Auringon viimeiset säteet heittelivät varjoja metsään, joka oli melkein hiljainen. Nuotion tasainen rätinä ilmoitti metsän eläimille, että ihmisiä oli lähettyvillä, mutta muuten heitä ei olisikaan huomannut. Leirin yllä oli painostava ilmapiiri, joka oli levittäytynyt kaikkien ylle.
Christian istui nuotiolla ystäviensä kanssa vaitonaisina. Quin ja Thomas pystyttivät omaa telttaansa. Leon istui hiukan kauempana puun juurella ja tarkkaili miehiä. Vaikka he olivatkin sopineet etsivänsä kätkön yhdessä niin silti Leon ei luottanut miehiin tippaakaan. Christian Jones, miesten johtaja oli hyvin itsevarma ja käyttäytyi kuin olisi omistanut koko leirin. Hän ei puhunut paljoa, mutta antoi katseellaan ymmärtää, että hän oli pomo.
Leonia ärsytti myös se tosiasia, että Marie tunsi kolmikon. Mistä ja miten? Sitä Leon ei välttämättä halunnut tietää. Kaikki tuntui nyt niin sekavalta. Vielä aamulla asiat olivat olleet kristallin kirkkaita. Mutta hetkessä kaikki oli muuttunut. Leon nuhteli itseään, että oli luottanut liikaa tyttöön ja antanut tämän kauneuden hämätä itseään. Hän kuuli mielessään Hettyn varoittavat sanat, kuinka alempisäätyiset huijasivat aina varakkaampia.
– Mitä tehdään? Thomasin ääni kysyi kuiskaten Leonilta.
– Mitä tarkoitat?
– Niin, että syödäänkö me erikseen vai pitääkö meidän jakaa ruoka noiden kesken. Thomas kysyi ääni inhoa täynnä.
Leonin olisi tehnyt mieli vastata hyvin kärkkäillä sanoilla, oikeasti hän olisi halunnut hakata miehet kiven koloon, enimmäkseen Jonesin. Mutta Leon tyytyi vain mutisemaan hiljaa:
– Kysytään onko heillä ruokaa.
Thomas tiedusteli tahdikkaasti oliko uusilla tuttavuuksilla mitään mukana. Heillä oli kuitenkin vain leipää, hedelmiä ja kuivalihaa. Samaa ruokaa mitä kapteenin seurueella oli.
Miehet kokoontuivat hieman varuillaan nuotion ääreen syömään, eikä kukaan tuntunut muistavan Marieta joka nökötti yksin teltassaan.
– Miksi te haluatte löytää kätkön? Thomas kysyi ja katsoi Harrisonia silmiin.
– Koska meillä ei ole rahaa. Mies murahti ilottomasti.
– Miksi te haluatte löytää kätkön? Peterson toisti kysymyksen ja tuijotti vuorostaan Leonia.
– Koska minä olen korviani myöten veloissa. Leon selitti. – Ja on heilläkin rahantarvetta.
– Olette aatelisia, rikkaita jo syntyessään. Jones huomautti ivallisesti. – Miten voitte muka olla veloissa?
– Veljeni oli uhkapeluri. Leon totesi ja tuijotti kiinteästi nuotiota.
Hän ei halunnut luoda yhtään ylimääräistä silmäystä tuohon keikariin.
– Se selittääkin kaiken. Christian mumisi ja haukkasi leipäänsä. – Entäs tyttö?
Leon säpsähti, hän vilkaisi miestä kulmiensa alta ja katui heti. Jones katsoi häntä omahyväinen ilme kasvoillaan, aivan, kuin mies olisi tiennyt, että Leon välitti Mariesta.
– Mitä hänestä?
– Mistä löysitte hänet? Christian kysyi kiinnostuneena.
– Vankilasta. Leon sanoi yksiselitteisesti.
– Vankilasta? Christian toisti yllättyneenä. – Mitä hän siellä teki?
– Odotti oikeudenkäyntiä. Quin totesi.
– Mitä hän oli tehnyt? Harrison kysyi ääni mielenkiintoa täynnä.
– Häntä syytettiin kreivi Fedorin ryöstön ja tapon yrityksestä. Quin selitti, koska Leon ei näyttänyt halukkaalta vastata miesten kysymyksiin.
– Se oli varmasti väärinkäsitys. Peterson sanoi ja sai Leonin katseen itseensä. – En vain usko, että Marien kaltainen ihminen yrittäisi ryöstää ketään saatikka tappaa.
– Eihän ihmisistä ikinä tiedä. Leon tuhahti itsekseen ja lopetti puhumisen.
Muut miehet seurasivat hänen esimerkkiään ja uppoutuivat omiin ajatuksiinsa.
Kun pimeys laskeutui leirin ylle ryömivät Leon, Quin ja Thomas omiin telttoihinsa, kun taas uudet tulokkaat joutuivat jäämään taivasalle. Peterson ja Harrison menivät nukkumaan kauaksi nuotiosta, mutta Christian jäi istumaan valon ääreen. Hän istui ja katseli nuotiota, jonka liekit tanssivat kauniisti pimeässä. Christian ei tiennyt mitä ajatella, hänen tunteensa olivat sekaisin ja Marien näkeminen ei auttanut asiaa yhtään. Tyttö oli selvästi järkyttynyt, mutta niin oli myös Christian. Hän piilotti epävarmuutensa kovan kuorensa alle, oli helpompi naurahtaa ivallisesti ja kerskailla saavutuksillaan, kuin hiljentyä ja avata sydämensä. Christian ei ollut koskaan uskaltanut olla oma itsensä. Se oli niin vaikeaa. Oli helpompi muuttua ja näytellä pääosaa omassa elämässään, kuin näyttää kaikille, kuinka heikko mies hän oikeasti olikaan. Marie...niin...Marie oli ainoa, joka oli päässyt lähelle, aivan liian lähelle nähdäkseen Christianin oikean minän. Mutta sitten se kaikki päättyi, noin vain. Miksi? Sitä tuskin Christian tiesi itsekään.
Christian olisi halunnut palata ajassa taaksepäin, hän olisi halunnut muuttaa kaiken, mutta hän ei voinut. Tehty mikä tehty, se oli karua, mutta totta.
Teltan kankaan kahahdus sai Jonesin nostamaan katseensa. Hän näki Marien, joka oli tullut esiin piilostaan. Tyttö katseli ympärilleen ja säikähti selvästi nähtyään Christianin nuotion vieressä. Hän käännähti nopeasti ja meni takaisin telttansa sisälle.
Christian nielaisi äänekkäästi, hän katsoi tilaisuutensa tulleen. Kaikki muut nukkuivat, vain hän ja Marie olivat hereillä. Aivan, kuin kohtalo olisi yrittänyt johdattaa häntä oikealle polulle. Christian nousi ylös ja käveli tytön telttaa kohti haparoivin askelin. Hän oli päättänyt koettaa korjata virheensä, vaikka siihen menisikin aikaa.
Marie kuuli askelien lähestyvän hänen telttaansa. Se ei voinut olla kukaan muu kuin Christian. Marie tunsi sydämensä lyövän nopeampaa, pala nousi kurkkuun ja hengitys tiheni. Marie ei voinut liikahtaakaan, kun Christian raotti teltan tummaa kangasta ja tuli sisälle pyytämättä. Hän istahti tytön viereen. Marie oli kuin naulattu paikoilleen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja silmät tuijottivat käsiä, jotka nykivät hermostuneina mekon kangasta. Marie tiesi, että hänen olisi pitänyt käskeä miestä lähtemään, mutta hän ei pystynyt. Hän oli täysin lukossa.
– Hei. Mies sanoi tumman puhuvalla äänellä.
Marie ei vastannut mitään, hän istui paikoillaan ja piti katseensa tiukasti käsissään.
– Olen pahoillani. Christian sanoi hiljaa.
Marie säpsähti, hän oli kuullut tuon lauseen niin monesti päässään, ettei se enää merkinnyt mitään. Olen pahoillani, niin lapussakin oli lukenut. Olen pahoillani. Mitä se edes tarkoitti? Ei mitään.
– Mene pois. Marie kuiskasi, kuin pieni lapsi joka pyytää painajaisia lähtemään unistaan.
Christian katseli tyttöä hetken aikaa. Hän oli ollut viimeksi näin lähellä Marieta, kun hän oli jättänyt tämän. Hän muisti aivan liian elävästi tuon hetken, Marien tasaisen hengityksen ja sen taianomaisen rauhan, jonka hän oli itse rikkonut.
– Onko sinulla nälkä? Christian kysyi hellästi.
Marie naurahti hermostuneena, hän vilkaisi miestä kulmiensa alta ja pudisteli päätään.
– Ei. Hän vastasi valehdellen.
– Näytät kalpealta. Christian totesi.
– Näin aaveen. Marie vastasi hiljaa.
– Niinkö? Christian kysyi miellyttävällä äänellä.
Marie pysyi hetken ajan vaiti. Hän tiesi kuinka outoa oli, ettei hän vain tönäissyt miestä ulos vaan antoi tämän istua siinä, niin lähellä. Mutta hän tunsi menettäneensä itsensä hallinnan. Hän ei pystynyt liikkumaan saatikka ajattelemaan järkevästi. Christian, hänen elämänsä ensimmäinen rakkaus oli siinä. Kuinka monesti Marie olikaan toivonut näkevänsä miehen uudestaan, hän oli odottanut miehen tulevan takaisin, mutta se oli ollut kaikki turhaa. Christian ei ollut tullut, hän oli lähtenyt ja jättänyt Marien.
– Aaveen menneisyydestäni. Marie kuiskasi.
– Oliko se mieluinen näky?
Marie mietti hetken aikaa mitä vastaisi. Ehkä ennen hän olisi ollut iloinen, hän olisi pystynyt antamaan anteeksi kaiken, jos mies olisi tullut takaisin ja selittänyt. Mutta hän ei ollut tehnyt niin. Kaikki oli nyt paljon monimutkaisempaa. Ei ollut kyse enää vain heistä, vaan muistakin ihmisistä. Marien valinnat ja teot vaikuttaisivat muihinkin, eniten Leoniin.
– Ei. Vaikka kauniit kasvosi lumosivatkin minut hetkeksi, niin en voi silti olla haistamatta mätää, joka pursuaa sydämestäsi.
– Aika ikävästi sanottu. Christian tokaisi surullisesti.
– Aika ikävästi tehty. Marie vastasi nopeasti.
Christian katsoi tyttöä hetken aikaa sanomatta sanaakaan, hän tiesi loukanneensa Marieta hyvin pahasti. Tämän sydän oli varmasti särkynyt.
– Anna anteeksi. Christian kuiskasi.
– En koskaan. Marie sihisi hampaidensa välistä, kuin käärme.
– Jos minä voisin niin muuttaisin kaiken.
– Mutta et voi. Marie totesi kylmästi.
– Anna anteeksi. Christian pyysi uudestaan ja tarttui tytön kädestä kiinni.
Marien kehon lävitse kulki sähköisku, joka sai hänet havahtumaan. Hän pukkasi miehen käden pois ja katsoi tätä syvälle silmiin.
– Älä koske minuun. Hän sanoi vihaisesti ja siirtyi kauemmaksi miehestä.
Christianin kasvoille nousi epätoivoinen ilme, hän yritti turhaan tarttua uudestaan Marien kädestä kiinni.
– Marie, minä olen oikeasti pahoillani. Christian kuiskasi.
– Ulos, mene ulos tai huudan Leonin apuun.
Christian silmissä välähti viha.
– Leonin? hän tuhahti. – Niinkö läheinen olet sen kapteenin kanssa? Isäsi pyörisi haudassaan jos tietäisi.
Marie tulistui Christianin sanoista ja läimäytti miestä kovaa poskelle.
– Sinulla ei ole mitään oikeutta puhua isästäni. Marie sihisi ja katsoi miestä halveksivasti. – Senkin saastainen kulkukoira.
– Mieluummin kulkukoira, kuin kapteenin huora. Christian tokaisi vihan sanelemana.
Hän katui heti sanojaan, mutta ei voinut enää saada niitä takaisin. Marien silmät täyttyivät kyynelistä ja hän osoitti ulos.
– Häivy. Hän sanoi vakavana.
Christian ei sanonut mitään, hän lähti vähin äänin teltasta ja meni takaisin nuotiolle, hän kuuli korvissaan hiljaista helinää, kun hänen jo kerran särkynyt sydän rikkoutui uudelleen.