Whatever
(pron.) I just lost my argument, but I'm not gonna admit it.
•ADRIAN•
Omatunto soimasi mun pään sisällä, kun mä istuin lämpimään autoon Lumin laahustaessa kaatosateessa ohi.
"En mä muute."
Iskin pään rattiin hammasta purren. Miks mun piti sanoo sillee? Luulinks mä olevani jotenki parempi ihminen ku se? Mitä paskaa oikeesti? Nyt se salee luuli et mä pidin sitä pilkkanani ku olin taas nii kusipää. Mut en mä voinu sille mitään. Mulla tuli vaa joku ihme tarve esittää sille jotai mitä mä en oo. Mut ku mä en ikinä tee silleen kenellekkään. Ei mua kiinnostanu, vaikka ihmiset sais tietää mun postraumaattisesta stressi häiriöstä tai siitä et mä olin oikeesti ihan tavallinen jäbä, joka vaan sattu osumaan vääriin paikkoihin vääriin aikoihin.
Mutta jostain syystä mä en halunnut Lumin näkevän sitä kaikkea. Kai mä pelkäsin et se luulis mua ihan oudoksi tai jotain.
Mut miks mua kiinnosti?
Mä seurasin loittonevaa, syvälle hupun uumeniin suojautunutta hahmoa, jota sade piiskasi armotta.
Mä olin saanut sen itkemään.
Mun rintakehää vihlaisi. Enkä mä osannut pyytää sitäkään kunnolla anteeks. Sinä päivänä mä tajusin et olin mennyt liian pitkälle ja että mussa oli joku pahasti vialla.
Mä hengitin syvään, kun mä tunsin alkavan ahdistus kohtauksen tekevän tietään pinnalle. Mä en saanut nyt yliajatella. Mitä Olkku tekis tässä tilanteessa? Kiristelin mun leukaperiä.
Se ei olis alunperinkään joutunut tähän tilanteeseen.
Työnsin avaimet hitaasti virtalukkoon pitäen samalla katseeni etääntyvässä selässä. Mä kyllä oikeesti tiesin, mitä mun piti tehdä mutta mä olin nössö enkä uskaltanut. Jos Oliver olis täällä niin se olis jo hakannut järkeä mun päähän.
Käynnistin auton.
*
Potkin mun märät kengät jaloista mutta takin mä jätin päälle.
"Oliver?" mä huikkasin ääni täristen.
Kerää ittes.
Murahdin itselleni ja lähdin harppomaan portaita ylös jalat heikkoina ja kuullen jo tuttujen tassujen kipityksen. Ei kulunut aikaakaan, kun Rocky ilmestyi portaiden päähän levottomasti paikallaan liikahdellen ja vinkuen.
"Ei auta yhtään okei?" mä ärähdin ja hätistelin sitä pois.
Kyllä se oikeesti auttoi mutta tällä hetkellä mä tarvitsin elävää olentoa joka osasi puhua.
Mä selvisin olohuoneeseen jonka sohvalla Oliver makasi selaamassa puhelinta. Nieleskelin mun kyyneliä sillä mä en aikonut itkeä tän takia. Olin vaan yliväsynyt. Yritin vakuutella itseäni mutta Rockyn kiehnääminen mun jaloissa ei vakuuttanut sitten yhtään.
"Hei", mä ähkäisin taas ja heilautin turhautuneena kättäni saadakseni mun kaksoisveljen huomion ja niin mä sit sainkin. Oliverin katse lensi muhun. Se näki jo mun naamasta et kaikki ei ollu hyvin. Mä tiesin sen.
Osuin taas kerran varmaan napakymppiin, kun sen otsa kurtistui. Se veti toisen kuulokkeen korvastaan ja nousi istumaan.
"Miten meni?" se kysyi epäröiden, vaikka taisi jo aavistaa senkin. Olin ollut poissa jonku neljä tuntia vaan kiertelemässä autolla ympäri kaupunkia. Mä yritin kerätä itseäni koko sen ajan mutta lopulta mun oli pakko luovuttaa. Onneks Aurora oli iltavuorossa ni sen ei tarvinnu nähä tätä purkautumista. Oisin valunu maanrakoon. Olkku oli ainoo kenelle mä pystyin olemaan tällänen.
Mä jouduin puremaan poskea etten olis romahtanu täysin.
"Paskasti", mä tuskin kuiskasin ja samassa kyyneleet nousi mun silmiin, vaikka mä kuinka yritin estää. Huoli, mikä peitti Oliverin kasvot oli mulle liikaa. Lysähdin istumaan sohvalle.
"Se..se joutu kävelee sateessa kotii koska mä menin sanomaa jotai siitä et sä käskit kysyy ja—Mä menin ihan lukkoon ja nyt se varmaan luulee mua ihan kusipääksi", mä mumisin hampaita kiristellen. Rocky vinkui mun jaloissa.
"Hei relaa. Ei se haittaa."
"No haittaapas! Oisit kuullu kuinka kusipäältä mä kuulostin, sä itekki sanoit nii sillo", ärähdin ja sain kyyneleet vedettyä turhautumisen avulla takaisin.
Oliver katto mua hiljaa.
"Kuinka kusipäältä...?" se kysyi sitten empien.
"Todella kusipäältä."
Se irvisti ja haraisi hiuksiaan.
"Nosiis—ei hyvä."
"Mitä mä teen?" mä puuskahdin ja kaaduin sohvalle jääden tuijottamaan kattoa. Se ei salee halunnu nähä mua enää ikinä.
Voisin vaa samantien lentää takasin Italiaan ja leikkiä niinku en ikinä ois ollukkaan täällä. Serena takuulla raivais mulle jonkun tyhjän maapläntin sen huoneen lattialta. Ihan sama, nukun vaikka ilman patjaa ja voin käydä koulut siellä loppuun niinku mä olin aikeissakin tehdä.
Oli vaan yks ongelma.
Iskä.
Kiristelin mun hampaita. Se ei päästänyt mua menemään ennenku olin kaheksantoista.
"Pyydät anteeks siltä jos sä oikeesti kerran olit niin kusipää."
Mun katse hyppäsi takaisin Oliveriin, joka nosti kulmiaan.
"Mitä muutakaan sä voit tehdä?"
"Kaivaa haudan?"
Oliver tuhahti ja pyöräytti laiskasti silmiään. Se kutsui yhä fanaattisen Rockyn luokseen parilla käden taputuksella ja alkoi rapsuttaa sitä.
Sitten mä muistin yhden jutun, mikä sai mut ponnahtamaan ylös. Rockyn pää lennähti salamana mun suuntaan mutta Oliver tarrasi sitä kaulapannasta. Olkku ties et mä en jaksanu sitä et toi koira koko ajan roikku mussa kiinni. Se otti työnsä vähän liian tosissaan, vaikka olikin jo vanha kuin mikä.
"Et ikinä arvaa!"
Oliver katto mua kysyvänä ja hölmistyi, kun mä löin viidenkympin seteli nipun puiselle sohvapöydälle.
"Neljäsataa viiskyt, viiskymppiä meni näytönkorjaukseen", mä selitin lainaten Lumin aiempia sanoja.
"Kui—siis täh?" Oliver töksäytti.
Levitin mun käsiä yhtä puulla päähän lyötynä.
"No idea. Oli kuulemma liikaa."
Oliver päästi irti Rockysta ja kurkottui nappaamaan setelinipun itselleen kulmat kurtussa. Se alkoi laskea niitä–mä olin tehnyt sen jo autossa– ja lopulta heitti ne takaisin pöydälle päätään pudistellen.
"Neljäsataa viiskyt."
"Incredibile, vero?"
Oliver naurahti: "Sì. Toisaalta mä en kyllä yllättynyt."
Hämmennyin.
"Mitenni?"
"No kamaan Adrian. Ootsä sokee vai tyhmä?"
Kurtisin mun kulmia tajuamatta, mitä se meinasi.
"Ilmeisesti molempia."
Oliver huokaisi ja lysähti takaisin sohvannurkkaan. Se hymyili mulle vinosti.
"Se koko tyyppi on green flag."
Siristin mun silmiä sille ja naksautin rystyseni.
"Yritätsä taas vihjailla jotai?"
Se väisti mun katsetta viattomana ja otti Rockyn kainaloonsa, vaikka iskä oli sanonut ettei sitä saanut päästää sohvalle.
"Eeeeen. Vai mitä Rocky? Ei me mitää vihjailla", se selitti viattomasti yrittäen turhaan pidätellä ylöspäin nykiviä suupieliään. Mä katsoin sitä kyllästyneenä.
"No mitä? Kato nyt ittees! Millon viimeks sä oot tullu paniikki kohtauksen partaalla mulle selittää siitä kuinka sä kusit treffit?" Se päästi virneensä valloilleen.
"Täh? Ei ne ollu mitkään treffit."
Oliver matki mun ääntä ja pyöritteli silmiään.
"Whatever. Mulle ne oli ja tulee aina olemaan."
Treffit ne ei kyllä olleet. Olin jo alkamassa väittää vastaan, kun ovikello soi. Rockyn korvat nousivat pystyyn ja se oli meistä ekana jalkeilla ja lönköttämässä portaikkoon. Mä nousin itsekkin ylös siristäen Olkulle vielä silmiä.
"Ne ei ollu treffit, okei?"
Oliver laski käden sydämmelleen ja toisen otsansa päälle huokaisten teatraalisen raskaasti.
"Oh Julia, il mio cuore sta sanguinando. Perdonami amore mio!"
Viskasin sitä tyynyllä, mikä sai sen vain nauramaan. Mä tuhahdin hieman huvittuneena ja hyppelehdin portaita alas Rockyn vanavedessä, kun koira itse jo istui oven edessä häntä innostuneena heiluen.
Oliver oli Oliver.
Astelin ovelle ja hätistelin Rockya kauemmaksi, kun painoin kahvan alas ja työnsin oven auki. Viileä sateen jättämä tuuli tunkeutui samantien sisälle ja mä olin jo kyseenalaistamassa Auroran lyhyttä iltavuoroa, kun mä sitten tajusin, että meidän ovella ei seissyt töistä tullut Aurora saati sitten iskä, vaan sinisilmäinen tyttö.
Mun sydän jätti pari lyöntiä välistä.
Mitä paskaa?
Mä tuijotin Lumia tyrmistyneenä. Sillä oli toinen silmäkulma ihan mustana mutta silti se virnisti väkinäisesti ja heilautti kädessään olevaa karkkipussia.
"Eka tuotantokausi: Adrianin jääminen Suomeen, jakso kaksi, pyjamabileet!"