Marie käveli tähtitaivaan valojen alla kohti vartijatornia, joka oli tyhjillään. Hän kipusi portaita pitkin torniin ja katseli kaukaisuuteen. Kaikki murheet olivat jälleen vallanneet hänen mielensä. Marie tunsi häpeää siitä, että hän oli niin läheisissä väleissä miehen kanssa, jonka isä oli syypää Marien isän kuolemaan. Miten kohtalo olikaan johdattanut heidän tiensä yhteen? Miksi se kiusasi Marieta näin?
Marie katsoi horisonttiin ahdistuneena. Hän voisi vain lähteä, kukaan ei huomaisi mitään. Leon jäisi ilman rahojaan, mutta entä sitten? Mitä Marie sai tästä kaikesta? Vapauden, jolla hän ei tehnyt mitään. Hän ei tiennyt mitä olisi tehnyt, minne olisi mennyt. Hänellä ei ollut kotia, ei paikkaa minne mennä. Kukaan ei odottanut häntä missään. Kuinka elämä olikaan niin epäreilua?
-Marie. Mitä sinä täällä yksin teet? Safirin lempeä ääni kaikui tytön korviin alhaalta.
-Tulin vain melua pakoon. Marie valehteli.
Safir kiipesi torniin ja tuijotti hetken aikaa tähtiä.
-Tähtitaivas on aina yhtä kaunis näky. Hän huokaisi.
-Niin on. Marie myötäili. - Jos minä joskus saan oman kodin, haluan, että sänkyni yläpuolella on ikkuna, jotta voin joka yö katsella tähtitaivasta.
Safir naurahti lapselliselle toiveelle.
-Se tuskin on kovinkaan käytännöllistä.
-Ei mikään ole mahdotonta. Marie huomautti, vaikka hän ei itsekään uskonut sanomaansa.
-Tässä maailmassa melkein kaikki tuntuu mahdottomalle. Safir mumisi ja otti takkinsa taskusta viininpunaisen kirjan, jonka kannessa oli kultaisia koristeluja, joiden hohde oli jo hieman kulunut.
Mies siveli kirjan kantta hetken aikaa ja katsoi sitä haikea ilme kasvoillaan.
-Mikä se on? Marie kysyi varovasti.
-Tämä on sinun isäsi päiväkirja.
Marien silmät rävähtivät auki ja hän katsoi kirjaa epäuskoisena.
-Pitikö hän päiväkirjaa? Marie kysyi hämmästyneenä.
-Piti. Isäsi jätti sen minulle, kun kävitte täällä viimeisen kerran. Hän pyysi minua antamaan sen sinulle, sitten kun tarvitsisit sitä. Safir selitti muistellen tuota hetkeä mielessään.
Hän muisti vieläkin John Silverin katseen, aivan, kuin hän olisi tiennyt, että se oli viimeinen kerta, kun hän näkisi varkaiden kaupungin.
-Mutta mistä hän tiesi, että tulen joskus tänne takaisin? Marie kysyi hämillään.
-Ehkä hän ei tiennyt vaan arvasi, että kohtalo johdattaisi sinut tänne. Safir arveli ja huokaisi jälleen kerran. - Minä...joskus mietin, että mitä olisi tapahtunut jos olisitte jääneet tänne. Isäsi eläisi vieläkin. Mutta toisaalta hän halusi, että kasvat muualla kuin varkaiden keskellä.
-Tuskin hän olisi halunnut, että kasvan ilman vanhempia yksin kadulla. Marie huomautti.
Safir vain hymähti ja ojensi kirjan Marielle.
-Ehkä en kuitenkaan halua lukea sitä. Marie kuiskasi katsellen kirjaa surullisena.
-Miksi et? Safir kysyi hämmentyneenä.
-Se on kuitenkin isäni päiväkirja.
-Jossa yhdellä sivulla lukee kätkön sijainti. Safir huomautti.
Marien suu loksahti auki, hetkeen hän ei saanut sanottua sanaakaan.
-Kirjoittiko hän sen muistiin? Marie hämmästeli.
-Kirjoitti, sinua varten.
Marien kasvoille nousi pieni häpeä, hän katui hetken ajan sitä, että oli suostunut kapteenin oppaaksi.
-Mutta jos hän tietäisi, että autan kapteenia ja hänen ystäviään, niin hän katuisi kirjoitustaan. Marie sanoi ja tajusi olevansa pahemman luokan petturi.
-En usko, isäsi oli hyväsydäminen ja jalo ihminen.
-Vaikka hän tappoikin ihmisiä?
-No, niistä kuljettajien murhista voi olla montaa mieltä. Safir sanoi myhäillen. - Olin mukana niissä varkauksissa ja ei sitä voi tietää kenen luoti miehet tappoi. Isääsi vain syytettiin, koska hän oli johtaja. Mutta hän katui syvästi kaikkien miesten kuolemia. Ei hän ollut tappaja luonteeltaan, ei oikeasti. Hänestä vain tuli sellainen. Yhteiskunta itse loi hänet ja myös päätti hänen päivänsä.
-Niin... Marie kuiskasi hiljaa ja otti kirjan käsiinsä. - Oletko varma, että kätkö on vielä olemassa?
-Varmasti on. Isäsi oli viisas mies, hän piilotti sen jonnekin josta kukaan ei osaisi etsiä sitä.
-Tiedätkö sinä missä se on? Marie kysyi hiljaa.
-En. Safir sanoi nopeasti. - Enkä ole edes avannut sivuakaan tuosta kirjasta.
Marie katseli kirjaa ja mietti mitä kaikkea se pitikään sisällään. Hän ei voinut uskoa, että hänen isänsä oli joskus pidellyt kirjaa käsissään. Että hän oli kirjoittanut sen hapristuneille sivuille elämästään ja sen salaisuuksista.
-Marie, minä tiedän että olet joutunut kokemaan kovia, mutta silti yritä olla parempi ihminen kuin minä ja me muut. Älä petä lupauksiasi ja kuuntele aina sydäntäsi. Safir kuiskasi ja laskeutui arvokkaasti alas tornista.
Marie istahti tornin lattialle ja avasi päiväkirjan kuluneen kannen. Hän katsoi kaunista käsialaa, joka soljui pitkin hentoa sivua.
Marie luki ensimmäiset sivut ahmien isänsä sanoja " En ole koskaan kirjoittanut, tai en ole edes yrittänyt. Mutta nyt pääni on liian täynnä ajatuksia, muistoja ja tietoja, jotka haluan tyhjentää pois. Tiedän, että ne eivät lähde noin vain mielestäni, mutta ehkä taakkani, jota kannan harteillani keventyisi hieman. Tai ehkä se on turha toivo, monet ovat sanoneet, että minun pitäisi mennä papin puheille. Pyytää armahdusta, mutta miten kukaan maallinen olento voisi armahtaa minut? Ei yksikään voi. Minä kohtaan viimeisen tuomioni sitten, kun kuolen. Ja toivon, että Jumala armahtaa minut, sillä pyydän anteeksi kaikki niitä tekoja, jotka olen tehnyt. Minä muuttaisin ne jos voisin, mutta sitä en voi enää tehdä, joten jäljelle jää vain anteeksipyyntö, ja toivo, että saan anteeksi.
Haluan, että minusta jää jotain hyvääkin tähän maailmaan. En halua, että ainoa lapseni muistaa minut pahana rikollisena, joka ei koskaan tehnyt mitään hyvää. Haluan, että Marie tietää kuinka paljon rakastan häntä ja kuinka paljon rakastan hänen äitiään. "
Kyyneleet valuivat tytön kasvoja pitkin, kun hän luki sivuja eteenpäin. Hän olisi halunnut takaisin tuohon aikaan, jolloin hänen isänsä oli kirjoittanut sanat paperille. Hän olisi halunnut matkata ajassa taaksepäin ja kieltää isäänsä lähtemästä varkaiden kaupungista. Marie itki tunnekuohun vallassa ja se vain paheni, kun hän luki siitä kuinka hänen isänsä kuvaili vaimoaan, Marien äitiä.
Marie ei pystynyt lukemaan enempää, hän ei halunnut lukea vanhemmistaan, heidän rakkaudestaan ja kaikesta siitä mistä Marie ei muistanut mitään. Hän tunsi olevansa niin yksin.
Marie painoi kirjan rintaansa vasten ja laskeutui alas tornista. Hän pyyhki kyyneliään mekkonsa hihoihin ja yritti pitää tunteensa kurissa. Kun hän sai silmänsä kuiviksi lähti hän hiljaa kävelemään takaisin melua kohti.
Kun Marie palasi aukiolle juhlat olivat vielä täydessä käynnissä. Nuoret tytöt tanssivat sulhojensa kanssa ja lapset leikkivät varjoissa.
Marie katsoi omalle paikalleen ja näki naisen, joka notkui pöydän ääressä. Nainen jutteli Leonin kanssa tuttavallisesti. Marie tunsi surunsa muuttuvan suuttumukseksi. Hän olisi halunnut jakaa tiedon päiväkirjasta ja purkaa tunteitaan Leonille, mutta miehellä näkyi riittävän juttuseuraa. Marie käveli vakain askelin omalle paikalleen ja säikäytti naisen pois vihaisella katseellaan.
-Marie. Leonin kirkas ääni kaikui tytön korviin. - Missä sinä olet ollut?
Marie katsoi miestä välinpitämätön ilme kasvoillaan.
-Miten niin? hän kysyi närkästyneenä.
-Ihmettelin vain minne katosit. Leon vastasi.
-Miksi? Marie kysyi kireästi ja piti katseensa tiukasti miehen sinisissä silmissä, jotka eivät näyttäneet enää niin kauniilta.
Leon kuuli tytön äänessä vihaa ja katkeruutta, muttei ymmärtänyt mistä se johtui.
-Onko minulla oltava jokin järkevä syy, jos mietin minne menit? Leon kysyi varovasti.
-Luulitko, että olin karannut? Marie kysyi tahdittomasti.
-En. Leon totesi nopeasti. - En tietenkään.
-Kai sinä tajuat, että en ole orjasi, vaikka vapautitkin minut vankilasta. Marie huomautti hieman ivallisesti. - Olen siitä kiitollinen, mutta en ala pyytämään lupaa, joka ainoaan liikkeeseeni sinulta.
-Enhän minä sitä tarkoittanut. Leon huudahti puolustuskannalla.
Hän oli aivan ymmällään tytön käyttäytymisestä. Tämä ei selvästikään osannut hallita tunteitaan, jotka ryöpsähtelivät aina välillä ihmisten ilmoille. Hänen kasvonsakin olivat vihan vääristämät, hän näytti ilkeältä ja hieman häijyltä tuijottaessaan palavasti kapteenia silmiin.
-No, mitä sinä sitten tarkoitit? Marie kysyi kärkkäästi.
-Minä en ymmärrä sinua. Leon kuiskasi hiljaa ja pudisteli päätään.
-Miten voisitkaan ymmärtää. Olet syntynyt kultalusikka suussasi, sinulta ei ole koskaan puuttunut mitään.
-Vaikka olenkin rikkaasta suvusta, niin et silti voi tietää minkälaista minun elämäni on ollut, et voi tietää miltä tuntuu olla minä. Leon huomautti yrittäen pitää äänensä asiallisena.
-Enkä haluaisikaan. Marie tuhahti ja katui heti sanojaan.
Leon katsoi tyttöä loukkaantuneena, hän laski katseensa hetkeksi pöydän karheaan pintaan ja kysyi sitten vakavana:
-Olenko minä loukannut sinua jotenkin?
-Et ole. Marie kuiskasi.
Hän tunsi vihan kaikkoavan sydämestään nähdessään Leonin surkean ilmeen.
-No miksi sinä sitten käyttäydyt noin?
Marie ei sanonut mitään, hän vain istui paikoillaan ja tuijotti Leonia katuvana.
-Anteeksi...en minä tarkoittanut. Marie änkytti ja nousi sitten nopeasti ylös.
-Minne sinä menet? Leon kysyi, mutta ei saanut vastausta.
Marie käveli nopein askelin kohti omaa mökkiään. Leon katsoi tytön perään hämillään. Hän ei ollut edes uskaltanut kysyä, mistä tyttö oli saanut viininpunaisen kirjan. Sen täytyi olla jotain tärkeää, sillä hän painoi sitä rintaansa vasten rystyset valkoisina.
Leon tunsi juhlatunnelmansa hävinneen kokonaan. Hän joi mukinsa tyhjäksi ja lähti oman mökkinsä luo, jonka parvella hän sai nukkua. Leon avasi mökin oven ja kurkkasi samalla ystäviensä huoneeseen.
Quin makasi omalla sängyllään, mutta Thomasin peti oli tyhjä.
Leon kiipesi pienet tikapuut ylös parvelle ja heitti paitansa pois. Hän riisui myös housunsa ja lysähti istumaan pedille.
Leon katseli ympärilleen ja tuijotti pienestä ikkunasta ulos. Sen näkymä oli suoraan Marien huoneeseen, joka oli vastapäätä toisessa mökissä. Leon siirtyi hitaasti hiukan piiloon nähtyään, että Marie istahti oman ikkunansa viereen kirja kädessään. Hän ryhtyi lukemaan sitä kynttilänvalossa. Leon näki kuinka jännittynyt Marie oli, tämän otsalle oli ilmestynyt ryppyjä ja hänen huulensa olivat pelkät viivat. Aina kääntäessään sivua hänen sormensa tärisivät.
Leon tiesi, että kirja ei ollut mikään tavallinen kirja. Sen täytyi olla jokin, mikä kosketti tyttöä syvästi, sillä tämän kasvoille heijastui kaikki tunteet, joita ihminen vain pystyi tuntemaan.
Leon ei voinut itselleen mitään vaan hän katseli Marieta koko sen ajan, kun tyttö luki. Marien oli mahdotonta nähdä Leonia ikkunassa, sillä miehen huone oli melkein pimeä, vain kuun himmeä valo hiukan valaisi huonetta.
Kun Marie käänsi viimeisiä sivuja, hänen kasvoilleen nousi hätääntynyt ilme. Hän aukoi sivuja, jotka huusivat tyhjyyttään aivan kuin etsien niistä sanoja.
Marien kasvoille nousi pettymys, sitten hän painoi kirjan kiinni ja hautasi kasvonsa käsiinsä.
Leon näki tytön itkevän. Hän tunsi tuskaa omassa sydämessään, sillä hän olisi halunnut lohduttaa tätä ja rauhoitella häntä. Mutta ei hän voinut paljastaa itseään, Marie ei koskaan antaisi anteeksi sitä, että Leon olisi salaa katsellut häntä.
Leon odotti niin kauan, että hän näki Marien katoavan ikkunasta ja sammuttavan kynttilän. Sitten Leon painautui pedille makuulle. Hän tunsi kamalaa yksinäisyyttä ja tyhjyyttä. Välillä ulkoa kuului viulun soitto ja ihmisten hetkittäiset naurun kiljahdukset, mutta nekin laimentuivat joka ikinen kerta. Kun äänet lakkasivat kokonaan, Leon kaivoi mielensä syövereistä muistoja, jotka saivat hänet nukahtamaan kauniiseen uneen. Joka ikinen muistoista sisälsi saman ihmisen, Marie Silverin.