Matka oli tuntunut pidemmältä kotiin päin. Olin puristanut taskussa olevia lääkkeitä ja yrittänyt puhua itseni heittämään ne mereen. Olisin jättänyt kaiken sille kirotulle saarelle. Aaronin, Ninan, lääkkeet. Henkilökohtainen Bermudan kolmioni, johon kadotin itseni.
Töissä kaikki oli kuten ennen, tosin shampanjan kimaltelevia kekkereitä ei ollut tiedossa. Muutama viikko paluun jälkeen käytin enemmän lääkkeitä kuin koskaan. Nukuin ensimmäistä kertaa pommiin ja olin turta päivistä, jotka välillä matelivat, välillä humahtivat ohitse. Ohi ne menivät joka tapauksessa. Unohdin avaimet kotiin ja lukitsin itseni rappuni ulkopuolelle, pitelin takkini kauluksia ylhäällä suojaksi tuulelta. Tuli talvi, joulu, ja vuosi vaihtui. Menin kohmeisessa huurussa sen lävitse, kuuntelin miten taivaalla räjähteli. Yritin itkeä tunnetta pois, mutten tuntenut kuin kyynelkanavien poltteen. En muistanut milloin olin itkenyt viimeksi. Sekoitin glögiin rommia ja join tahmeaa litkua, joka lämmitti poskia kyyneleiden sijasta.
Yritin ladata Tinderin, mutta poistin sen heti seuraavana päivänä. En jaksanut tutustua kehenkään. Hävetti miten varma valinnastani olin ollut jättäessäni Aaronin katsomaan rannalta perääni. Humalassa sohvalla retkottaen pistin viestiä hänelle ja pyysin anteeksi. Hän ei vastannut ja tunsin itseni typeräksi. Toivoin, että hän oli parhaillaan harrastamassa niin hyvää seksiä jonkun yhden illan juttunsa kanssa, että unohtaisi edes lukeneensa kiusallisen tunteelliset viestini. Aloitin käymään myös katuni kiinalaisessa ravintolassa niin usein, että kohteliaat omistajat oppivat jo odottamaan minua, kun viimein puku repsottaen työpäivän jäljiltä raahauduin paikalle. Opettelin tervehdykset kiinaksi vain heidän vuokseen.
Pidin Ninaan yhteyttä harvakseltaan. En maininnut hänelle sanaakaan Aaronista, mutta uskoin, että Nina kertoisi jos tapahtuisi jotain mainitsemisen arvoista. Nina oli hakenut syksyn haussa opiskelemaan, käynyt pääsykokeissa ja joutunut pettymään. Hän väitti että se oli okei, mutta kuulin kuinka hän joutui kiristelemään hampaitaan. Hänen äänensä kaikui kaiuttimesta asuntooni, samalla kun kuljetin sushia puisilla syömäpuikoilla kohti suutani.
"Ai niin, ajattelin tulla sinne Helsinkiin käymään."
Soijakastiketta tippui pisaran verran kiiltävälle tasolle. Minua ei huvittanut nähdä ketään, mutten kehdannut kertoa sitä Ninalle. Voisin ehkä vedota työkiireisiin, mutta Ninaa se tuskin pysäyttäisi.
"En ole käynyt siellä sitten...", hän mietti. Nielaisin kylmän riisin ja merileväliuskan alas. "No sen jälkeen kun lähdin sieltä", hän sanoi vähän apeammin. Sillä hän sai minut nalkkiin ja ehdottamaan, että näkisimme kun hän tulisi käymään. Hän ilahtui heti, innostui pölpöttämään kaikesta mitä hänen täytyisi hankkia matkaa varten.
"Niin, kauan oikeastaan ajattelit olla täällä?" ymmärsin kysyä.
"En montaa viikkoa."
Viikkoa? Toivottavasti hän keksisi itselleen muutakin seuraa. Hymyilin puhuessani, mutta puhelun päättyessä tunsin itseni väsyneeksi jo ajatuksesta. Olin tietoinen, etten voinut jatkaa näin. Puoliksi tosissani selasin työnhakuilmoituksia ja leikin ajatuksella, että irtisanoutuisin ja menisin tekemään jotain missä oli hyväksyttävää pukeutua verkkareihin ja huppariin, joka päällä oli nukahtanut edellisenä iltana. Irtisanoutuminen vaikutti olevan lähes jonkinsortin kidutuspornoa itselleni. Tiesi, että se oli vähän sairasta, mutta jokin siinä viehätti.
Kun Ninan olisi sitten pitänyt saapua, juna oli myöhässä. Rautatieasema kaikui lenkkareiden natinasta ja harvakseltaan korkokenkien kopinasta. Kaikkien päät vaikuttivat olevan kenossa kohti aikatauluja viliseviä näyttöjä. Ihmiset peittyivät suurien reppujensa taakse. Tunsin itseni epäilyttäväksi seistessäni pitkän tovin vain silmäillen ohipyyhältäviä ihmisiä, etsien joukosta tuttua hiuspehkoa. Sitten se ilmestyi kulman takaa, Ninan tomerien askeleiden rytmissä heiluen. Unohdin samassa halunneeni ennemmin sulkeutua omiin oloihini, kuin nähdä häntä.
"Mulla on sulle yllätys!" Nina hehkui. Hän näytti aidosti iloiselta nähdessään minut.
"Ai, ei sun olisi tarvin-", takaa kioskista pöllähti toinen tuttu naama. Aaron.
Aaron sekoitti lusikalla pahvikupissa höyryävää kahviaan, ennen kuin katseemme kohtasivat. Näin hänen huultensa muodostavan tervehdyksen, mutten keskittynyt ääneen.
"Mitä sä täällä teet?" älähdin. Nina tarrautui takkini hihaan.
"Hei, mä pyysin sen mukaan", hän puolusteli. Aaron näytti olevan nyt yhtä häkeltynyt kuin minäkin.
"Sori, sanoin sille ettei tää ollut hyvä idea, mutta se ei uskonut ja-"
Hiljensin miehen halaamalla tätä. Hän varoi kaatamasta kahviaan ylleni.
"Ai, näinkö täällä pk-seudulla tervehditään?" Aaron naurahti. Hänen kätensä liukui selältäni alas, mutta piti edelleen takin helmasta kiinni. Räpyttelin silmiä kuin molemmat katoaisivat jos sulkisin silmäni liian pitkäksi aikaa. Nina halusi halata myös ja piti vaativasti käsiä ojossa, hän ei halunnut jäädä ulkopuoliseksi.
"Mennääs sitten, mulla on aivan kamala nälkä", hän sanoi kun oli saanut vaatimansa halauksen. "Toivottavasti sulla on kotona ruokaa."
Ehdin ottaa vain askeleen, kun pysähdyin paikoilleni tarkastelemaan Ninaa. Oliko hän tosissaan? "Siis hetkonen, etkö sä varannut hotellia?"
"Väitätkö ettei sun lukaalissa ole muka tilaa kahdelle hyvälle ystävälle?" Hän varvisteli paikallaan, kuin ei malttaisi enää hetkeäkään käydä tätä keskustelua.
"En, oletin vaan- no ihan sama, tulkaa."
Asuntoni oli moderni ja tyylikäs, joku voisi sanoa melkein mauttomuuteen asti, mutta se oli silti kompakti ja ajateltu nykypäivän elämiseen, jossa lapsien sijasta hankittiin koira tai kissa. Ylimääräistä turhaa tilaa ystävien majoittamiseen ei oltu otettu huomioon pohjaratkaisussa. Lähdin kuitenkin mukisematta edeltä näyttämään tietä. Aaron katsoi ympärilleen kuin ei olisi koskaan nähnyt Helsinkiä ja niin monia ihmisiä samassa paikassa. Tai mistä minä tiesin oliko hän poistunut saarelta juurikaan muuta kuin armeijaan.
En ollut varautunut vieraisiin ja nolona siivosin noutoruokapussit pois pöydältä. Kumpikaan ei reagoinut siihen mitenkään, katsoivat asuntoa kuin koittaen sovittaa sen minuun onnistumatta siinä.
"Elätkö sä täällä edes?" Aaron kysyi ja pyyhkäisi sormella hyllykön pintaa. Pölyä ei jäänyt.
"Mulla käy siivooja silloin tällöin", myönsin. "Mutta enpä juuri."
Aaronin katse jäi minuun, mutta hän ei halunnut piikitellä juuri nyt. Tiesin hänen näkevän siivoojan turhamaisena. Itselleni puolustelin asiaa niin, että tuin yrittäjyyttä maksaessani jollekin siitä, ettei minun tarvinnut kuin töistä päästyäni kaatua sänkyyn tai sohvalle.
"Mulla on patja komerossa, voin hakea toisen häkkivarastosta", tarjouduin.
"Eiköhän me yhdellä selvitä", Nina naurahti, ja he vaihtoivat pitkän katseen Aaronin kanssa. Pitikö minun ymmärtää siitä jotakin?
"Aaa." Katsoin noita kahta yrittämättä näyttää epäileväiseltä. "Siis ootteko te...?"
Aaron avasi suun puhuakseen, mutta Nina ehti ensin: "Voi luoja ei, mitä helvettiä Miko?"
Hän kuitenkin nauroi ja sai jopa Aaronin nolostumaan.
"No mitä tosta kommentista ja teidän katseista pitäisi ajatella, jos ootte muutenkin jo-"
"Rauhotu, tarkoitin että sullahan on sohva", Nina selitti. Hän heittäytyi sohvalle ja nosti jalat rahille eteensä. "Ja Aaronhan voi nukkua sun kanssa."
Miksi Nina edes viitsi ehdottaa sellaista?
"Ai voi vai?" töksäytin.
"Se tuli mukaan sillä ehdolla."
Nyt edes Aaron ei suostunut antaa Ninan puhua ylitseen. "En todellakaan tullut!"
He oikeastaan tekivätkin paremman sisarusparin terävillä huomautuksillaan kuin pariskunnan.
En ollut tottunut kestitsemään ketään luonani, mutta onneksi kumpikaan ei sitä odottanut. Yötä kohden sanat harvenivat ja hiljaisuus alkoi tuntua utuiselta. Aaron nousi sohvalta ja venytteli käsiään.
"Tuutko sä vielä nukkumaan?" hän osoitti kysymyksensä minulle.
"En, mä voin nukkua täällä jos meillä menee näitten leffojen kanssa pitkään", sanoin katsomatta Aaroniin. Olimme pitäneet maratonia, mutta kukaan ei ollut katsonut ruutua viimeiseen puoleen tuntiin. Olin pudonnut kärryiltä ja nyt edessä oli vain räiskintäkohtaus, joka tuntui merkityksettömältä. Tunsin Ninan tuijotuksen jossain nenänpääni seudulla.
"Mä en ymmärrä sua", hän sanoi heti kun Aaron oli sulkenut makuuhuoneeni oven. Ei vihaisena, enemmänkin ihmetellen. Hänen ei tarvinnut selittää mitä tarkoitti. En vain osannut suhtautua tilanteeseen sen vaatimalla leppoisuudella.
"Samat sanat. Miksi sä toit sen tänne?" kysyin vakavana. Tai tottakai olin iloinen nähdessäni Aaronin, mutta silti.
"Se halusi."
"Aaron ei ikinä ehdottaisi tällaista itse."
Nina ei yrittänyt kieltää valhettaan.
"Mä tein selväksi sille lähtiessäni etten halua pitää mitään turhaa toivoa yllä", lisäsin.
"Joo mä kuulin siitä", Nina sanoi närkästyneesti.
"Mitä parhaita ystäviä te nykyisin ootte, kun kerrotte kaiken toisillenne?" piikittelin. Saatoin olla vähän kateellinenkin.
Nina hymyili viattoman viekkaasti.
"Ei meillä muitakaan siellä ole."
"Totta", sanoin pehmeämmin. Ehkä heidän menetyksensä ja poissaolevat vanhempansa yhdistivät kaksikkoa tavalla, joka voisi auttaa kumpaakin.
"Sitä paitsi meidänkin olisi hyvä mennä nukkumaan että ollaan huomenna virkeinä liikkeellä", Nina huomautti.
"Mullahan on töitä", muistutin.
"Aa tosiaan, unohdin että jotkut meistä käy töissäkin", Nina naurahti, mutta vakavoitui sitten. Hän ei tosiaankaan ollut tullut ajatelleeksi asiaa. "Luuletko että Aaron suostuu lähtemään museoihin?"
"Suostuu, mutten usko sen nauttivan siitä", aprikoin.
"Mee jo nukkumaan, näytät kamalalta."
"Kiitti vaan, nää pari viimeistä kuukautta on ollut aika rankkoja."
"I wonder why", Nina lausahti ja osoitti makuuhuoneeni suuntaan. "Mene nukkumaan Miko."
Liu'utin makuuhuoneen tummapuisen oven sivun niin hiljaa kuin kykenin. Pehmeästi rullaavat kiskot paljastivat kuitenkin hereillä olevan miehen. Aaron nojasi sängynpäätyyn, yllättyneen näköisenä ja laski kännykkänsä yöpöydälle. Kasvot sulivat sympaattiseen hymyyn.
"Ajattelin että nukkuisit sohvalla", hän sanoi. Aaronin kädet oli laskeutuneet peiton ulkopuolella, hänen syliinsä. Miehen iholla näkyi edelleen kevyt muisto rusketuksesta, vaikka oltiin kohta keväässä, eikä lämmittävää aurinkoa ollut näkynyt kuukausiin.
"Nina ei suostuisi siihen", huomautin.
Toisin kuin olin odottanut, Aaron oli kuin kotonaan hohtavan valkoisissa lakanoissa. Upposi vain entistä syvemmälle peiton alle niin, että enää hartiat ja pää näkyivät.
Toivoin, että olisin valinnut vaatekaappiini perinteiset kaapinovet liukuovien sijasta, jotta olisin voinut piiloutua niiden taakse. Vedin puhtaat vaatteet kaapista ja heitin vaatteet yltäni kaaressa pyykkikoriin, jolle oli oma paikkansa vaatekaapin sisällä. Tunsin - ehkä kuvittelin, Aaronin katseen, ja toivoin että hän olisi sanonut jotain. Minun oli pakko lievittää omaa oloani.
"No, onko mun asunto sellainen kuin kuvittelit? Odotitko tänne tullessa neljääkymmentä patjaa ja palvelijoita rivissä?" kysyin. Käännyin ympäri, t-paidan helma jäi rullalle ja vetäisin sitä yhdellä napakalla liikkeellä alaspäin. Aaron katsoi vain kummastuneesti.
"Eikö sulle ole kerrottu sitä lastensatua aidosta prinsessasta?" ihmettelin. Astelin sänkyyn ja Aaron lähes huomaamatta siirtyi kauemmas omalle puolelleen. "Sen jonka patjan alle laitettiin herne."
Hän pudisti päätään. "Meillä ei juuri luettu."
Ja vaikka olisi luettu, tuskin Samppa olisi pojilleen satua prinsessoista valinnut. Yritin olla säälimättä Aaronia, mutta meripihkaan taittavat viattomiksi naamioituvat silmät tekivät sen vaikeaksi.
"Jos meille jotain oltaisiin haluttu opettaa niin olisi pistäneet varmaan Tuntemattoman sotilaan pyörimään ruudusta", Aaron jatkoi huvittuneesti.
"Mietinkin miksi isäs oli niin kiintynyt siihen armeijakuvioiseen kalastusliivinsä. Se on pinttynyt mun verkkokalvoille", sanoin.
"Se ei edes kalastanut koskaan, sanoi vaan että niitten taskuihin mahtuu kaikki tarvittava", Aaron kertoi. "Sen tapauksessa avaimet, puhelin, linkkuveitsi ja Jallu-pullo."
Tuhahdin mielikuvalle. "No Helsingin hipsterit olisi varmaan pitänyt sitä tyyli-ikonina."
Aaronin suu leveni kasvoille. "Helsingin hipsterit?" hän nauroi, välittämättä kuulisiko Nina. Hänen ihonsa oli kuin hunajaa ja inhosin itseäni, kun tajusin ajattelevani asiaa. Sitten Aaron nosti peittoa paremmin ylleen, ja painoi päänsä tyynyyn. Tunnelma oli odottava. Tai sitten se olin vain minä, joka tunsi tilan pienenevän ympärillä. Vilkaisin Aaroniin, joka näytti rennolta.
"Öitä", hän sanoi karheasti, mutta hiljaa, kuin olisi jo puoliksi haavemaailmassaan.
Tiesin hänen olevan vielä hereillä, vaikkemme olleet sanoneet sanaakaan toisillemme toviin. Saattoi olla kulunut kymmenen minuuttia, ehkä puoli tuntia.
"Sä oot edelleen hereillä", sanoin kokeilevasti. Aaron käänsi kasvojaan suuntaani. Hän tutki ilmettäni, kuin selvittäen mitä oikein halusin.
"Mikset sä vastannut mulle missään vaiheessa?" kysyin. Aaron kurtisti kulmiaan.
"Koska ne oli selkeästi känniviestejä ja aattelin ettet selvänä haluais mun edes vastaavan."
"Mutta mä tarkotin sitä silti...Että mä oon pahoillani että lähdin taas."
"Sun täytyi lähteä", Aaron sanoi yksioikoisesti. "Mutta olit sen kyllä velkaakin."
Halusin korjata miestä, eihän kukaan muu kuin minä itse ollut saarelle jäämisen tiellä.
"Mä luulin, että mun täytyi lähteä."
"Mutta nyt se on kerrankin minä joka lähtee", Aaron sanoi, kuin elinikäinen kilpailumme lähtemisestä ja jäämisestä olisi saatu päätökseen.
"Niin, jos haluat." Se kuulosti melkein tunnustukselta.
---------------------------
Lopuksi:
Tässäpä se oli tältä erää. Toivottavasti tarinasta oli ja tulee olemaan ajanvietettä muillekin kuin itselleni! En tiedä miten alunperin kuvittelin kirjoittavani tämän yhden luvut one shot -tarinaksi, kun lopulta tämä levisi aika kauas siitä. :D Mutta - kiitos lukemisesta ja katsellaan mitä tulevaisuus tuo!