Marien sydän oli kuollut. Se oli vielä hänen rinnassaan ja sykki, aivan kuten elävän ihmisen sydän, mutta se oli silti kuollut. Se oli vain pelkkä kuori, joka oli imetty kuiviin, jonka sisältö oli heitetty tuulen mukaan, joka oli vain siinä muistutuksena kaikesta siitä, mitä hän ei koskaan saanut.
Marie käveli eteenpäin näkemättä eteensä, hän nosteli jalkojaan, kuin automaattisesti. Hän tiesi, että kaikki toivo Leonin suhteen oli menetetty. Marie ei koskaan voisi kertoa tälle tunteistaan. Hän tiesi, että Leon oli näyttänyt hänelle nyt oikean luontonsa. Vankilassa ja kartanossa Leon oli ollut kiltti, ymmärtäväinen ja kohtelias, mutta se oli sanomattakin selvää. Hän oli halunnut vain esittää, että Marie lähtisi etsimään kätköä. Sen vuoksi mies oli vaiennut isänsä henkilöllisyydestä, sillä hän tiesi ettei Marie olisi lähtenyt, jos hän olisi tiennyt totuuden.
Se tuntui kamalalta. Todella kamalalta. Marie muisti vielä elävästi ne kerrat, kun hän oli tanssinut Leonin kanssa. Kun he olivat jutelleet ja Leon oli yrittänyt lohduttaa häntä. Mies oli vaikuttanut niin vilpittömältä...niin ihanalta. Ja silti totuus oli nyt tässä. Leon oli vain pitänyt näytöstä yllä ja esirippu oli jo laskeutunut näyttämän ylle. Leon oli samanlainen petturi, kuin Christian. He molemmat leikkivät Marien tunteilla ja saivat tämän uskomaan johonkin sellaiseen jota ei edes ollut olemassa. Johonkin sellaiseen mikä sai Marien toivon heräämään. Nyt kaikki toivo oli kadonnut.
Marie huokaisi syvään, hän huomasi muiden pysähtyneen ja hän pysähtyi myös. Hän nojasi puuta vasten ja odotti, että typerä tauko olisi ohitse. Hän ei enää tuntenut kipua jaloissaan, hän tunsi vain omituisen onton kohdan siinä paikassa, jossa hänen sydämensä oli.
Quin tuli Marien luokse ja tarjosi tälle vettä. Marie joi leilistä vain kulauksen ja kiitti Quinia.
– Etkö halua ruokaa? Quin kysyi.
– Ei kiitos, Marie vastasi kylmästi.
– Oletko varma?
Marie pyöräytti silmiään ja huokaisi syvään:
– Olen.
– Mutta Marie täytyyhän sinun syödä, Quin huomautti.
– Ei ole nälkä, Marie mutisi, kuin uhmakas pikku lapsi.
Quin katsoi tyttöä melkein ihmeissään, hänen kasvoillaan oli mitäänsanomaton ilme, joka ei kuvastanut minkäänlaisia tunteita. Aivan, kuin Marie olisi ollut kävelevä kummitus, joka vaelsi heidän mukanaan. Tyttö oli kalpea ja hänen hiuksensa oli sukaistu huolimattomasti nauhalla kiinni.
– Jos sinulle tulee nälkä niin nykäise minua hihasta, Quin sanoi naurahtaen.
Mutta Marie vain nyökkäsi ja tuijotti eteenpäin. Quin seurasi tytön katsetta ja se päätyi Leoniin. Mieheen joka istui puun vieressä ja nauroi Thomasin kanssa jollekin.
Marien sydän hyppäsi kurkkuun, miten kapteeni pystyi olemaan niin huoleton ja nauramaan, kun hän edellispäivänä oli särkenyt Marien sydämen? Eikö Leon tajunnut, kuinka ahdistavaa Marielle oli katsoa miestä, joka oli aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Aivan, kuin he olisivat olleet riidoissa ikuisesti.
Leon varmasti tunsi, kahdet silmäparit itsessään, sillä hän kääntyi katsomaan heidän suuntaansa.
Marie käänsi nopeasti kasvonsa poispäin, hän ei halunnut nähdä Leonin katsetta, ei, se olisi kuitenkin kylmä ja julma. Hänen armottomat silmänsä vain poraisivat reiän Marien sieluun ja saisivat hänet tuntemaan itsensä vieläkin huonommaksi ihmiseksi.
– Mikä teillä on? Quin kysyi melkein kuiskaten.
– Mitä? Marie kysyi melkein hämillään.
Hän mietti oliko Leon sanonut jotain ystävälleen, oliko tämä kertonut jotain...jotain sellaista mitä hän ei tohtinut sanoa Marielle.
– Mikä teitä kahta oikein vaivaa? Quin uteli selvästi huolestuneena.
– Ei mikään, Marie valehteli.
Quin nosti kätensä puuta vasten, hän nojautui tyttöä kohti ja yritti peittää tämän näköyhteyden Leoniin, jota Marien silmät vaistomaisesti etsivät koko ajan.
– Oletteko te riidelleet? Quin kysyi kuiskaten.
– Miksi me riitelisimme, Marie tuhahti, – ei meillä ole mitään aihetta siihen, ei mitään syytä, ei mitään.
– Minä tiedän minkälainen hän osaa olla, Quin huomautti.
Marie piti katseensa tiukasti maassa. Hän ei halunnut jutella Quinille jostain sellaisesta asiasta mitä ei ollut olemassakaan. Mies oli kuitenkin Leonin ystävä, hyvä ystävä, jos Marie sanoisi jotain, niin mies kertoisi heti kaiken kapteenille.
– Hän osaa käyttäytyä hyvin julmasti toisia kohtaan, hän ei välitä, vaikka hänen omatuntonsa kiljuisi suoraa huutoa hänen päässään, Quin totesi hiljaa ja katsoi tyttö silmiin, – hänet on koulutettu siihen. Marie...vaikka sinä luulet, että rikkaaksi syntyneet saavat helpon elämän, niin luulet väärin. Leon ei ole koskaan päässyt helpolla.
– Hänen elämänsä ei kuulu minulle, Marie tokaisi kylmästi.
Quin huokaisi syvään, tyttö oli päättänyt olla yhtä jääräpää, kuin Leon. Heidät oli melkein, kuin veistetty samasta puusta. Mutta ehkä Marie ajattelisi toisin, jos hän tietäisi miksi Leon käyttäytyi niin kylmästi ja tunteettomasti.
– Leon on kärsinyt hyvin paljon, hänen ensimmäinen...
– En halua kuulla! Marie huudahti ja sai muiden katseet itseensä.
Hän laski katseensa hetkeksi maahan nolostuneena ja kuiskasi sitten hiljaisella äänellä:
– En ymmärrä miksi sinä haluat kertoa minulle hänen elämästään.
– Koska minä tiedän, että sinä välität hänestä, Quin sihahti.
Marien kasvoille nousi hämmentynyt ilme.
– Miten voisin välittää hänestä, kun hän käyttäytyy minua kohtaan näin? Hän luulee tietävänsä kaiken minusta...eikä hän halua kuunnella mitä minä yritän sanoa hänelle...hän on joskus niin sydämetön.
– Tiedätkö miksi? Koska joskus...hyvin kauan sitten Leon välitti aivan liikaa...Quin kuiskasi hiljaa.
Marie nosti surullisen katseensa ylös ja antoi sen levätä hetken Leonissa, joka penkoi laukkuaan maassa. Mies suki hiuksiaan, hän selvästi etsi jotain tärkeää. Hän pysähtyi hetkeksi ja tutki tarkemmin laukkuaan. Sitten hän nosti katseensa Marieen. Sitä tyttö ei ollut odottanut. Mutta tällä kertaa Marie ei kääntänyt päätään, ei. Hän kohtasi Leonin siniset silmät, jotka olivat muuttuneet lämpimästä meren sinisestä kylmäksi jääksi. Kaikki ne inhimilliset piirteet hänen kasvoissaan olivat kuin kadonneet. Leon näytti niin vihaiselta, mutta samalla niin surulliselta ja ahdistuneelta. Marie katsoi Leonia niin kauan, että mies käänsi tuiman katseensa pois.
– Minä yritin puhua hänelle...mutta hän ei halunnut kuunnella minua, Marie totesi.
Hän oli yrittänyt, hän todellakin oli yrittänyt puhua miehelle, mutta tämä ei ollut sanonut sanaakaan. Miten Marien olisi pitänyt reagoida miehen puhumattomuuteen? Avata tämän suu väkisin auki ja käskeä tätä puhumaan? Ei ketään voinut pakottaa sanomaan ääneen niitä lauseita, joita halusi kuulla.
– Anna hänelle aikaa Marie. Älä painosta häntä, sillä silloin hän vetäytyy vain syvemmälle kuoreensa.
– Quin, minä tiedän, että haluat vain auttaa, mutta Leon on tehnyt käyttäytymisellään hyvin selväksi, ettei hän tunne minua kohtaan mitään. En aio odottaa ketään, enää koskaan, Marie sanoi hyvin jäätävällä äänellä.
– Marie, sinä olet järkevämpi.., Quin aloitti mutta hänet keskeytettiin.
– Marie! huuto kajahti ilmoille saaden tytön hätkähtämään, – tule tänne.
Marie käänsi vaistomaisesti katseensa takaisin Leoniin, joka oli noussut seisomaan. Hän tuijotti Marieta kylmästi sinisillä silmillään, vaikka miehen sisällä kiehui.
Leon ei voinut olla huomaamatta miten Quin oli nojautunut tyttöä kohti ja piteli kättään tämän pään vieressä puuta vasten. Leonin sydämessä oli kuohahtanut. Hän ei halunnut olla mustasukkainen, mutta hän oli. Hän tiesi että Quin oli harmiton mies, joka ajatteli aina muiden parasta, mutta silti hän oli mies. Mies, joka jutteli tälläkin hetkellä Marielle, mies, joka seisoi aivan tämän vieressä, mies joka oli nojautunut tätä kohti. Quin oli mies, jo se syy oli liikaa Leonille. Hän oli mustasukkainen, hyvin mustasukkainen.
Marie hymyili surullisesti Quinille ennen, kuin hän käveli hyvin raskain askelin kohti kapteenia.
– Meidän pitää tarkistaa, että menemme oikeaan suuntaan, Leon huomautti vakavana.
Marie vain nyökkäsi, hän tiesi ettei saisi sanottua sanaakaan Leonille. Tyttö otti vyötäröllään olevasta laukusta esiin isänsä päiväkirjan. Hän ojensi sen ajattelemattomasti Leonille, joka katsoi hämmentyneenä tyttöä.
– Sinä tarkistat sijainnin, Leon tiuskaisi ja ojensi Marielle oman karttansa, sekä kompassin
Marie punastui, hän muisti vasta sitten heidän päätöksestään, että vain hän tiesi kätkön tarkan sijainnin, koska Leon ja muut osoittivat häntä kohtaan luottamusta. Mutta siitä sopimuksesta oli jo kauan ja Marie ei ollut enää edes muistanut sitä.
– Ai..., Marie mutisi itsekseen loukkaantuneena ja yritti ottaa Leonin käsistä tavarat, mutta hän onnistui jotenkin tiputtamaan kompassin miehen jalkojen juureen.
He molemmat kumartuivat samaan aikaan ottamaan kompassia, Marie tarttui ensin esineeseen ja sitten Leonin käsi painui tytön käden päälle, täysin vahingossa.
Kuin salama olisi lävistänyt Marien, lämmin käsi, hyvin lämmin Leonin käsi oli hänen kätensä päällä. Marie nosti hämmentyneen katseensa Leoniin, heidän katseensa kohtasivat, heidän kasvonsa olivat aivan lähellä toisiaan. Aivan liian lähellä.
Marie ei tiennyt mitä tehdä, hän tiesi että muut varmasti katsoivat heitä, he miettivät mitä he oikein tekivät. Eikä Marie tiennyt itsekään mitä he tekivät. He olivat siinä ikuisuuden tuntuvan ajan, mutta Marie tiesi, että se hetki kesti varmasti vain muutaman sekunnin. Ehkä ei sitäkään.
Leon veti nopeasti kätensä pois ja Marie nosti kompassin maasta. Leon ei katsonutkaan tyttöä kohti, hän suki hiuksiaan melkein hermostuneesti.
Marie kääntyi nopeasti ja käveli hieman muista erilleen. Tunsikohan Leon saman? Marie mietti itsekseen, tunsiko mies sen kipinän, salaman? Ei varmaankaan, kai Leon olisi sanonut jotain, tehnyt jotain. Jos hän olisi tuntenut sen, hän olisi vetänyt Marien syliinsä välittämättä muista ja suudellut tätä. Niin Marie olisi voinut tehdä, jos Leon ei olisi ollut niin kylmäkiskoinen.
Marie karisteli äskeisen välikohtauksen pois mielestään ja avasi päiväkirjan oikeasta kohdasta, jossa näkyi Marien isän piirtämä kartta. Sitten hän katsoi Leonin antamaa karttaa ja asetteli kompassin sen päälle.
Marie ei oikeasti tiennyt miten sitä käytettiin. Nuoli osoitti sinne tänne ja sai Marien turhautumaan. Hän käänteli ja väänteli sitä hetken aikaa tuskastuen joka sekunti enemmän. Mieti Marie, mieti. Marie hoki itselleen. Hän muisti nähneensä monta kertaa, kuinka hänen isänsä oli käyttänyt kompassia, se oli ollut niin yksinkertaisen näköistä. Hän oli vain laittanut sen kartan päälle ja pyöritellyt sitä ja osoittanut sitten suunnan.
Marie teki niin, mutta nuoli näytti aina suuntaan, josta he olivat tulleet. Hän ei todellakaan osannut käyttää niin yksinkertaista esinettä, kuin kompassi. Marie pudisteli päätään. Leonin oli täytynyt tietää, ettei hän osannut käyttää kompassia, mies halusi ilmiselvästi nolata hänet muiden silmissä. Marie ei olisi halunnut näyttää avuttomuuttaan, mutta ei hän voinut valehdella, että he menivät oikeaan suuntaan, sillä joki teki hyvin ison mutkan ennen kätkön kohtaa. Jos he seuraisivat jokea, he joutuisivat kävelemään turhaan metsässä.
Marie nieli ylpeytensä ja huudahti:
– Leon!
– Mitä?! Leonin kylmä ääni kaikui metsässä.
Marie puri huultaan, Leon ei todellakaan ollut tuntenut mitään äsken. Miten muuten hänen äänensä oli niin kylmä, niin tunteeton.
– En osaa käyttää tätä...kompassia, Marie mutisi.
– Mitä?! Leon karjaisi saaden Marien säpsähtämään.
– Sinä tiedät ihan hyvin, etten osaa käyttää tätä typerää kompassia! Marie kiljui niin, että muut miehet naurahtivat.
Leon tuhahti äänekkäästi ja otti yhden askeleen Marieta kohti, mutta pysähtyi, kun Harrison tarttui hänen käsivarrestaan kiinni huomauttaen:
– Hei, hei! On epäreilua, että teidän joukosta kaksi tietää missä kätkö on, kun meistä yksikään ei tiedä.
– Harrison on oikeassa, Jones sanoi, – jos kapteeni näkee John Silverin kartan, niin sitten minäkin haluan nähdä sen.
Leonin silmissä näkyi ilmiselvästi vain vihaa ja inhoa. Hän silti hillitsi itsensä ja vain nyökkäsi.
Marie tunsi sydämensä pomppaavan kurkkuun. Hän näki kuinka molemmat miehet kävelivät häntä kohti. Se oli kuin pahin painajainen. Marie käänsi katseensa takaisin karttoihin. Hän ei halunnut katsoa heitä ja näyttää heille, kuinka ahdistava tämä tilanne oli hänelle.
Mitä lähemmäs miehet tulivat, sitä suurempi tuska ja ahdistus nousi Marien rintaan. Hän yritti peittää tunnekuohun, jonka vallassa hän oli, mutta se oli hyvin vaikeaa.
Leon polvistui Marien oikealle puolelle, kun taas Christian hänen vasemmalle puolelle. Marie tunsi punastuvansa, hänen poskensa varmasti helottivat kirkkaina, mutta hän katsoi vain karttaa ja yritti rauhoitella itseään. Mikä oli helpommin sanottu, kuin tehty.
Leonin kasvoja oli vaikea olla katsomatta. Hänen partansa oli kasvanut aivan liian paljon saaden tämän näyttämään enemmän kulkurilta, kuin armeijan kapteenilta. Mutta se ei vähentänyt miehen komeutta, se pikemminkin lisäsi tämän vetovoimaa.
Marien sydän jätti yhden lyönnin väliin, kun Leon vilkaisi häntä kulmiensa alta. Marie siirsi katseensa nolostuneena takaisin karttaan. Hän ei todellakaan olisi halunnut jäädä kiinni tuijottamisesta, etenkään silloin, kun kyseessä oli kylmäverinen Leon. Mies, jolla sattui olemaan silmät, joidenka edessä valtamerikin kalpeni, samettiset hiukset, joiden pehmeys olisi saanut silkkitien kankaat tuntumaan kovilta koppuroilta. Hän oli mies, joka omisti komeat kasvot ja täydellisen vartalon, jonka vieressä kreikkalaiset patsaat olisivat murentuneet palasiksi.
Hän oli Leon, kylmä, tunteeton Leon, joka ei ollut suonut Marielle yhtään kilttiä sanaa pitkään aikaan.
Marie tajusi tuijottaneensa miestä jälleen kerran, aivan liian kauan, sillä tämä mulkaisi uudestaan tyttöä, tällä kertaa jäätävästi.
Sitten sanomatta sanaakaan Leon nousi ylös kompassi kädessään. Marie tajusi ettei hän ollut edes katsonut kuinka Leon oli käyttänyt kompassia. Hän oli niin keskittynyt tuijottamaan miehen kasvoja, että hän oli unohtanut kaikkein tärkeimmän.
– Tässäkö kätkö on? Christian kysyi saaden Marien säpsähtämään.
Mies piteli sormeaan päiväkirjan ohuella sivulla ja katsoi tyttöä pieni hymynkare huulillaan.
Marie vain nyökkäsi, hän ei saanut sanaakaan suustaan.
Hän katsoi miestä hetken aikaa. Christian oli täydellinen vastakohta Leonille. Hänen silmänsä olivat, kuin yötaivas ilman tähtiä, hiukset olivat korpin mustat ja pehmeät, kuin puuvilla. Kasvot olivat kuin mystinen taulu, joka kätki sisäänsä salaisuuksia. Hän ei ollut mitään verrattuna Leoniin, ei mitään. Mutta silti Marie tunsi edelleen pienen, aivan pienen tunteen, kun hän tiesi Christianin olevan siinä, hänen vieressä.
– Sielläkö oli kotisi?
Marie nyökkäsi uudestaan, hän ei halunnut sanoa mitään, hän pelkäsi äänensä paljastavan hänen tunteensa. Kaikki ne mietteet joita hän oli ajatellut päänsä sisällä.
– Miksi ette jääneet sinne asumaan? Christian kysyi viattomasti.
Marie siirsi hieman vihaisen katseensa mieheen, hän ei todellakaan voinut uskoa, että Christian kysyi tuon kysymyksen.
– Sinä tiedät ihan hyvin miksi emme jääneet sinne, Marie tuhahti ja otti päiväkirjan, sekä kartan käsiinsä.
Hän oli kertonut kaiken elämästään Christianille silloin kun he olivat olleet yhdessä. Hän oli jakanut kaiken tämän kanssa. Ja nyt hän kehtasikin kysyä kysymyksen, jonka vastauksen hänen olisi pitänyt tietää. Mutta Christian ei ollut ilmeisesti kuunnellut puoliakaan Marien kertomuksista, hänellä oli ollut vain kullankiilto silmissä. Se sai Marien vihan kiehumaan. Hän oli kuluttanut mieheen aikaansa, kertonut tälle koko elämänsä tarinan ja tämä ei ollut kuunnellut.
Christian tajusi virheensä, hän muisti kyllä tytön kertoneen perheestään ja kodistaan, mutta osa hänen kertomuksistaan oli jäänyt Christianilta kuulematta.
– Olen pahoillani...Christian aloitti saaden Marien suuttumaan entistä enemmän.
Hän inhosi noita sanoja! Hän vihasi niitä sydämensä pohjasta! Marie olisi voinut lyödä Christiania, mutta hän vain tyytyi katsomaan tätä jäätävästi ja sihisi:
– Jos sinä vielä kerran sanot olevasi pahoillasi niin minä lupaan, että leikkaan kielesi irti!
Leon kohotti kulmaansa ja katsoi tyttöä ensiksi hämillään, sitten kapteenin huulille nousi pieni virne. Marie huomasi sen ja sillä hetkellä hän oli niin vihainen, ettei hän aikonut säästää edes Leonia kärkkäiltä sanoiltaan.
– Turhaan sinäkin siinä virnuilet! Luulet olevasi parempi ihminen, kuin Christian, mutta olette aivan samanlaisia!
– Anteeksi vain, mutta vertasitko sinä minua häneen? – Leon kysyi yllättyneenä, – hän on varas, valehtelija...
– Eikä eroa mitenkään sinusta! Minä tiedän, kuka isäsi oli ja mitä hän teki! Olen tiennyt jo, vaikka kuinka kauan! Marie kiljaisi ja heitti kartan Leonin rintaa vasten.
Leon nielaisi, hänen poskilleen nousi hento puna ja hän yritti peittää häpeän kasvoiltaan onnistumatta siinä. Hän olisi voinut tarttua tytön käteen kiinni ja pyytää anteeksi käytöstään, mutta hän ei tehnyt niin.
Leon ja Christian seisoivat molemmat aivan hiljaa paikoillaan. He katsoivat tyttöä, joka käveli nopein askelin takaisin muiden luo.
Christian katsoi kapteenia, jonka kasvonaamio oli murentunut hetkellisesti Marien sanojen seurauksena. Mies näytti surulliselta, hyvin surulliselta. Christian tunsi sääliä kapteenia kohtaan. Hän tiesi täsmälleen miltä tästä tuntui, oli toivotonta katsoa tyttöä, joka lipui hetki hetkeltä kauemmaksi.
Christian olisi voinut sanoa jotain hyvin kärkästä kapteenille, jotain sellaista millä hän olisi saanut tämän vihan kiehumaan. Se olisi ollut helppoa, mutta sillä kertaa Christian ei jaksanut tapella, hän olisi vain halunnut lysähtää maahan ja itkeä. Mutta ei hän voinut tehdä niin, ei. Hän oli mies, juuri sellainen mies joka ei itkenyt, ei ainakaan naisen vuoksi.
[Kirjailijan kommentti:] Hei kaikki! Toivottavasti tykkäsitte tästä luvusta. Tiedän, että tämä kolmiodraama nyt vähän junnaa paikoillaan, mutta lupaan, että kohta puolin luvassa on jonkinlaisia ratkaisuja ja dramaattisia käänteitä, joten pysykää mukana :)
Julkaisin myös tänään ensimmäisen englanninkielisen tarinani. Sen nimi on The Last Will ja se on nykyhetkeen sijoittuva romanttinen tarina. Voitte halutessanne käydä tutustumassa uuteen tarinaan. Englanninkielen taitoni on hieman ruosteessa, mutta eiköhän siitä kuitenkin saa ihan hyvin selvää :) Ja älkää huolestuko! Vaikka minulla on tällä hetkellä kolme tarinaa kesken niin tämä tarina on ensisijaisesti tärkein ja yritän päivittää sitä mahdollisimman pian :)
C.S