Leo
Mun loppuviikko on mennyt jälleen yhtä sekavissa tunnemyrskyissä niin kuin aiemmatkin, ja ilmeisesti tämä jatkuva sekoamisen rajoilla oleminen on nykyään osa mun elämää. Mä olin aika varma, etten mä olisi jaksanut mennä kouluun sen ikävän kohtaamisen jälkeen, mutta kyllä mä silti menin. En mä onneksi Tomakseen törmännyt, en oikein osaa sanoa, mitä mulle olisi tapahtunut siinä kohtaa. Mun päivä meni melkein jopa ihan ookoosti, mikä tässä kohtaa tarkoittaa sitä, että mä en seonnut kesken oppituntien tai juossut vessaan oksentamaan. Siinä on jo aihetta olla kiitollinen.
Perjantaina mä olen saapunut kouluun taas liian ajoissa ja mulla on ihan helvetin kuuma, koska jostain syystä mä kävelin ihan turhan äkkiä Kampista koululle vaikkei mulla edes ollut kiire. Mä menen viemään mun takin päiväksi naulakoille, koska mä en jaksa raahata sitä koko päivää mukana, kun näköjään tänään onkin paljon lämpimämpi kuin alkuviikosta. Mä menen sitten istumaan meidän pöytään ja päätän tehdä tässä nopeasti vähän matikan läksyjä, kun en mä niitä ole tehnyt, taaskaan. Mä korkkaan Redbullin, jonka olin ostanut Herttoniemen metroasemalta, ja vilkaisen mun läppärin näytön kelloa. En mä kyllä tajua, miksi helvetissä mä olen täällä jo puoli kymmeneltä.
Kai mä vaan olen ihan liian levoton, että pystyisin odottamaan kotona yhtään kauemmin.
Mä olen vähän uppoutunut mun matikan laskuihin, ja en ensin edes huomaa, että aulaan saapuu muitakin ihmisiä. Kun mä nostan mun katseen hetken päästä havahtuessani jonkun nauruun, veri pakenee mun kasvoilta. Mä hieraisen mun väsyneitä ja univajeisia silmiä, koska mä en oikeasti meinannut uskoa näkemääni, mutta mä näen edelleen Tomaksen ja sen ärsyttävän uuden kaverin istumassa vierekkäin niiden pöydässä. Ne juttelee jostain hiljaisella äänellä ja Nicon huulilla on se sama, raivostuttava virne mikä sillä on aina, ja mä voisin lyödä sen huulen rikki.
Ja niin kyllä myös Tomaksen. Mitä helvettiä se tuon kanssa roikkuu kaksi päivää sen jälkeen, kun syytti mua sen luottamuksen pettämisestä? Vai onko tämä nyt joku ihan uusi juttu, voiko se muka edes olla. Mä tuijotan herkeämättä niitä ja en mä ensin edes noteeraa sitä, että Topias ilmestyy istumaan mun viereen.
"Moi", se sanoo ja mä käännähdän katsomaan sitä niin äkkiä, että se melkein säpsähtää.
"Moi", mä mutisen ja pyörittelen mun kaulakorua mun sormien välissä. Mä pidän katseeni mun tietokoneen näytössä ja teen kaikkeni, etten vilkaisisi Tomasta ja sen uutta poikaystävää.
"Mitä sä teet, matikkaa vai?" Topias kysähtää rennosti ja vilkuilee mun näyttöä samalla, kun Oscar ja Alex tulee paikalle. Alex romahtaa penkille kauhealla metelillä ja saa mut saman tien katsomaan Tomasta, ihan vaan jos se kuuli tuon ja huomaisi mut.
Ja niin se tekeekin. Se käännähtää katsomaan samaan aikaan meidän pöydän suuntaan kun mä niiden, ja meidän katseet kohtaa. Tomaksen kasvoilla ei näy edes häivähdystä minkäänlaisesta tunteesta, vaan sen katse kääntyy saman tien pois sen vieressä istuvaan Nicoon, ja mun vatsaan sattuu.
Onko se unohtanut mut näin nopeasti, ihan kokonaan?
"Vittu mä oon väsyny", Alex huokaisee jälleen aika kovaan ääneen ja mä mietin, miksi sen pitää aina olla äänekäs. Mun kaverit jauhaa jostain turhasta, ilmeisesti valittaa koulusta, samalla kun mä pakkaan mun kamat. En mä mitään matikkaa tässä pysty tekemään samalla kun nuo häiritsee mun ympärillä.
Eikä mua voisi vähempää matikka, tai mikään muukaan enää kiinnostaa tuon äsköisen jälkeen.
"Tietääks kukaa mitää tosta?" Topiaksen ääni herättää mun kiinnostuksen, ja mä katsahdan sitä. Topias osoittaa sormellaan juurikin sinne, mihin mä en enää haluaisi katsoa mutta mihin mun pää automaattisesti kääntyy, niin kuin myös mun muiden kavereiden. Mä huomaan heti, että Nico on siirtynyt vähän lähemmäs Tomasta ja sen hymy on ehdottomasti flirttaileva.
Sitten se nostaa sen kättä ja sipaisee tumman kiharan pois Tomaksen otsalta. Samalla se sipaisee Tomaksen terävää leukalinjaa ja sen kaulan sileää ihoa, millä mun huulet on joskus olleet.
Mua alkaa oksettamaan ja mä katson mun käsiä, jotka lepää mun sylissä. Mun on pakko kuitenkin nostaa mun katse hetken päästä mun kavereihin ja pakottaa pieni, huvittunut virne mun kasvoille, koska Alex hihittää ja katsoo epäuskoisesti selkänsä yli Tomasta.
"Uuu, Vuori on löytäny poikaystävän", se virnuilee pilkallisesti ja mä toivon, ettei Tomas kuule sitä.
Mua harmittaa, mutta mun on pakko pysyä tässä, esittää huoletonta ja nauraa mun kavereiden pilkkauksille äijästä, jonka mä haluaisin itselleni enemmän kuin mitään muuta, ja tiedostaa se että se on jo saattanut löytää itselleen jonkun toisen.
Mun elämä on kyllä välillä helvettiä.
Luojan kiitos kello lähenee vihdoin tasaa ja mä pääsen lähtemään pois siitä historian tunnille, vaikka tietenkin mä haluaisin lähteä kotiin. Koko tunnin mä selaan puhelinta ja yritän häiritä itseäni kaikilla mahdollisilla medioilla, jotten mä ajattelisi sitä tummatukkaista jätkää, joka onnistui pilaamaan mun koulupäivän ennen kuin se edes alkoi. Juuri kun mä aloin pohdiskelemaan, pitäisikö mun oikeasti lähteä kotiin, tunti yhtäkkiä päättyykin ja mä olen helvetin kiitollinen.
Jotenkin mä selvisin mun päivän viimeiselle tunnille, eli siis vasta toiselle, koska mulla oli hyppytunti ja mä vietin sen istumalla ensin meidän pöydässä ja sitten ulkona polttamassa röökiä. Vika tunti meni paremmin kuin eka, koska jouduin oikeasti osallistumaan bilsan ryhmätehtävien tekemiseen ja oli mulla ja Oscarilla jopa ihan hauskaa, mutta kyllä mä kiitin jumalaa kun lopulta pääsin pois sieltä. Meillä meni yliajaksi, koska siivoamisessa kesti niin kauan ja ei tajuttu lopettaa ajoissa. Mä kiidän vauhdilla kohti ulko-ovia, ja juuri kun olen astumassa Oscarin kanssa niistä ulos, mä muistan mun takin.
"Mee sä vaa jo", mä sanon, koska se naulakko on aika kaukana ulko-ovesta.
Oscar nyökkää ja vilkuttaa mulle, kun avaa oven sen olkapäällä. "Nähää huomen!"
Mä hymähdän ja lähden hakemaan sitä takkia. Niin juu, huomenna pitäisi taas kerran mennä johonkin turhiin kotibileisiin, mihin mua ei kiinnostaisi mennä, mutta varmaan menen silti. On se kai parempi, kun kotona istuminen ja järjen menettäminen.
Mä talsin tyhjää käytävää pitkin ja mietin, että olen mä sen kyllä Tomaksen takia jo melkeinpä menettänyt. Mä en voi uskoa, että se on siirtynyt Nicoon. Näin nopeasti, näin yhtäkkiä. Merkkasinko mä sille kuitenkaan sitten niin paljon kun mä luulin?
Mä huomaan, että mua ärsyttää, ja oikeastaan todella paljonkin. Miten Tomas edes kehtaa tehdä noin, juuri kun se on hylännyt mut ihan kokonaan siksi, että olin toisen kanssa. Eikö tuo nyt muka ole melkein ihan sama asia, mitä mä tein Ennin kanssa? Mä en tiedä, olenko mä ihan idiootti kun mä mietin niin, mutta ihan sama. Tai sitten Tomas vaan yrittää kiduttaa mua, tehdä mut mustasukkaiseksi. Ei kai sekään mahdottomuus ole.
Mun pää täyttyy eri vaihtoehdoista ja mä kelaan niitä uudelleen ja uudelleen, kun mä kävelen naulakoiden luo. Mä muistelen sitten, mihin väliin mä sen takin jätin, ja kävelen naulakoiden ohi katsellen niissä roikkuvia vaatteita etsien mun omaa.
Kun mä pääsen viimeiseen naulakkoväliin mun sydän meinaa hypätä mun kurkkuun, koska näen siinä jonkun ja en todellakaan odottanut, että kukaan olisi täällä vielä. Lamppu on palanut naulakon päältä ja on vähän hämärää, mutta ei mulla mene montaa sekuntia tämän säikähdyksen jälkeen tajuta, että mä tuijotankin Tomasta.
Miten tämä voi olla mahdollista. Tahallaanko se seisoo tuossa, mun takin kohdalla?
Tomas huomaa mut jähmettyneenä siihen muutaman metrin päähän vasta, kun mä olen jo ehtinyt miettiä satoja asioita mun päässä. En mä kuitenkaan siihen ehtinyt vastausta keksiä, että mitä mun pitäisi tehdä nyt. Tomas näyttää myöskin ensin säikähtäneeltä, sitten vain vihaiselta.
"Mitä sä haluut?" se sanoo hiljaa ärtyneellä äänensävyllä, mikä saa mun jalat irtomaan maasta ja astumaan naulakoiden väliin lähemmäs sitä. Mun rinnassa leimahtaa raivo.
Mä kävelen Tomaksen luo, melko lähelle sitä, tuijottaen tiiviisti sen vihreitä silmiä. Irrottamatta katsetta siitä mä otan mun takin sen pään viereisestä naulakosta.
"Mites sä sattumalta hengailet tääl mun takin vieressä?" mä kysähdän hiljaa ja ristin mun kädet mun rinnalle.
Tomas tuhahtaa epäuskoisena. "Ehkä siks, koska mun takki sattu olemaa täs samassa naulakossa."
Mä kurtistan mun kulmia, enkä hetkeen sano mitään. En mä tiedä, mitä mä edes voisin sanoa.
Mutta kyllä mä tiedän, mitä mä haluan sanoa. Eikä mulla tässä kohtaa kyllä ole edes mitään menetettävää.
"Eli sä oot siirtyny nyt Nicoo vai?" mä kysyn hiljaa, mutten kyllä käytä kysyvää äänensävyä. Tomas ei näytä yllättyneeltä mun sanoista.
"Ei se kai sul kuulu."
Mä puren mun kieltä, ja yritän pysyä rauhallisena, mutta Tomas saa mut tällä hetkellä niin vihaiseksi. Vaikka onhan hän ihan oikeassa. Mutta se vaan vituttaa mua enemmän.
"No onks se totta?" mä kysyn ja astun vähän lähemmäs, en kyllä tiedä, miksi. Tomas ei liikahdakaan, eikä katso pois musta.
Eikä se myöskään sano mitään.
"Tieks, mä en tajuu miten sä voit olla mul noin vihanen edelleen, ku periaatteessahan sä teit nyt ihan saman mitä mä", mä sanon sitten, ja sain vihdoin jonkinlaisen reaktion. Tomas tuhahtaa jälleen ja kohottaa sen kulmia.
"Ooks sä tosissas?" se sanoo. Mä kohotan mun kulmia myös.
Kyllä mä tiedän, että tuo saattoi olla tyhmästi sanottu ja eihän noita asioita nyt ihan voi verrata, mutta ihan hiton sama. Mä olen mustasukkainen ja helvetin vihainen sen takia, ja mä haluan purkaa sen Tomakseen.
"Sekin on vähä outoa, mite sä oot yhtäkkiä edenny noi nopeesti, ku keskiviikkona sä vaikutit kyl aika kovin vielä siltä, et välität edellee musta", mä sanon sitten ja katson, miten sen silmät tutkailee mun kasvoja. En mä kyllä tiedä, vaikuttiko Tomas oikeasti siltä keskiviikkona, mutta ainakin se oli vihainen. Viha tarkoittaa välittämistä, eikö?
Ja Tomas näyttää nytkin melko vihaiselta. Se ei sano mitään, ei liiku kauemmas vaikka mä liikahdan taas lähemmäs, eikä se käännä katsetta pois.
"Must tuntuu et sä yrität kostaa ja tehä must mustasukkasen", sanon vielä vähän hiljaisemmalla äänellä, ja kallistan mun päätä. Mä oikeastaan vähän nautin tästä. Tomas vaikuttaa niin jännittyneeltä ja mä olen yhtäkkiä aika rento, eihän mulla tosissaan ole mitään menetettävää. Ja sitten mun epäilykset siitä, että Tomas oikeasti halusi ärsyttää mua Nicon avulla, vahvistuu, koska mä näen miten se nielaisee ja musta tuntuu, että se tekee kaikkensa, ettei käännä katsettaan pois.
"Niinhä sä toivot."
Tomaksen ääni on matala, ja mä kuulen, että sen hengitys nopeutuu. Mä myös huomaan, ettei se kieltänyt mun sanoja.
Mua jostain syystä alkaa hymyilyttämään. Ehkä mussa heräsi jokin toivonkipinä, vaikken ehkä haluaisikaan niin käyvän. Mutta kun kyseessä on Tomas, en mä voi sille mitään.
Mä päätän vähän testata rajoja, ja kosketan sen rintakehää.
"Kyl mä tiedän, et sä haluut edellee vaa mut. Esität vaan vaikeeta", mä sanon ja kuljetan mun kättä sen rintakehää alaspäin, kunnes annan mun käden tippua pois - vaikken olisi niin halunnutkaan tehdä. Tomas ei edes työntänyt mun kättä pois.
Eikä se edelleenkään vastaa, tuijottaa vaan mua vihaisesti silmiin. Sitten se nostaa sen katseen musta, ja kävelee mun ohi, tönäisten mua olkapäällään. "Kusipää", se mutisee samalla, kun ohittaa mut.
Mä jään siihen hetkeksi virnistelemään. En mä halua elätellä toiveita, mutta en mä voi oikein muutakaan. Se ei kieltänyt mitään, eikä myöskään myöntänyt, että olisi Nicon kanssa. Mä en voi sille mitään, että mun olo ei ole enää yhtä toivoton kuin aamulla, ja kun mä lähden kävelemään metrolle päin, mä huomaan ajattelevani vain yhtä asiaa. Tomas haluaa mut yhä ja mä aion saada sen takaisin.
// hei sori oli tosi kiireinen kesä, tuli kauheen pitkä tauko! dont hate me pls