– Mitä sinä tarkoitat? Marie kysyi hämmentyneenä ja heitti mekkonsa kiven päälle pulahtaen sitten nopeasti lämpimään veteen.
– Wintersiin. Hän on hyvin erilainen, kun sinä tulit tänne, Laura selitti melkeinpä mustasukkaisen kuuloisena, – hän hymyilee, nauraa ja puhuu enemmän, Laura jatkoi ja hyppäsi veteen.
Marie puri huultaan, hän tiesi, että Lauran ja Leonin ajatukset eivät poikenneet kovinkaan paljon toisistaan. He molemmat kuvittelivat, että Marien ja Wintersin välillä oli muutakin kuin vain ystävyyttä, mikä ei ollut totta.
Marielle oli itsestäänselvyys, että nainen ja mies pystyivät olemaan ystäviä ilman minkäänlaisia romanttisia tunteita, mutta ilmeisesti kukaan muu ei ollut samaa mieltä hänen kanssaan.
– Laura, minä voin vakuuttaa, että..., Marie aloitti, mutta nainen keskeytti hänet nopeasti.
– Marie, en tiedä...enkä välttämättä halua tietää mistä sinä tunnet Wintersin, mutta sen tiedän, että hän haluaa suojella kaikki niitä joista hän välittää, Laura totesi ja uiskenteli kauemmaksi ihan kuin yrittäen karistella Marien pois kintereiltään.
Mutta Marie seurasi naista ja katsoi tätä varovaisesti ennen kuin hän alkoi puhua heiveröisellä äänellä:
– Winters kielsi minua kertomasta mitään, mutta...
– Älä sitten kerro, Laura töksäytti saaden Marien melkein suuttumaan, mutta hän piti päänsä kylmänä.
Hän ei halunnut olla töykeä ja Laura oli kuitenkin ollut suhteellisen mukava häntä kohtaan.
– En voi olla sanomatta mitään. Tiedän, että luulet minun olevan hänen entinen rakastajansa, mutta en ole. Minä tunsin hänet nuorena tai oikeastaan lapsena, Marie selitti ja hän huomasi heti kuinka Lauran kasvoille nousi helpottunut ilme.
– Se tieto riittää minulle, Laura sanoi hiljaa, – kiitos.
Marie vain nyökkäsi hymyillen, hän tiesi, että mustasukkaisuuden kourissa ajatukset eivät olleet kovinkaan selkeitä ja Laura ansaitsi saada tietää, että hän saisi pitää Wintersin kokonaan itsellään.
Marien sydän kuului vain ja ainoastaan Leonille kunhan hän vain saisi sanottua sen suoraan itse miehelle.
– No, olen ymmärtänyt, että olet naimisissa kapteenin kanssa? Laura sanoi yhtäkkiä saaden Marien punastumaan.
– En ole, tyttö mutisi.
Lauran silmät laajenivat hieman.
– Mutta minä ihan luulin, että olette naimisissa. Minä näin sen katseen miten hän katsoo sinua, Laura sanoi tietäväisenä, – hän rakastaa sinua.
Marie punastui entistä enemmän ja läiskytti vettä sormillaan.
– En tiedä...tai siis..hmm...en vain tiedä mitä hänen päässään liikkuu...joskus hän on niin kiltti ja mukava...sitten hän on niin tuomitseva ja julma, mutta en voi kyllä syyttää häntä kokonaan, Marie selitti huokaisten syvään.
– Miten niin? Laura kysyi.
– Minun ensirakkauteni ilmestyi yllättäen ja Leon...hän on hyvin mustasukkainen. Mutta hän ei kuitenkaan halunnut puhua kanssani asiasta, Marie selitti muistellessaan niitä ikäviä hetkiä, kun Jones oli sekoittanut leirin elämän.
– Miehet, he eivät koskaan halua puhua ennen kuin on liian myöhäistä, Laura sanoi tietäväisenä saaden Marien hymyilemään.
He juttelivat jonkin aikaa normaaleista asioista ja, kun aurinko alkoi laskea he nousivat vedestä ja pukivat mekkonsa nopeasti ylle. Sen sijaan, että Marie olisi palannut takaisin Leonin luo Laura ohjasikin tytön omaan pieneen mökkiinsä, joka oli kauempana muista mökeistä.
– Miksi me tulimme tänne? Marie kysyi hämillään.
– Koska haluan antaa sinulle lahjan, Laura sanoi ja veti tytön perässään mökin sisälle.
Se oli kodikas pieni mökki, joka oli sisustettu muutamalla yksinkertaisella huonekalulla. Marie istuutui pöydän ääreen ja odotti Lauraa, joka katosi makuuhuoneeseen.
Hän palasi hyvin nopeaa kauniin sinisen mekon kanssa joka sai Marien silmät sädehtimään.
– Se on ihana, Marie kuiskasi hiljaa koskettaen mekon pehmeää kangasta.
– Sinä saat sen, Laura sanoi saaden Marien silmät laajenemaan.
– En voi ottaa sitä vastaan, tyttö totesi nopeasti.
Laura ojensi mekkoa Marielle ja naurahti leppoisasti.
– Tietysti voit. Se on ihan liian pieni minulle, mutta sopii varmasti sinulle.
Marie katsoi mekkoa hetken aikaa, sitten hän nyökkäsi ja otti mekon käsiinsä.
– Kiitos Laura, Marie sanoi hiljaa.
Laura vaati, että Marie puki mekon päällensä heti. Ja Marie totteli naista, joka oli ollut täysin oikeassa. Mekko sopi hänelle kuin valettu. Se oli aivan kuin hänelle tehty.
Marie kiitti vuolaasti Lauraa, joka pyysi tyttöä jäämään vielä hetkeksi. Marie ei voinut mitenkään kieltäytyä, kun Laura toi viinipullon pöytään. He juttelivat niitä näitä ja joivat melkein huomaamattaan pullon tyhjäksi.
Mutta lopulta Marien oli pakko lähteä, hän kiitti Lauraa vielä monta kertaa ennen kuin hän käveli haparoivin askelin polkua pitkin omalle mökilleen laulaen samalla rosvolauluja jotka kaikuivat metsässä.
Marie taapersi hitaasti, mutta varmasti kohti omaa mökkiään ja kun hän erotti sen ääriviivat hämärässä pieni hymy nousi hänen kasvoilleen.
Tyttö avasi oven varovasti ja hiipi kohti makuuhuonetta jossa Leon oli vielä hereillä. Hän ei ollut pystynyt nukahtamaan tietäessään, että Marie oli vielä ulkona Lauran kanssa. Kapteeni oli odottanut jo kauan ja nyt, kun hän kuuli tytön palaavan hän tunsi ärtymyksen, joka yritti ottaa hänestä vallan.
Leon katseli tyttöä, joka pysähtyi oviaukon kohtaan. Marien kasvoilla oli pieni hymy ja hän painoi kätensä lantiolleen. Silloin Leon tajusi, että tämän yllä oli mekko, ihan uusi mekko. Leon nousi istumaan ja hieroi silmiään. Marie oli kaunis, todella kaunis. Mekko oli kauniin sinertävä, siinä oli pitsinen helma ja avara kaula–aukko, joka paljasti enemmän tytön vaaleaa ihoa.
Leon nielaisi äänekkäästi. Tuo näky joka lankesi hänen eteensä sai hänen sydämen pomppimaan pari ylimääräistä lyöntiä.
– Mistä sinä sait tuon mekon? Leon kysyi ajatellen heti, että Winters olisi antanut sen tytölle..
Marien kasvot venähtivät, hän oli luullut, että mies sanoisi jotain kaunista. Kehuisi häntä, mutta ei. Kapteenin piti aina pilata hänen hyvä tuulensa, se oli osa Leonin persoonallisuutta olla ikuinen ilonpilaaja.
– Etkö pidä siitä? Marie kysyi hieman sammaltaen.
Leon siristeli silmiään ja katsoi tyttöä epäuskoisena.
– Oletko sinä humalassa? hän kysyi nyt jo selvästi ärtyneenä.
– No, mitä sanot? Marie kysyi ja pyörähti huojuen ympäri.
Kapteeni ei voinut peittää pientä hymyä, joka käväisi hänen huulillaan, kun hän näki kuinka kömpelösti Marie pyörähti ympäri.
– Se on kaunis, mutta mistä sait sen? Leon kysyi hieman heltyneemmällä äänellä.
Se on kaunis. Marie toisti miehen sanoja mielessään. Oliko niin paljon vaadittu, että Leon olisi sanonut jotain hänelle, että hän oli kaunis eikä mekko.
– Mistäs luulet? Marie tuhahti vihaisena.
– Wintersiltä? Leon ehdotti ja katui heti huomattuaan kuinka Marien kasvoille nousi ärtynyt ilme.
– Ääh...Winters, Winters, Winters, Winters...muusta et enää puhukaan, Marie huomautti ja astui askeleen eteenpäin.
Hän horjahti melkein heti ja nauroi ottaessaan tukea seinästä.
– Sinä olet humalassa, Leon totesi saaden Marien vain kikattamaan.
– Ehkä...ihan vähän, Marie nauroi ja vajosi seinää pitkin lattialle istumaan.
Hän sulki silmänsä hetkeksi ja antoi päänsä nojata seinää vasten. Häntä väsytti, häntä todellakin väsytti hyvin paljon ja hän halusi vain nukahtaa siihen paikkaan.
– Hmmm...minua väsyttää..., Marie mumisi.
Hän kuuli selvästi kuinka Leon käveli hänen viereensä ja kyykistyi hänen tasolleen, mutta Marie ei avannut silmiään.
– Marie? Kenen kanssa sinä olit koko tämän ajan? kapteeni uteli yrittäen esittää rauhallista, mutta Marie tiesi, että Leon oli jälleen kerran mustasukkainen.
– Ooh...olet–oletko mustasukkainen? Marie kysyi ja aukaisi silmänsä vain kohdatakseen Leonin tuimat kasvot.
– En, kapteeni valehteli pudistellen päätänsä.
– Valetta...sinä valehtelet minulle, Marie mutisi ja yritti nousta ylös onnistumatta siinä, – auta minua...Leon...pikku Leon...auta minut sänkyyn..., tyttö marisi ja tarttui Leonin käsivarsista kiinni saaden miehen säpsähtämään.
– En ellet kerro missä olet ollut, kapteeni totesi.
Marie huokasi yli dramaattisesti ja mutristi huuliaan kuin lapsi.
– Olin mökissä...pienessä mökissä...siellä oli vanha pöytä...
– Marie, kenen kanssa olit?! Leon karjaisi ja Marie vain hymähti jotain ennen kuin hän vastasi kysymykseen.
– Lauran...Lauran...hän on ihana ihminen. Oikein ihana, Marie mumisi maiskutellen samalla huuliaan.
– Hänkö antoi mekon sinulle?
Marie vain nyökkäsi kuin pikku tyttö ja ojensi sitten kätensä Leonille. Mies tarttui niihin kiinni ja veti tytön hellästi ylös lattialta horjahtaen pari kertaa. Hänen jalkansa eivät meinanneet totella häntä ja siksi tyttö painautui kovemmin vasten Leonin rintakehää.
– Hmmm...sinä tuoksut aivan...aivan ihanalle, Marie kuiskasi ja rutisti tämän paitaa sormillaan, – ihana Leon...oma...oma kapteenini.
– No nyt riittää Marie, kapteeni totesi ei niin vakuuttavalla äänellä, – olet aivan humalassa ja sinä tarvitse nyt lepoa.
Marie vai nauroi ja tarrautui lujemmin kiinni mieheen, hän kietoi kätensä tämän vyötärön ympärille ja nuuhki miehen kaulaa saaden Leonin punastumaan.
– Ihana....ihana mies...
– Marie, Leon varoitti tuntiessaan sydämensä tahdin kiihtyvän entisestään.
– Niin...? Marie kysyi viattomasti hymyillen silittäen samalla Leonin selkää.
Hän tunsi kuinka mies jännittyi hänen kosketuksensa vaikutuksesta, mikä sai Marien hetkeksi epäilemään Leonin tunteita.
– Lopeta, kapteeni pyysi huokaisten.
– Etkö...etkö...pidä kosketuksestani? Marie kysyi yrittäen peittää loukkaantumisensa.
Leon ei vastannut mitään, hän ei vain saanut sanaakaan suustaan. Tietysti hän piti Marien kosketuksesta, miten hän ei olisi voinut olla pitämättä, mutta hän ei halunnut käyttää hyväkseen tytön herkkää tilaa. Tämä oli selvästi paljon avoimempi ja estottomampi humalassa kuin selvin päin, eikä Leon halunnut hyödyntää tätä.
Marie nosti kätensä Leonin hiuksiin kietoen hiuskiehkuran sormensa ympärille.
– Niin pehmeät...hiukset...kuin silkkiä..., Marie huokaisi.
Sitten hän nosti utuisen katseena Leonin silmiin ja katsoi tätä hymyillen hölmösti. Leon tarttui tytön vyötäröstä kiinni ja talutti tämän sängyn viereen.
– No niin. Irrota otteesi minusta, kapteeni käski, mutta Marie ei totellut häntä.
– En, Marie kuiskasi kikattaen.
– Marie, kapteeni sanoi varoittavasti.
– Leon.
– Olet niin mahdoton, Leon tuhahti.
– En...en ole...sinä taas...olet niin kylmä...tunteeton, Marie mutisi, – mutta muille...muille tytöille olet varmasti kiltti...sinä...sinä kehut heitä...
Leon kurtisti kulmiaan hämmentyneenä.
– Mitä sinä puhut?
– Minä...minä herra Stowe...minä pelastin sinut. Olin...olin vierelläsi...minä...minä hoidin sinua...aivan niin. Minä olen sankari! Marie kiljaisi ja levitti kätensä ilmaan, vain kietoakseen ne uudestaan tiukemmin Leonin kaulan ympärille.
Kapteeni naurahti tytön käytökselle ja hän silitti vaistomaisesti tämän poskea saaden Marien silmät sulkeutumaan hetkeksi.
– Olet aivan hölmö, Leon mutisi.
Tytön silmät rävähtivät auki ja hän katsoi kapteenia tuima ilme kasvoillaan.
– En ole...en todellakaan...olen rohkea...rohkea varkaiden prinsessa...en ole hölmö, Marie sammalsi yrittäen puhua vihaisesti.
Leon huokaisi syvään. Hän yritti irrottaa tytön käsiä onnistumatta siinä. Aina, kun hän sai toisen käden irti Marie kietoi toisen käden takaisin hänen kaulan ympärille.
– Sinä...sinulla on pehmeät hiukset....ja ihana silkkinen iho...maistuuko se hyvälle?
– Mikä? Leon kysyi hämillään.
– Sinun ihosi?
Kapteeni kohotti kulmaansa ja naurahti leppoisasti.
– En ole koskaan ajatellut syödä itseäni.
– Hmmm.., Marie vain mutisi painaen huulensa Leonin kaulaa vasten
Mies jähmettyi paikoilleen tajutessaan mitä Marie teki. Tyttö todellakin suuteli hänen kaulaansa. Hänen kosteat huulensa painoivat hentoja suudelmia Leonin ihoa vasten mikä sai kylmät väreet kulkemaan pitkin hänen selkää.
– Maistuu hyvälle, Marie naurahti ja katsoi silmät säihkyen Leonia, joka yritti pitää itsensä kurissa.
Leon ei saanut sanaakaan suustaan, hän vain tuijotti tyttöä hämmentyneenä ja hieman epäröiden.
Marie vain hymyili, hän antoi kätensä laskeutua miehen niskasta tämän rintakehän päälle jossa hän tunsi nopeat sydämenlyönnit.
Marie virnisti hieman tajutessaan kuinka hän vaikutti kapteeniin, vaikka tämä ei sitä myöntänytkään. Tyttö puri huultaan ja tuijotti miehen sinisiä silmiä jotka olivat tummuneet hieman hänen ajatustensa seurauksena.
Ja ennen kuin Marie ehti miettiä liikaa, hän nojasi vasten Leonia ja painoi huulensa miehen omille tuntien samalla sydämensä roihahtavan tuleen.
Marie ei ollut ikinä tuntenut sitä tunnetta, joka valtasi hänet, kun hän liikutti huuliaan vasten Leonin omia. Koko maailma tuntui katoavan heidän ympäriltä, kaikki asiat menettivät merkityksensä. Marie ei tuntenut mitään muuta kuin rakkautta, polttavaa rakkautta, joka korvensi hänen sisintään.
Kapteeni säpsähti äkillistä suudelmaa, hänen kehoa alkoi kihelmöidä ja hänen sydämensä löi tuhat kertaa nopeammin. Leon kietoi vaistomaisesti kätensä tytön ympärille ja rutisti tämän itseään vasten vastaten samalla tämän suudelmiin, jotka muuttuivat hellistä kiihkeiksi.
He kumpikaan eivät enää ajatelleet järkevästi, he olivat kiihkon vallassa minkä he molemmat olivat lukinneet sisällensä. Leon ei tunnistanut enää itseään, kun hän työnsi Marien vasten seinää suudellen samalla tämän kaulaa. Hän kuunteli lumoutuneena tytön voihkaisuja, kun hänen huulensa hyväilivät tämän pehmeää ihoa.
– Sinä olet kaunis, Leon mumisi hiljaa tytön korvaan kaapaten sitten tämän huulet omiensa vangiksi.
Marie ynähteli kapteenin huulia vasten yrittäen pysyä mukana tämän tahdissa, mutta Leon oli taitava suutelija. Hän sai helposti tytön taipumaan tahtoonsa eikä Marie voinut valittaa. Tätä hän oli halunnut, tuntea Leonin kädet ympärillään ja tämän huulet omillaan. Mutta hän halusi vielä enemmän, paljon enemmän. Marie halusi kapteenin kokonaan itselleen, hän halusi tämän vielä lähemmäksi, niin lähelle, että he olisivat yhtä.
Marie vaikeroi hiljaa liikuttaessaan itseään kapteenia vasten. Hän tunsi selvästi Leonin miehuuden painautuvan alavatsaansa vasten mikä sai Marien viemään kätensä kapteenin vyötärölle.
Hän tarttui vapisevin käsin miehen housujen kankaaseen kiinni yrittäen työntää ne alemmas, mutta pitkät sormet tarttuivat nopeasti Marien käsiin kiinni pysäyttäen tämän.
Leon huokaisi syvään kietoessaan sormensa tiukasti tytön pienien käsien ympärille. Hän tiesi ettei hän voisi käyttää tilaisuutta hyväkseen, hän oli herrasmies. Hän ei halunnut, että Marie tekisi mitään vain sen takia, että oli humalassa.
Marie nosti pettyneen katseensa mieheen eikä Leon voinut olla tuijottamatta tytön turpeita huulia jotka olivat hieman raollaan.
– Etkö...etkö sinä halua minua? Marie kysyi hiljaa eikä hän edes yrittänyt peittää särkynyttä ääntään.
Leon pudisti päätään hennosti.
– En näin Marie, en näin. En halua, että teet mitään sellaista humalassa mitä kadut huomenna, kapteeni sanoi hengittäen raskaasti.
– Leon...minä haluan sinua...olen halunnut jo kauan, Marie kuiskasi hiljaa Leonin korvaan painautuen samalla lähemmäksi miestä jonka sisällä käytiin kaksintaistelua järjen ja sydämen välillä.
Leon ei sanonut mitään, ei hän voinut sanoa tuntevansa samoin Marieta kohtaan. Hän laski tytön varovasti sängylle ja sai irrotettua hänen kätensä kaulaltaan. Sitten hän veti peiton tytön hennon kehon ympärille saaden tämän huokaisemaan sydäntäsärkevästi.
Marie tunsi itsensä torjutuksi, hän ei ollut koskaan ennen tuntenut itseään niin hylätyksi niin yksinäiseksi. Mutta hän silti pinnisti kasvoilleen pienen hymyn nostaen kätensä samalla Leonin poskelle.
– Minä rakastan sinua Leon, ja...e–ei se haittaa, vaikka...vaikka sinä et r–rakasta minua, Marie kuiskasi hiljaa sulkien samalla silmänsä.
[Kirjailijan kommentti:] Hyvää iltaa! :) Tässä on uusi luku jonka sain vihdoin ja viimein viimeisteltyä. Olen pahoillani mahdollisista virheistä joita tekstissä voi olla.
Uusi luku tulee jossain vaiheessa ja lupaan, että siinä Marie ja Leon keskustelevat ihan kunnolla :)
Hyvää yötä kaikille ja nähkää kauniita unia!
Charlotte