Oli hiljaista, niin hiljaista, että se tuntui jopa tuskalliselta. Mutta hän ei pitänyt melusta, ei. Hän ei pitänyt siitä, että ihmiset hyörivät hänen ympärillään. Hän mieluummin istui yksin, omassa huoneessaan, kuin kuunteli muiden joutavanpäiväisiä höpinöitä.
Ei hän koskaan ollut kovinkaan puhelias, hän oli hiljainen mies, yksinäinen susi, joka vaelsi maan päällä etsien rauhaa, jota hän ei vieläkään ollut löytänyt.
Se oli itseasiassa hyvin surullista, olla niin yksinäinen. Olla paha, jota kaikki muut ihmiset pelkäsivät. Ei hänen tarkoitus ollut koskaan muuttua niin radikaalisti, tehdä niitä asioita, joita hän oli tehnyt. Mutta hän oli vain ajautunut sellaisella polulle, josta ei enää ollut paluuta.
Hän oli aina ollut levoton sielu, joka harhaili yksinään. Hän vain odotti sitä hetkeä, että joku pysäyttäisi hänet. Että joku ampuisi häntä suoraan sydämeen ja toisi sen rauhan, jota hän oli etsinyt. Mutta se oli turha luulo, hän oli monesti heittäytynyt vaarallisiin tilanteisiin, juuri sellaisiin, joissa olisi tiedossa varma kuolema. Mutta hän oli aina selviytynyt tilanteista, aivan, kuin joku tai jokin olisi suojellut häntä.
Hän oli joskus niin turhautunut, kaikki se viha ja pahuus, jota hän kohtasi elämässään oli niin turruttavaa. Se valtasi ensin mielen, sitten pikku hiljaa sydämen saaden sen mustumaan, kuolemaan. Hän ei tuntenut mitään, ei sääliä, ei tunteita, niin kuin normaalit ihmiset. Hän oli paatunut rikollinen, joka oli ajettu tähän tilanteeseen.
Hän oli joskus ollut erilainen, toisenlainen ihminen, mutta hän ei halunnut muistaa noita aikoja, tuskin hän edes olisi pystynyt muistamaan, vaikka hän olisikin yrittänyt. Ne ajat olivat niin kaukaisia, ne muistot olivat utuisia, kuin usva, joka laskeutui maan päälle, häviten auringon noustessa.
Ovi aukesi yllättäen päästäen raikkaan tuulahduksen huoneeseen, Winters nosti murhaavan katseensa tulijaan, joka näytti hieman häkeltyneeltä.
– Minä koputin kolmesti ja luulin...luulin, että teille on tapahtunut jotain.
Winters heilautti kättään välinpitämättömästi, hän ei ollut kuullut koputuksia, hän oli ollut niin oman mielensä syövereissä, ettei tämän maailman äänet olleet päässeet lävitse hänen ajatuksiinsa.
Winters istui aivan hiljaa paikoillaan. Hänellä oli tyyni ilme kolkoilla kasvoillaan, hän ei räpäyttänyt silmiään kertaakaan, kun hän odotti nuorukaisen puhuvan.
Nuori mies rykäisi kerran, Winters katsoi tätä tarkkaan, hän tunnisti miehen. Tämä oli Barnes, uusin lisäys hänen joukkioonsa.
Nuorukainen oli aivan liian lempeän näköinen, hänen vihreät silmänsä pälyilivät ympäriinsä, ruskeat hiukset oli kammattu siististi sivuun. Pojalla oli komeat kasvot, jotka olisivat kuuluneet hienoihin saleihin kaikkien ihailtavaksi, eikä vanhaan mökkiin keskelle metsää.
Winters huokaisi mielessään. Barnesin läsnäolo sai hänet muistamaan oman nuoruutensa, sen kaiken minkä hän oli jo jättänyt taaksensa. Hän katui hieman pojan ottamista joukkoonsa, ei tämä selvästikään kuulunut tänne. Winters oli aivan varma, että nuorukainen pyörtyisi, jos hän näkisi verta ja saisi sydänkohtauksen, jos hän joutuisi itse ampumaan jonkun.
Mutta tämä oli tiennyt minne joutui liittyessään Wintersin joukkoihin. Hän tiesi riskit, hänelle oli kerrottu tarkkaan, että hän menettäisi täysin edellisen elämänsä. Ettei hän saanut pitää minkäänlaista yhteyttä ihmisiin, jotka hän tunsi ennen tänne tuloaan. Ja kun kerran liittyi Wintersin joukkoihin, ei enää koskaan päässyt pois. Ei koskaan. Se oli sääntö, jota kukaan ei ollut vielä rikkonut. Eikä tulisi rikkomaan.
– Me kävimme tutkimassa tilanteen, Barnes rikkoi hiljaisuuden heikolla äänellä, – heitä on seitsemän. Kuusi miestä ja nainen.
Winters säpsähti hieman, nainen, hän toisti mielessään. Naiset eivät koskaan tienneet mitään hyvää. He olivat tunteidensa vietävissä, he ihastuivat, rakastuivat ja lopulta takertuivat käsivarteen kiinni.
Winters ei todellakaan halunnut joutua sellaiseen tilanteeseen, että joku nuori tytön heitukka tulisi hänen joukkionsa keskelle ja kenties rakastuisi palavasti johonkuhun miehistä.
Winters hymähti itsekseen, hänen joukkiossaan oli vain kourallinen siedettäviä miehiä, loput olivat julmia raakalaisia. Tuskin yksikään nainen ihastuisi, saatikka rakastuisi miehiin, jotka tekivät kaikkea sellaista, joista normaalit ihmiset kuiskuttelivat katujen varjoissa.
– Oletteko varma? Winters kysyi kylmästi.
Barnes nyökkäsi jäykästi ja sanoi:
– Olen, näin hänet itse.
Winters oli toivonut, että vartioiden silmät olisivat pettäneet, mutta Barnes oli nuori, hän tunnistaisi tytön jo kaukaa.
– Kuinka vanhoja he ovat? Winters kysyi ilmeettömästi.
– Miehet ovat ulkonäöltään 28 ja 35 – vuoden väliltä, nainen on nuorempi, ehkä alle 25 –vuoden ikäinen.
Kuka hullu tuo nuoren tytön tänne? Winters mietti mielessään. Oli järjen köyhyyttä käydä Greenwoodin laaksossa, mutta vielä typerämpää oli ohittaa laakso ja jatkaa matkaa. Winters pudisti huomaamattomasti päätään. Hän tiesi, että tästä tulisi samanlainen murhenäytelmä, kuin kaikista niistä muistakin. Hänen luokseen harhaili aina joku orpo piru, joka kohtasi tuomionsa hänen tai hänen joukkionsa käden kautta.
– Me yritimme löytää jonkinlaisia merkkejä heidän vaatetuksestaan tai välineistä, mutta emme pystyneet löytämään mitään, josta olisimme voineet päätellä keitä he ovat, Barnes selitti huomattuaan, ettei johtaja vastannut mitään.
– Oletteko varmoja, etteivät he ole sotilaita? Winters kysyi.
Sellainenkin mahdollisuus oli olemassa. Ei olisi ollut ensimmäinen kerta, kuin armeijan sotilaat olivat yrittäneet löytää hänet, mutta turhaan. Winters oli älykäs mies, hän vartioi tarkkaan lähi alueita, hän piti silmällä myös varkaiden kaupunkia, jonka läheisyydessä hänen miehensä aina silloin tällöin pistäytyivät.
– Olemme.
– Onko varkaiden kaupungin läheisyydessä ollut liikettä? Winters kysyi ja napsautti sormiensa niveliä.
– En tiedä, Barnes vastasi epävarmasti.
Wintersin silmissä välähti, hän tiesi tämän! Joku idiootti oli jättänyt kertomatta jotakin! Hän tunsi miehensä hyvin, monet heistä olivat hyvin viinaan meneviä. He unohtivat joskus täysin tehtävänsä, kun he innostuivat juomaan. Winters ei hyväksynyt sitä. Hän ei itse juonut muuta, kuin iltaisin yhden paukun saadakseen unta ja sekin oli aivan tarpeeksi. Viina turrutti aivot, teki ihmiset typeriksi ja saivat heidät käyttäytymään naurettavasti.
– Hae Constantin, heti! Winters huudahti ja sai nuorukaiseen liikettä.
Tämä juoksi kuin tuulispää mökistä ulos, jättäen Wintersin yksin hetkeksi. Kului tovi, kunnes Barnes tuli takaisin mukanaan vaaleahiuksinen mies, hän oli Constantin. Wintersin oikea käsi, ainoa mies joka oli ansainnut Wintersin luottamuksen.
Constantin nyökkäsi lyhyesti ja suki hieman tuuheita hiuksiaan, jotka olivat kasvaneet liian pitkiksi. Hän antoi katseensa laskeutua Wintersiin, jonka siniset silmät kielivät paljon hänen mielentilastaan.
– Onko varkaiden kaupungista uutisia? Winters kysyi liikuttaen huuliaan niin vähän, että näytti, kuin hän ei olisi puhunut ollenkaan.
Constantin mietti hetken mitä sanoisi, totuuden? Se oli paras vaihtoehto, sillä Wintersillä oli outo tapa saada valehtelijat kiinni valheistaan ennen, kuin he itse edes huomasivat valehdelleensa.
– Minun vuoroillani ei ole näkynyt mitään, mutta...
– Mutta mitä?! Winters huudahti keskeyttäen miehen lauseen.
– Sanders kertoi, että jokunen aika sitten kaupunkiin olisi viety kolme miestä, Constantin selitti nopeasti.
– Tulivatko he koskaan ulos kaupungista?! Winters kysyi ja heitti kylmän katseen Barnesiin, joka oli säpsähtänyt hänen ääntään.
– Ilmeisesti parin kolmen päivän päästä, mutta silloin heillä oli mukanaan myös tyttö.
Winters puhisi mielessään. Tyttö? Heillä oli mukanaan tyttö!? Sama tyttö, joka oli ilmiselvästi tämän joukon mukana joka tuli koko ajan lähemmäksi heitä! Olivatko hänen joukkionsa luovuttanut aivonsa pois! Olivatko he täysin typeriä! Näissä metsissä tuskin liikkui monia miehiä, joilla oli mukanaan tyttö!
– Ja teille ei tullut mieleenkään, että kyseessä voisi olla samat ihmiset, jotka lähestyvät nyt meitä? Vai kulkeeko täällä joka päivä nuoria tyttöjä miesten kanssa!? Winters karjui silmät palaen.
Constantin ei tehnyt elettäkään, hän oli tottunut Wintersin raivokohtauksiin, hän tiesi, että mies ei pitänyt siitä, että jotkut miehet lantrasivat viinan kanssa. Ei se hänenkään mielestä ollut kovinkaan hyvä ajatus, mutta minkäs sille mahtoi. Miehet olivat miehiä.
– En tiennyt asiasta ennen kuin kysyin Sandersilta, Constantin sanoi.
– Miksi hän ei ilmoittanut asiasta?! Winter kysyi kiivaasti.
– Hän oli humalassa, ja oletti että asia ei ole tärkeä...
– Minä päätän mikä asia on tärkeä ja mikä ei! Winters karjaisi, hän sulki hetkeksi silmänsä ja rauhoitteli itseään, – tiedät mitä tehdä, hän sanoi ääni vakaana ja avasi silmänsä.
– Mitä? Constantin katsoi johtajaansa hämmentyneenä.
– Tiedät mitä tehdä, Winters toisti aivan rauhallisena.
– Mutta...
– Ei mitään muttia! Winters karjaisi niin kovaa, että huoneen ainoan ikkunan lasi helähti.
– Sanders on yksi parhaimmista miehistä..., Constantin aloitti, mutta hänen puolustuspuheensa kaikui kuuroille korville.
– Hän oli yksi parhaimmista miehistä! Winters huomautti, – viina on sumentanut hänen ajatuksensa, hän ei ilmiselvästi osaa edes laskea, Winters sihahti ja nousi ylös tuolistaan.
– Voi olla, että osa miehistä on tullut mukaan vasta myöhemmin, Constantin huomautti nopeasti.
– Ehkä niin! Mutta emme voi tietää, emmehän? Winters kysyi kylmästi.
Hän käveli uhkaavasti kohti Constantinea ja painoi kasvonsa lähelle tämän kasvoja, katsoen tätä tiiviisti silmiin.
– Sinä tiedät mitä tehdä Constantin, älä petä minun luottamustani, Winters kuiskasi vakavana
– En tietenkään, Constantin vastasi nopeasti.
– Hyvä, Winter mutisi, mutta hän ei voinut olla huomaamatta inhoa Constantinin silmissä.
Winters tiesi olevansa julma, hän oli paha ihminen. Mutta kukaan ei voinut tietää miltä se tuntui. Olla paha, katsoa toista silmiin ja ampua. Riistää henki sanomatta sanaakaan. Kukaan ei voinut tietää, ja Winters toivoi, ettei kukaan koskaan joutuisi tietämään miltä tuntui olla hän.
Constantin huomasi Wintersin olevan omissa ajatuksissaan, hän lähti huoneesta, jättäen häkeltyneen Barnesin kahdestaan Wintersin kanssa.
– Missä päin he liikkuvat? Winters kysyi hieman pehmeämmin, hän näki, kuinka Barnes tärisi tajuttuaan mitä Constantin lähti tekemään.
– Joen läheisyydessä, kohti piilopaikkaamme, Barnes mumisi hiljaa.
– Milloin arvelet heidän olevan polulla?
– Ehkä viikon päästä, emme voi olla täysin varmoja. He liikkuvat välillä nopeasti, toisena päivänä hieman hitaammin.
– Heidät pitää eliminoida ennen, kuin he ehtivät polulle asti, Winters sanoi ja katsoi poikaa armottomasti.
Barnes nyökkäsi hermostuneena, hänen otsaansa ilmestyi pari kurttua.
– Entä tyttö? hän kysyi varovasti, aivan kuin hän olisi tuntenut sääliä vierasta naista kohtaan.
Ei Winters voinut moittia miestä, kyllä hänkin joutui miettimään kaksi kertaa mitä vastaisi.
Winters suki leukaansa, tyttö oli ilmiselvästi nuori ja typerä. Miksi muuten hän oli tulossa suden suuhun. Mutta toisaalta Winters ei halunnut tahria käsiään viattoman tyttösen vereen.
Hän huokaisi mielessään. Jos hän jättäisi tytön eloon hän näyttäisi olevansa heikko. Ja jos hän jättäisi tämän leiriin, hän tietäisi mitä siitä seuraisi. Hänen joukkionsa käyttäisi tyttöä hyväkseen sen minkä ehtisi, osa hänen miehistä olivat hyvin julmia naisia kohtaan. Winters tiesi, että hänen hiljaisuutensa rikkoutuisi, jos tyttö jäisi kylään. Tämä itkisi, valittaisi, nyyhkyttäisi, se olisi kamalaa kuunneltavaa. Eikä Winters todellakaan halunnut, että hänen omatuntonsa heräisi eloon.
Winters tiesi, että hänen miehensä pelkäsivät silti häntä enemmän, kuin ketään muuta, vain sen takia, että Wintersin maine oli kamala. Hän oli tappanut ihmisiä säästämättä ketään, hän oli kuullut, kuinka monet anelivat armoa ja pyysivät toista mahdollisuutta. Mitä se edes tarkoitti? Toinen mahdollisuus ei ollut mitään muuta, kuin tuskaa. Ei kukaan voinut aloittaa elämäänsä uudestaan, ei menneisyyttä voinut poistaa, sillä sinä itse muistit sen aina.
Barnes rykäisi ja sai Wintersin palaamaan takaisin maan pinnalle, hän tajusi jämähtäneensä mietteisiinsä.
– Constantin tulee mukaasi, hän tunnistaa armeijan väen, Winters sanoi vakavalla äänellä ja oli juuri aikeissa jatkaa lausettaan, kun laukaus halkoi metsää.
Barnes säpsähti ja kääntyi vaistomaisesti katsomaan taakseen, suljettua ovea.
– Jos heidän joukossaan on joku tärkeä henkilö, tulkaa kertomaan minulle ennen kuin hyökkäätte, Winters jatkoi, aivan, kuin mitään ei olisi tapahtunut, – onko selvä?
– Selvä, Barnes sanoi, ei niin vakuuttavalla äänellä.
Hän lähti nopeasti ovesta, aivan kuin hän ei olisi koskaan ollutkaan siellä.
Tuli taas hiljaista, Winters istahti takaisin nojatuoliinsa. Hän tiesi, että miehillä kestäisi ainakin pari päivää, kun he pääsisivät takaisin kertomaan oliko joukossa ketään arvokasta ja jos oli niin sillä tuskin oli mitään merkitystä. Metsän keskellä oli turha yrittää kiristää rahaa keneltäkään ja monesti arvokkaiden ihmisten omaiset olivat hyvin pihejä rahojensa suhteen. Siitä Winterillä oli kokemusta.
Wintersillä ei ollut mitään muuta mahdollisuutta, kuin odottaa.
Hän ei pystynyt rentoutumaan kunnolla, kun hän tiesi että heitä lähestyi uhka. Mutta toisaalta, se uhka voisi olla valopilkku pimeässä. Juuri sellainen valopilkku, jota Winters oli odottanut. Ehkä hän menettäisi tässä taistelussa henkensä, ehkä hän vihdoin saisi rauhansa, juuri sen rauhan, jota hän oli niin kauan kaivannut.
[Kirjailijan kommentti:] Hei! No niin, eli nyt oli hieman erilainen luku, jossa saitte hieman tutustua Wintersiin, joka tulee kyllä paljon tutummaksi mitä lähemmäksi tarinan loppua mennään :)
Vaihdoin muuten kirjan kansikuvan, sillä ensimmäisen kannen kyhäsin aika nopeasti, kun julkaisin ekoja kappaleita, joten päätin sitten tehdä uuden kannen. Toivottavasti pidätte siitä.
C.S