Marie heräsi aamulla omituinen tunne rinnassaan. Hän oli nähnyt yöllä kamalaa painajaista, samaa painajaista isänsä kuolemasta, jonka hän oli nähnyt monta kertaa ennenkin. Mutta nyt uni oli muuttunut hieman. Kaiken sen tuskan keskellä Marie oli tuntenut jonkun läsnäolon vierellään. Hän oli kuullut jonkun sanovan jotain ja koskevan hänen hiuksiinsa. Mutta Marie ei ollut varma oliko se ollut unta vai ei. Ehkä hän oli vain kuvitellut kaiken ja luullut, että joku rauhoitteli häntä, sillä ei kai kukaan olisi tullut hänen telttaansa keskellä yötä.
Marie puisti päätään karistaen unen mielestään, hän vaihtoi yöpukunsa mekkoon ja ryömi ulos teltastaan vain kohdatakseen Quinin ja Christianin, jotka olivat nuotiolla.
Marie kirosi mielessään, mikä hinku muilla miehillä oli aina joelle? Aivan, kuin he likaantuisivat yhden päivän rämpimisen jälkeen niin paljon, että heidän piti päästä pesulle. He olivat pahempia hienohelmoja, kuin naiset. Marie tuhahti mielessään.
– Huomenta prinsessa, Christian sanoi virnistäen.
– Huomenta, Marie vastasi hiljaisella äänellä.
– Haluatko syötävää? Quin kysyi.
– Ei..., Marie aloitti, mutta lopetti lauseensa kesken nähtyään Quinin ilmeen, – kyllä kiitos.
– Noin on parempi, Quin naurahti ja ojensi Marielle puisen lautasen, jossa oli ihanan tuoksuista kalaa.
– Mistä sinä kalaa sait? Marie kysyi hieman hämmentyneenä.
– Joesta, Quin sanoi ja pyöräytti silmiään liioitellusti.
– Mutta miten? Marie kysyi.
Hän tiesi, että kalastaminen ilman siihen sopivia tarvikkeita oli hyvin vaativaa puuhaa.
– Minulla on niksini, ei se helppoa ollut, mutta kyllä näillä nälkä lähtee, Quin sanoi hymyillen ja paistoi innokkaan näköisenä loppuja kaloja.
Marie istahti kiitollisena lähelle nuotiota, hän ei välittänyt Christianista, joka käveli tietävä hymy kasvoillaan pois nuotiolta. Marie kurtisti hieman kulmiaan ja jatkoi tuttavallista jutusteluaan Quinin kanssa. He pystyivät puhumaan kaikenlaisista asioista. Marie tunsi hetkellistä helpotusta saadessaan jutella rauhallisesti toisen ihmisen kanssa, kaikesta muusta kuin tästä tilanteesta, joka ahdisti häntä hyvinkin paljon.
– Kiitos Quin, en ole koskaan ennen maistanut näin hyvää kalaa, jos ei oteta lukuun isäni laittamaa kalaruokaa, Marie kiitti ja hymyili miehelle.
– Ole hyvä, on hienoa nähdä että sinä syöt suullasi, etkä vain silmilläsi, Quin sanoi saaden Marien naurahtamaan, – oliko isäsi hyväkin kokki?
– Hyvä? Marie kohotti kulmaansa, – hän oli loistava.
– Ei uskoisi, Quin totesi.
– Miksi ei? Marie kysyi vakavana.
Quinin poskille nousi hento puna, kun hän tajusi puhuneensa ohi suunsa.
– Anteeksi, en tarkoittanut, mutta en ole koskaan kuullut, että...
– Murhamies voisi laittaa ruokaa? Marie lopetti Quinin lauseen.
– Niin, Quin nyökkäsi selvästi nolostuneena.
– Älä pahastu Quin. Kyllä minä ymmärrän mitä tarkoitat, Marie sanoi ja hymyili hieman.
Hän tiesi kyllä, että monien ihmisten oli vaikea uskoa, että John Silver oli ollut vain ihminen. Hän oli ollut lihaa ja verta, ihan kuin kuka tahansa. Hän oli rakastanut perhettään, leikkinyt Marien kanssa. Hän oli ollut aviomies ja isä, aivan kuin normaali mies. Mutta ei hän ollut koskaan ollut normaali. Eikä Marie syyttänyt isäänsä. Hän tiesi, että jokainen valitsi oman polkunsa, hänen isänsä oli valinnut huonosti. Mutta sitä ei voinut enää muuttaa.
– Minun pitää hakea lisää kuivia oksia, Quin totesi ja sai Marien palaamaan todellisuuteen.
– Minä voin hakea. Marie sanoi nopeasti saaden hyvän tekosyyn päästä leiristä hetkeksi pois.
– Oletko varma? Kyllä minä voin.., Quin aloitti, mutta Marie keskeytti hänen lauseensa.
– Minä autan mielelläni.
Quin hymyili kiitollisena ja jatkoi kalojen paistamista Marien kävellessä syvemmälle metsään tietämättömänä siitä, että hänen askeliaan seurattiin hyvinkin tarkasti. Christian nojasi puuta vasten ja antoi katseensa levätä Mariessa, joka käveli hetki hetkeltä kauemmaksi.
Kun tämä katosi hänen näköpiiristään Jones lähti päinvastaiseen suuntaan. Christian tiesi, että hän oli Quinin valvovien silmien alla. Siksi hän esitti menevänsä eri suuntaan.
Mutta käveltyään metsässä hetken aikaa hän kääntyi etsimään Marieta. Christian näki tytön joka käveli suloisin askelin metsän siimeksessä. Hänen käsissään oli puunoksia ja hyräili itsekseen tuttua varkaiden laulua.
Christianin kasvoille nousi virne ja hän ryhtyi hyräilemään samaa säveltä.
Kuullessaan tuon kauniin soinnun, Marie hätkähti ja kääntyi katsomaan tulijaa. Tytön kasvoille nousi vihainen ilme, kun hän näki Christianin.
– Seuraatko sinä minua? Marie kysyi ja käänsi miehelle selkänsä.
– En. Satuin vain kulkemaan tännepäin, Christian valehteli virnistäen.
– En usko sinua, Marie tuhahti ja jatkoi kävelyä.
– Minä tiedän, Christian totesi ja seurasi tyttöä, – sanon mitä tahansa niin sinä tulet aina epäilemään minua.
– Onko se minun syytäni? Marie kysyi epäuskoisena ja kääntyi katsomaan miestä.
– Ei. Vaan se on minun syytäni, Christian totesi siirtyen tytön eteen.
Ele sai Marien ahdistumaan. Hän muisti kaikki ne surun hetket, jotka Christian oli saanut aikaan. Kuinka Marie oli odottanut miehen palaavan takaisin, kuinka hän oli itkenyt itsensä uneen ja taas aamulla katsellut toiveikkaana ikkunasta. Ja mitä hän oli kestänyt Christianin takia. Ihmisten pilkkaa ja naurua. Ja nyt mies seisoi siinä, ilmielävänä hänen edessään ja toivoi kenties anteeksiantoa. Mutta pystyikö kukaan antamaan anteeksi sellaista tekoa minkä Christian oli tehnyt? Oliko kukaan niin jalo ja ymmärtäväinen, että voisi luottaa jälleen petturiin?
– Minä olen pahoillani, Christian sanoi hiljaa ja katsoi tyttöä tarkkaavaisesti.
Marie siristeli silmiään ja huokaisi syvään:
– Muistatko mitä sanoin sinulle tuon lauseen käyttämisestä?
– Että leikkaat kieleni irti, Christian muisteli virnistäen.
– Aivan.
Christian naurahti, hän haroi tummia hiuksiaan ja hymyili hieman.
– Haluaisin todellakin nähdä miten aiot toteuttaa uhkauksesi käytännössä.
– Se ei ollut uhkaus, vaan lupaus, Marie sähähti.
– Aah...aiotko purra hampaillasi kieleni poikki? Christian kysyi virnistäen.
Marie punastui miehen sanoista ja tivasi sitten:
– Luuletko, että päästän sinut niin lähelle?
– Eihän sitä koskaan tiedä, Christian naurahti ja vakavoitui nähtyään tytön vihaisen ilmeen.
Marie ei sanonut sanaakaan, hän puristi huulensa tiukasti yhteen ja laski katseensa maahan.
– Marie, minä oikeasti tarkoitan mitä sanon...eilen...minä muistin kaikki ne hyvät hetket nuotiolla, Christian sanoi hiljaa ja katsoi tyttöä surullisena, – sinun kanssasi puhuminen oli niin normaalia. Etkö sinäkin kaipaa sitä, kun me olimme yhdessä? Ja puhuimme tuntikausia toisillemme...
Tietysti Marie muisti ne hetket. Hän oli vaalinut niitä sydämessään aina silloin, kun hän oli yksin ja odottanut innoissaan seuraavaa tapaamista Christianin kanssa. Ne hetket olivat antaneet hänelle voimia jaksaa. Mutta nyt ne hetket olivat vain muistutus siitä kuinka sinisilmäinen Marie oli ollut.
– Tietysti minä kaipaan sitä. Mutta se on mennyttä, Marie huokaisi.
– Sen ei tarvitse olla, Christian sanoi ja astui askeleen lähemmäs tyttöä, – me voimme aloittaa alusta, hän kuiskasi.
– Miten muka? Kerro minulle, miten aiot korjata kaiken?
– Aluksi, voisit antaa minulle toisen mahdollisuuden, Christian sanoi ja katsoi tyttöä varovaisesti.
– En voi, Marie mumisi.
– Mikset?
– En vain voi, Christian. Se ei ole niin helppoa, en voi noin vain unohtaa kaikkea, Marie huomautti ja yritti pitää äänensä vakaana, mutta se oli vaikeaa.
Kaikki tunteet myllersivät hänen sisällään saaden hänet melkein sekoamaan. Hän ei tiennyt enää mitä ajatella.
– Ei minun ollut tarkoitus loukata sinua, Christian kuiskasi ja nosti kätensä tytön hartialle.
– Mutta loukkasit kumminkin, Marie sihisi hampaidensa välistä ja karisti miehen käden pois, – miltä luulet minusta tuntuneen, kun heräsin yksin? Marie kysyi kyyneleet silmissään.
Christianin sydän muljahti, hän oli monesti uhrannut ajatuksen tuolle aamulle, mutta ei hän voinut mitenkään tietää mitä Marie oli tuntenut sydämessään.
– Minä vannon, etten suunnitellut sitä, Christian sanoi hiljaa.
– Älä viitsi, sinä huijasit minua, Marie huomautti yrittäen pidätellä kyyneliään, – valehtelit ja käytit hyväksesi! Marie huudahti ja lähti kävelemään kauemmaksi, mutta Christian seurasi häntä, kuin uskollinen koira emäntäänsä.
– En valehdellut tunteistani sinua kohtaan! mies huudahti tytön perään epätoivoisesti.
– Sinä huijasit minua ja sait minut uskomaan tulevaisuuteen, jota ei ollut olemassakaan, Marie nyyhkytti ja yritti karistella miehen pois perästään, mutta turhaan.
Christian ei todellakaan aikonut antaa periksi. Hän oli päättänyt murtaa Marien sydämen auki ja antaa hänen vuodattaa kaiken sen tuskan pois. Se oli ainoa mahdollisuus saada Marie takaisin.
– Olen pahoillani, minä todellakin olen pahoillani, Christian vakuutteli ja pysähtyi.
Marie seisahtui paikoilleen, hän tuijotti hetken aikaa tyhjyyteen. Sitten hän kääntyi hitaasti kohdaten Christianin katseen.
– Miksi sinä teit niin? Marie kysyi ääni särkyen.
– En tiedä. Ehkä minä pelkäsin, Christian kuiskasi, – en ollut koskaan rakastanut ketään ja sitten yhtäkkiä sinä olitkin siinä, Christian selitti liikuttuneena.
Hän katsoi surkeana, kuinka kyyneleet karkasivat Marien silmäkulmista valuen pitkin tämän poskia. Christian oli aina inhonnut katsoa, kun joku toinen itki. Etenkin jos hän itse oli aiheuttanut ne kyyneleet. Ja Marien tapauksessa hän oli aina syypää tämän suruun.
– Ei tuossa ole mitään järkeä! Jos olisit oikeasti rakastunut minua, et olisi loukannut minua, et olisi jättänyt minua! Marie huusi itkuisena ja paiskasi keräämänsä puut maahan, – minä inhoan sinua...en tunne mitään muuta kuin inhoa ja vihaa sinua kohtaan.
– Et voi sanoa noin, Christian sanoi ja yritti hapuilla Marien kättä.
Marie naurahti ivallisesti ja katsoi miestä halveksivasti:
– Sinä veit tuon avaimen minulta, veit sen kullan sokaisemana. Se on muisto isästäni, hän antoi sen minulle, kun olin pieni ja sinä veit sen minulta. Ainoan fyysisen esineen, joka minulla oli jäljellä isästäni, Marie itki ja katsoi avainta, joka lepäsi Christianin paitaa vasten.
– Sinä saat sen takaisin, Christian sanoi pehmeästi ja nosti kätensä ottaakseen korun kaulastaan.
– En halua sitä enää, sinä olet saastuttanut sen pahalla verelläsi, Marie tuhahti ja pyyhki kyyneliään.
Mutta Christian otti korun kaulastaan ja astui lähemmäksi tyttöä. Marie säpsähti, kun mies tarttui hänen käteensä kiinni. Hän tunsi kipinän, lämmön, sen omituisen tunteen, joka oli saanut hänet aina valtaansa, kun Christian oli koskettanut häntä.
– Se kuuluu sinulle.., Christian kuiskasi ja laski korun Marien kämmenelle.
Marie katsoi miestä silmiin. Hän tunsi hetken ajan jotain, minkä hän oli jo unohtanut. Hän tunsi rakkautta Christiania kohtaan, mutta hän ei olisi halunnut tuntea niin. Hän tiesi ettei mies ollut muuttunut, hän oli samanlainen renttu kuin ennenkin. Eikä avaimen palauttaminen ratkaissut mitään. Ei se muuttanut yhtään mitään heidän välillään.
Christian huomasi tytön silmissä liikutuksen, hän tiesi tämän tunteneen jotain, siksi hän tarttui Marieta käsivarsista kiinni ja veti tämän lähelleen.
– Minä rakastan sinua, Christian kuiskasi hurmaavalla äänellä, – olen aina rakastanut ja tulen aina rakastamaan.
– Sinulla ei ole mitään oikeutta sanoa noin, Marie parkaisi surkeana ja yritti rimpuilla irti miehen otteesta.
Mutta Christian oli vahvempi, hän kietoi kätensä nopeasti Marien ympärille ja katsoi tätä silmiin. Marie painoi kätensä miehen rintakehää vasten ja yritti työntää tämän kauemmaksi, mutta hän ei onnistunut siinä.
– Päästä irti minusta, Marie tuskaili uupuneena.
– En...Christian kuiskasi, – minä rakastan sinua Marie. Sillä ei ole väliä mitä sinä sanot, sillä minä rakastan sinua. Et voi muuttaa sitä tosiasiaa, et koskaan.
Marie huokaisi syvään, nuo sanat, ne saivat hänet tuntemaan itsensä niin avuttomaksi...niin hauraaksi. Marie painoi päänsä miehen kaulaa vasten, hän tuoksui niin hyvälle. Marie ummisti silmänsä kiinni, hän kuuli Christianin nopean sydämen sykkeen korvassaan.
– Anna anteeksi..,Christian kuiskasi hellästi Marien korvaan silittäen samalla tämän hiuksia.
Tyttö säpsähti ääntä, hän nosti katseensa hetkeksi miehen tummiin silmiin, ne olivat niin synkän näköiset, mutta niin täynnä rakkautta.
Christian kumartui hieman katsoen koko ajan tyttöä silmiin, tämä ei kavahtanut Jonesin elettä, vaan tämä nojautui vaistomaisesti tätä kohti. Christian hymyili hieman, ennen kuin hän painoi huulensa Marien huulille.
Marie hämmentyi miehen suudelmasta, se oli hellä suudelma, joka oli täynnä kaipausta, toivoa ja rakkautta. Mutta samalla se toi muistot takaisin tytön mieleen. Kaikki ne hyvät muistot, jotka Marie oli jo arkistoinut sydämensä koloihin. Ne kumosivat kaikki negatiiviset ajatukset ja saivat rakkauden joka oli muuttunut vihaksi ja katkeruudeksi nostamaan taas kaunista päätään. Marien sydän ohitti järjen äänet, jotka muistuttivat miehen petollisuudesta. Se ääni, joka yritti saada tytön miettimään kaksi kertaa, hiipui lopulta olemattomaksi kuiskaukseksi.
Marie ei voinut risteileville tunteilleen mitään. Hän luovutti taistelun, joka kävi kiivaana hänen sydämessään. Hän vastasi suudelmaan, vaikka hän syvällä sisimmässään tiesi, että se oli virhe.