Quiet
(adj.) I'm not shy, I actually never shut up around people I am comfortable with but you are not one of those people.
•LUMI•
Katuvalot loppuivat ja pimeys nielaisi meidät hellään mutta varmaan syleilyynsä saaden auton tuntumaan joltain avaruuskapselilta, joka matkusti madonreiästä toiseen. Universumista toiseen. Jossain kaukana edessä häämötti toisen auton punaiset perävalot–jotka olisivat yhtä hyvin voineet kuulua alieneiden lentävälle lautaselle–mutta muuten tie oli kuin autiomaa.
Me oltiin käyty nopeesti ABC:llä kaupassa. Mikaelin oli kuulemma pakko saada Redbullia jostain syystä. Keskellä yötä vieläpä. Kai se sitten halus pysyy hereillä ratissa.
Me ei oltu puhuttu enään mitään sen jälkeen, kun me lähdettiin sieltä. Eli noin kahteenkymmeneen minuuttiin. Tosin Roosa ja Mikael vaihtoivat välissä katseita joiden merkityksestä mä en ollut vielä saanut selvää. Ehkä se johtui mun silmästä. En mä tiedä.
Mä havahduin vilkuilemaan mun ympärille, kun Mikael alkoi yhtäkkiä hidastaa vauhtia ja vilkuttaa vasemmalle. Eihän me oltu vielä lähelläkään Jyväskylää? Enkä mä todellakaan uskonut, että Nella vuokrasi sen kämpän jostain metsän keskeltä. Roosa ei vaikuttanut olevan ollenkaan ymmällään suunnan vaihdosta. Tuskin se edes huomasi, kun se oli viestitellyt melkein koko matkan jonkun kanssa, välissä kynsiään pureskellen.
Mikael huomasi mun hämmentyneen katseen taustapeilistä ja selitti: "Mun pitää käydä hakee yks juttu frendin kämpiltä. Voit tulla messii."
Vääntelin mun käsiä aavistuksen hermostuneena mutta nyökkäsin kuitenkin. Ei mulla ollut mitään sanavaltaa täällä takapenkillä.
Me käännyttiin pimeälle metsätielle, joka oli kuitenkin aurattu, mikä sekin oli hieman oudoksuttavaa. Me oltiin ihan korvessa. Tai sitten mä olin vaan menettänyt mun suuntavaiston.
Kokeilin vaistomaisesti mun hupparin taskua, mutta kun en tuntenutkaan tuttua muotoa, mun sydän jätti lyönnin välistä. Kävin mun kaikki mahdolliset taskut lävitse puoli paniikissa mutta turhaan.
Mun puhelin oli kadonnut kuin tuhka tuuleen.
Nostin aavistuksen hätääntyneen katseeni ylös ja kysyin, oliko Mikael tai Roosa nähnyt sitä, mutta molemmat vain pudistelivat päitään.
"Kato niitte vilttien alta", Mikael kehotti sitten. Roosa vilkaisi sitä vaivihkaa syrjäsilmällä.
Mä tein työtä käskettyä ja nostelin auton takapenkille levitettyjä vilttejä mutta turhaan. Kävin läpi myös jalkotilan ja kaikki mahdolliset kolot joihin se olisi voinut pudota mutta se oli kadonnut kuin tuhka tuuleen.
Raavin mun päätä otsa syvällä kurtussa. Mä olin sataprosenttisen varma, että mulla oli se vielä siellä ABC:lla. Ihan varmasti oli. Eihän se voi vain tolleen kadota? Ja maailman huonoimmalla hetkellä vieläpä. Olin jossain korvessa ventovieraiden ihmisten autossa menossa jonkun kämpille eikä mulla ollut edes puhelinta! Tää oli suoraan ku jostain kauhuelokuvasta. Kohta joku salee tulee ja päästää mut hengiltä eikä kukaan tiedä, missä mä oon.
Olis vaan pitänyt mennä Adrianin kyydillä.
Sydän jyskytti mun rintakehässä epämukavasti ja mä lopetin etsimisen, kun me kaarrettiin ison hirsitalon pihaan, jonka toiselta puolelta aukesi järvi.
Eikä me oltu ainoita ihmisiä.
Koko paikka oli täynnä porukkaa. Pihalla oli kymmenisen autoa ja rannalla olevalla laiturilla heilui nauravaa porukkaa punaiset muovimukit käsissään. Myös talon sisällä näytti olevan porukkaa.
Mun katseen hyppiessä ikkunoista ja kaveriporukoista toiseen, tajusin, että me oltiin tultu jonkun kotibileisiin. Nielaisin. Mä vihasin bileitä. Ne oli aina täynnä kännisiä ihmisiä, ja mä tunsin itseni ihan viisvuotiaaksi niiden rinnalla. Mä en ikinä ollut edes juonut. Enkä halunnut. Ainoo asia, mitä mä halusin tällä hetkellä oli oma sänky jonka peitoin alle käpertyä turvaan.
Täällä sitä tuskin oli.
Nousin ylös autosta epäröiden. Roosa heitti tummanpunaisen käsilaukkunsa olalleen ja lähti marssimaan kohti ovea sanaakaan sanomatta. Se aukaisi sen nutturan ja päästi todella pitkät punaiset hiuksensa vapaaksi. Me ei ilmeisesti oltu lähdössä ihan heti.
"Kyl se vielä löytyy. Ihan varmasti", Mikael lohdutti ja jäi kävelemään mun kanssa.
Mä en vastannut sille mitään sillä mua ahdisti ihan sikana, kun tärykalvoja halkova musiikki kantautui jopa ulko-oven lävitse pihalle asti.
Mun ei pitäis olla täällä
"Ei mee kauaa. Oo ku kotonas sillä aikaa mut varo ettet törmää Jereen. Se on jäätävä kettu", Mikael naurahti ennen kuin avasi oven ja astui kynnyksen yli sisälle taloon. Mä olin just kysymässä siltä, kenestä se puhui mutta se katosi talon ja ihmisten uumeniin kuin sormia napsauttamalla.
Vedin oven kiinni mun takana kädet hioten ja kuljetin katsetta ympärilläni. Mun vierestä lähti kaartuvat puu portaat yläkertaan ja edessä käytävän päässä oli ilmeisesti olohuone. Siksi ilmeisesti, koska se oli niin täynnä porukkaa, että mä en saanut selvää. Jäin seisomaan yksin mökkimäiseen eteiseen, tietämättä, mitä tehdä.
"Mikäs neitokainen täällä seisoskelee?"
Säpsähdin. Mun katse liisi portaista laskeutuvaan siilipäiseen nuoreen mieheen, joka siristi silmiään uteliaana. Sillä oli siniraitainen kauluspaita, jonka kaksi ylintä nappia oli jätetty auki. Sen lisäksi sillä oli mustat farkut ja sukat.
"Etsää Annika oo?"
Pudistin päätäni vaisusti ja väistin sen tunkeilevaa katsetta toivoen, että Mikael ilmestyisi jostain ja pelastaisi mut tästä tilanteesta.
"No et kyl näytäkkää siltä jos totta puhutaan. Se oli blondi."
Se pysähtyi parin portaan päähän musta.
"Oot joku uus vai? En oo nähny sua koskaa?" se jatkoi kyselyään aavistuksen sammaltavalla äänellä.
"Venaan vaa kaveria", mumisin.
Se nojautui kaiteeseen ja yritti saada aikaiseksi katsekontaktia mutta luovutti, kun mä tuijotin tiukasti poispäin. Se huokaisi.
"Ei kande. Nää pippalot on vasta alussa."
Purin salaa poskea ja tuijotin olohuoneessa heiluvia ihmisiä.
"No sit mä lähen", tokaisin lopulta ja työnsin oven mun takana auki mutta se tarrasi mua äkkiä ranteesta ja veti oven takaisin kiinni.
"Eiks toi oo vähä epäkohteliasta? Et ees kertonu sun nimee."
Mä tuijotin sen sormia mun ranteen ympärillä hammasta purren ja olisin halunnut motata sitä, mutta se ei tainnut olla hyvä idea. Nostin mun katseen sen ruskeisiin huvittuneisiin silmiin.
"Lumi", sanoin ja vedin kättäni poispäin mutta se vain tiukensi otettaan ja naurahti. "Tulihan se sieltä. Meikäläinen on Jere. Nice tu meet juu."
Mun vatsa keikahti ympäri.
Paska.
Kaikista ihmisistä just se, mitä Mikael käski varoa.
Vastasin Jeren katseeseen kylmästi ja nyökkäsin.
"Kiva. Voitsä päästää nyt irti?"
Jere oli kuin ei olisi kuullut mun kysymystä ja nojautui sen sijaan uteliaana eteenpäin. Se nosti sen toisen käden mun mustalle silmäkulmalle ja painoi sitä saaden mut säpsähtämään kivusta. Sen katse tippui mun silmiin.
"Oho. Ei se ollukkaa meikkiä", se naurahti, kun huomasi mun vetistyneet silmät. "Luulin et oot sellane gootti hyyppä."
Mulkaisin sitä ja pyyhkäisin silmiäni hihaan aavistuksen tärisevällä kädelläni.
"Kui oot noi hiljaaaa?" se venytti a:ta tarpeettoman pitkäksi ja kumartui taas mua kohti. Mä peräännyin sitä mukaa ja vastustin haluani vääntää sen niskat nurin.
Se odotti multa vielä hetken vastausta jota ei saanut, joten se teki omat johtopäätöksensä siitä, että mä halusin olla sen seurassa:
"Tuu näytän sulle vähän paikkoja." Se ei välittänyt mun tappavasta katseesta pätkän vertaa vaan veti mut perässään syvemmälle taloon, vaikka mä vähän vastustelin kunnes kuitenkin luovutin. Parempi vaan livahtaa sitten pois näkyvistä, kun se ei huomaa.
"Eelis hei kato kuka täällä on!" se huudahti, kun me työnnyttiin ihmisten lävitse keittiöön.
Kolmen hengen jätkäporukka kääntyi meidän puoleen. Blondi hiuksisen pojan katse siirtyi Jerestä muhun. Se nosti kulmiaan kysyvänä.
"Kuka tällä kertaa?"
"Lumi. Joku on vetänyt sitä pataan", Jere selitti naureskellen ja mä kiristelin hampaita.
Eelikseksi nimetty poika ei nauranut muiden mukana. Meille syntyi muutaman sekunnin kestävä katsekontakti kunnes se katkaisi sen siirtäessään katseensa takaisin Jereen. Mä huomasin myös, että kaljatölkin sijaan sillä oli kokista.
Sentään joku täällä oli järjissään.
"Päästä irti siitä."
Kaikki kolme jätkää käänsivät katseensa musta Eelikseen yllättyneenä. Mäkin olin yllättynyt, että se oli mun puolella.
Tutkin sen kasvoja ja tajusin miksi se tuntui niin tutulta. Se oli abi meijän lukiossa. Oltiin kerran samalla äikän kurssilla ja tehtiin yhdessä ryhmätyötä. Se oli aika hiljanen tyyppi ja kuulemma sen molemmat vanhemmat oli kuollu kolarissa joskus pari vuotta sitten. En ees pystynyt kuvittelemaan, mitä kaikkea se oli joutunut käymään lävitse.
"Mitä?" Jere sylkäisi hölmistyneenä eikä sen puristava ote mun ranteesta hellennyt tippaakaan. Eelis vastasi sen katseeseen tyynen rauhallisena ja hörppäsi juomaansa.
"Nii että päästä irti siitä. Oot kännissä."
Jere tuijotti Eelistä kuin puulla päähän lyötynä, kunnes sitten retkahti yllättäen nauruun.
"Aivan! Nyt meikä tajuaa. Ole hyvä vaan, emmä kuiteskaa ois sitä halunnu." Jere tönäisi mut Eelistä kohti. Mun suu loksahti auki.
Anteeks mitä?
Eelis vain tuijotti sitä hiljaa mutta Jere ei taaskaan huomannut koko asiaa. Se vaan käännähti ympäri ja kailotti: "Meikä lähtee pelaa änärriii!"
Keittiöön palasi rauha, kun se lähti pois.
Huokaisin sisäisesti helpotuksesta ja hieroin mun aristavaa rannetta irvistäen, yrittäen samalla jäsennellä juuri tapahtunutta mun pään sisällä.
"Sattuuks?"
Mun katse lennähti Eelikseen, joka nosti vaaleita kulmiaan ja laski kokis tölkin keittiön tasolle. Sen kaks jotain muuta kaveria oli lyöttäytynyt jonkun muun porukan seuraan ja näyttäneen unohtaneen meidän läsnäolon.
Kohautin mun hartioita ja väistin sen katsetta huulta purren.
"Kiitti", mutisin. "Ku autoit."
Se heilautti kättään vähättelevästi ilmassa.
"Jere nyt on kusipää. Mut mitä ihmettä sä teet täällä? Ethän sä yleensä tälläsis piireis pyöri?"
Irvistin.
"Pitkä tarina mut lyhyesti, venaan yhtä kaveria."
Eelis nyökkäsi hitaasti.
"No valitsit harvinaisen ikävän paikan venailla. Tuu mennää haukkaa happee." Se viittoi mut sitten mukaansa mutta ei kääntynyt katsomaan lähdinkö mä sen mukana. Mutta mitä muutakaan mä olisin voinut tehdä? Se vaikutti olevan ainoa ihminen, joka oli täällä selvinpäin. Sitä paitsi mä luotin siihen huomattavasti enemmän kuin Jereen.
Seurasin sitä tunkkaisesta sisäilmasta raikkaaseen ulkoilmaan jollekkin sivu kuistille, josta näki osittain etupihalle. Eelis oli istahtanut alas rappusille ja pyöritteli tölkkiä käsissään. Kun mä työnsin oven kiinni, se avasi suunsa: "Ketä sä venaat?"
Jäin seisomaan paikoilleni ja tutkailemaan sen takaraivoa mietteliäänä. En juuri nyt osannut oikein luottaa kehenkään, vaikka tuo Autot t-paidan omistava poika vaikuttikin harmittomalta.
Se kääntyi katsomaan mua olkansa ylitse, kun mä en vähään aikaan vastannut.
"Emmä sua meinannu kidnappaa jos sä sitä kelaat", se tokaisi rauhallisesti niin kuin sillä ei olisi elämässä mihinkään kiire.
Mulla nimittäin oli.
Kotiin.
Väistin sen katsetta aavistuksen punastuneena ja mumisin jotain epämääräistä. Se seurasi katseellaan, kun mä astelin sen luokse ja istahdin sen viereen kuitenkin pienen turvavälin päähän.
"Mikaelia", vastasin. "Ja Roosaa", lisäsin empien sillä en ollut siitä täysin varma.
Eelis siristi silmiään ja vei tölkin huulilleen mutta laskikin sen sitten alas mietteliäänä.
"Ai niitä?"
Mä nyökkäsin epävarmasti.
"Tunnetsä ne jostai?"
Se tuijotti tölkkiään vaiteliaana ja kuljetti sormeaan sen reunalla.
"Tavallaan. Ne osti mun faijan korjaamon."
Mun sydän löi ylimääräisen lyönnin.
Voi nyt paska.
Mä olin kyllä yks taulapää näitten puheenaiheitten valintojen suhteen.
"Sori mä en-"
"En tienny et ootte frendejä", se keskeytti mut ja tuijotti edessä aukeavaa metsää ilmeettömänä. Suljin mun suun ja tajusin olla hiljaa sen vanhemmista. Se ei selkeästi halunnut mennä siihen puheenaiheeseen.
Huokaisin hiljaa ja sain sen kysyvän katseen muhun.
"Ei me ollakkaa. Sain niiltä vaan kyydin Jyväskylään mut hukkasin mun puhelimen ja päädyin tänne", selitin puuskahtaen aavistuksen närkästyneenä.
Eelis hymähti ja pudisteli päätään.
"Heittäisin sut jos en ois kuskina jo valmiiks."
Mä kyllä tiesin, että Eelis oli rento tyyppi mutta se, että sitä oikeesti kiinnosti mun asiat oli jo absurdia. Ehkä mun vaan piti alkaa puhumaan ihmisille eikä olettaa, että jokainen vastaantulija oli mun verivihollinen. Irvistin vaivihkaa.
Mitäköhän Nella tuumasi mun venähtäneestä matkasta? Se oli salee pommittanut mua viesteillä koko tän ajan ja kyseenalaistanut mun lojaaliuuden sitä kohtaan ainakin kymmenesti. Mä en ehkä halunnut enään edes päästä Jyväskylään. Ties mitä siellä oli vastassa.
Mä olin jo lähdössä etsimään Mikaelia mun käsiini mutta Eeliksen yllättynyt tokaisu keskeytti mun aikeet: "Kenellä täällä on varaa Audi Q8:siin? Toiha maksaa maltaita?"
Mä seurasin sen kummastunutta katsetta etupihalle. Mun silmät laajeni aavistuksen, kun mun katse kohtasi auton. Tuttu musta audi tosiaan komeili muiden autojen rinnalla parkissa. Ponnahdin ylös sydän lepattaen.
"Adrian."
Eeliksen hölmistynyt katse nousi muhun.
"Mitä se täällä tekee?" mä ihmettelin samalla, kun huojennus kuulsi läpi mun äänestä.
Mä en ollut yksin täällä.
Mutta miten se muka tiesi, missä mä olin? Eihän mulla ees ollut sitä mun puhelinta? Eikai se nyt muuten vaan tänne tullut? Nielaisin.
Eihän?
________________________________
[:
Wc: 1872