Lopulta minun oli välttämätöntä kohdata se kaikki. Kysyttiin oliko minulla mitään muistikuvaa niistä kaukaisista päivistä tai autosta, josta Mikokin oli halunnut tietää. Hieroin päätäni kuin otsaa olisi porattu kummaltakin puolelta kalloa. Sama auto, jossa koin ensimmäisiä haparoivia askeleita rakkaudessa, oli sama auto, jolla ajettiin isän ylitse vihan puuskassa, piilotettu autotalliin ja pistetty kappaleiksi sopivan ajan kuluttua, kun siihen ei kiinnitetty enää huomiota. En pystynyt kuvittelemaan Eliaksen tekevän niin. Kielsin muistavani muuta kuin auton olemassaolon.
Elias oli kuitenkin jo kertonut kaiken. Miten Terhi oli paennut saarelta, miten Ninan äiti oli pitänyt salaisuuden hautaan saakka. Kaikki olivat pysyneet poissa toistensa silmistä, niin oli ollut parempi. Pöly oli laskeutunut, muttei riittävän pitkäksi aikaa. Ninan äiti ei ollut jättänyt johtolankoja muistiinpanoillaan, kuten olimme luulleet. Hän oli seurannut uutisia, miettinyt alibia, jolla todistaa tarvittaessa syyttömyytensä. Ettei hän ollut siinä autossa, sillä metsätiellä. Elias oli kuitenkin se joka lopulta painoi kaasua, niin ne ainakin sanoivat. Leaa ei saataisi enää kertomaan omaa tarinaansa, eikä Elias tiennyt missä Terhi oli, tai missä äitini oli? Oliko äitini osallinen, vai oliko hän vain ollut hiljaa kiitollinen, että joku kosti hänenkin puolestaan? Kärsikö hän tuolla jossain niistä valheista, joita oli harvasanaisissa syyllisyyden katkuisissa soitoissa syöttänyt minulle? Ehkä se teki niin kipeää, ettei hän siksi kyennyt kohtaamaan minua.
Korhonen oli ainoa ihminen, joka voisi ymmärtää. Hän oli tuntenut isän, äidin, minut. Eliaksen. Hän ymmärsi niitä murahtelevia ja lippalakkiensa taakse kätkeytyviä miehiä, sekä sen miten ne tuhosivat perheensä. Korhosten kaksikerroksinen omakotitalo oli tien päässä, jota reunusti tasaisin välein istutetut, parhaillaan valkoisena kukkivat pihlajat. Lasten muovinen uima-allas oli vielä pihalla ja puolillaan vettä, ja aurinko oli kesän aikana polttanut nurmea sieltä täältä vaaleaksi. Epäilin, ettei pihan nurmikkoon sulautuvaa sadettajaa ollut kukaan koskaan laittamassa päälle.
Ovessa oli vanhanaikainen valurautainen kolkutin. Se oli niin koskemattoman näköinen, että soitin mielummin ovikelloa. Johanna avasi oven, en ollut nähnyt häntä hetkeen. Hän haroi vaaleaa lyhyttä hiustansa ja hymyili hillityn myötätuntoisesti. Johanna ei kysynyt mitä tein siellä, oletin että he olivat jo saaneet uutiset. Sisällä keittiössä Korhonen, Helmi ja Ilona istuivat pöydän ääressä, katosta matalalle laskeutuvan hämyisän valon alla, joka muodosti utuisan pyöreän valoympyrän keskelle pöytää. Korhonen nosti katsettaan ja kesken lauseen auki jäänyt suu sulkeutui.
"Sori", kävelin peremmälle. "En tiennyt minne muualle mennä."
Korhonen käski olla pahoittelematta, eikä tehnyt numeroa asiasta. Saattoi johtua lasten läsnäolosta. Hän nousi ylös ja kysyi halusinko juotavaa, yösijan, mitä tahansa. Kehotti olla kuin kotonani. Vanhin tytöistä oli kuulemma kipeänä ja jo nukkumassa kuumettaan pois. Kaksi nuorempaa söivät iltapalaansa silmät tapittaen minua. Nyökkäsin tytöille, mutta he käänsivät ujoina katseensa takaisin syömisiinsä.
"Se tosiaan nyt sitten on niin että Elias..." Korhonen aloitti, muttei halunnut lopettaa lausettaan.
"Näyttää aika helvetin huonolta", sanoin. Tytöt suoristivat ryhtinsä suoraselkäisten kulmikkaiden tuolien istuintyynyjen päällä.
Korhonen raapi sänkeään. "On tämä ihan saatanan sairasta."
"Isi!" Ilona huudahti. "Isi kiroili!" Silmälasipäinen tyttö pyyhki lasiensa eteen ajautuvia pitkiä hiuksia kasvoiltaan ja ehkä vähän leivältäänkin, ja etsi äitiään ovensuusta kannellakseen, mutta Johanna ei ollut siellä. Helmi myhäili Ilonan vieressä.
"Joskus elämässä tulee tilanteita, että on ihan luvallista sanoa paha sana", Korhonen yritti ottaa sanaa takaisin, mutta tiesi että se oli turhaa. Kuopus ottaisi kaiken ilon irti kiroiluista vielä pitkän aikaa.
"Sori", pahoittelin hiljaa, mutta Korhonen heilautti sille vain kättä.
"Eikä mitään, penskat oppii kiroilemaan joka tapauksessa."
Korhonen meni pyyhkimään murusia Ilonan edestä, johon tyttö pupelsi niitä jatkuvalla tahdilla syödessään leipäpalastaan epäsymmetrisesti eri puolilta. Johanna tuli ehdottamaan, että tenavat suuntaisivat iltatoimiin. Ilona kampesi itsensä heti tuolilta alas, Helmi hörppi viimeiset murot ruskeaksi muuttuneesta maidosta, ja näytti kieltä isälleen.
"Ne on aina helpompia kun on vieraita", Korhonen selitti. "Tai ei sillä että olisit vieras varsinaisesti, mutta noh, kuitenkin", hän yritti hymyillä. "Tiedät kyllä."
"Tällä hetkellä tuntuu kyllä että olen vieras ihan omassa elämässäkin."
Korhonen huokaisi. "En tiedä mitä tässä voisi sanoa, että tämä koko homma tuntuisi jotenkin vähemmän väärältä."
"Ei se ole sun tehtävä."
"No ei", hän sanoi hätäisesti. Korhonen käveli yläkaapille ja kurotti pullon kultaa. "Mutta jos voisin niin tekisin enemmän."
Sinetti päästi äänen kun hän repäisi sen irti.
"Kaada vaan sitä viskiä äläkä pehmoile siinä."
Se oli hyväntahtoinen letkautus, mutta sai minut kuulostamaan isältäni. Tuijotin neljän kyyhkyn tatuointia Korhosen käsivarressa, kun hän kaatoi juomaa mataliin, laakeisiin laseihin. Korhonen huomasi katseeni. "Pitäisi käydä vahvistamassa. Ei vaan töiltä kerkiä." Nyökkäsin ja otin lasin vastaan. "Otin tuon Helmin syntymän jälkeen."
Muut tatuoinnit olivat vanhempia, ja Korhosen aiemmista puheista päätellen hän ei pahemmin piitannut niistä. Ne oli otettu nuoruudessa tehtyjen vetojen häviöinä ja hetken mielijohteina. Korhonen kaatoi itselleen lasiin vain tilkan. Maistoi ja työnsi lasin sitten kauemmas itsestään.
"Sä olet hyvä isä", jokin minussa sanoi sen, ajattelematta. Ei se ollut vale. Olin ajatellut sitä monesti vuosien aikana. Miten ne kolme lasta olivat onnekkaita, että Korhonen oli päättänyt tehdä täysin päinvastaisesti isäni kanssa. Joskus kaikki oli niin pienistä valinnoista kiinni, että niiden tärkeyden huomasi vasta jälkikäteen.
"Et ole nähnyt minua pahimmillani", Korhonen hymähti.
Alkoholi poltteli suussa, hetken vain. Olisiko isä halunnut, että hänen kuolemastaan kuullessani viettäisin sen näin? Juoden kuten hänkin suruunsa teki. Kai hän oli onneton. Muuten missään isän teoissa ei ollut mitään järkeä.
Korhonen siirsi sohvatyynyt sivuun ja haki petivaatteet. Johanna katsoi huolissaan sivusta, toivotti hyvää yötä ja pyysi miestään sammuttamaan valot ennen kuin tulisi nukkumaan. Makuuhuone oli aivan olohuoneen vieressä.
"Voit jäädä ihan niin pitkäksi aikaa kuin on tarvis", Korhonen lupasi. Olin varma, että hän sanoi sen jo aiemmin.
"Mun täytyy mennä huomenna... Puhua ihan kasvotusten yhdelle", kerroin. Korhonen toi kaukosäätimen sivupöydältä.
"Siinä tapauksessa ettet saa unta", hän sanoi. Muistutin että nykyisin selattiin kännykkää sen sijasta. Sohvan patja oli tiivis, ei lainkaan pehmeä kuten omani kotona. Sitä ei oltu tarkoitettu rikkonaisiin perheisiin, joissa joku nukkui päivän päätteeksi sohvalla, vaan olla näytillä mallihuoneissa jossain Ikeassa. Korhosilla tosin tuskin kerettiin paljoa sohvalla istuskella.
"Päästävätkö ne puhumaan Eliakselle tässä vaiheessa?" Korhonen kysyi sitten.
"En mä Eliasta tarkoita", korjasin.
"Jaa, joku tärkeämpi vai?" Korhonen yritti kuulostaa kuin häntä ei kiinnostaisi, mutta tunsin miehen.
"Joo, Leppävaara", sanoin.
"Helvetin kuustoista", Korhonen yritti olla korottamatta ääntään. "Eikö riittänyt, että sait jo kerran turpaasi? Sillähän on se mies mantereella!"
"Mikä mies?" kysyin. Mistä miehestä se oikein puhui?
"No se joka pyysi urakkatarjoustakin Leppävaarojen talolle joku aika sitten, Konstako se oli?"
"Aaa", huoahdin. Helpotus pyyhkäisi ylitseni. "Puhutko sä nyt Kaisusta?"
"No kenestä muusta puhuisin?" Korhonen täsmensi. "Tietysti puhun Kaisusta."
Väliimme laskeutui hiljaisuus. Korhonen tunki kädet housujen taskuihin. Oli outoa nähdä se rennoissa lökäreissä eikä tutuissa taivaansinisissä farkuissa tai työhaalareissa.
Sitten Korhosen ilme muuttui, kun ymmärrys silotti kasvot.
"Jaa...aivan niin", Korhonen mutisi. "Se Miko."
"Joo", sanoin samalla monotonisella äänellä. "...niin."
Tapitimme toisiamme kunnes mies yskäisi:
"No mutta."
Se oli sitä suomalaisen miehen kykenemättömyyttä sanoa mitään, mutta olla osaamatta poistuakaan tilanteesta sulavasti. Olisi se huonomminkin voinut mennä. Paremmin mitä se olisi koskaan isän kanssa voinut mennä.
"Se tosin lähtee lomansa lusittuaan ja kaikki on suoraan sanottuna päin helvettiä juuri nyt että..."
Korhonen hieroi silmiään ja haukotteli puheen lomasta:
"Olisiko liikaa pyydetty että kerrankin valitsisit jonkun ei niin saavuttamattoman?"
"Taidan vaan pitää haasteista", myönsin.
Korhonen hymähti tietävästi.
"Joskus voisi tehdä hyvää valita helpompikin reitti", hän sanoi, aina yhtä diplomaattisena.
Haroin hiuksiani ja jäin hämärän huomaan, kun Korhonen sammutti viimeisenkin valon. Oli vaikea nukahtaa sen jälkeen. Kuulin Korhosen ja Johannan keskustelevan vaimeasti, mutten erottanut yksittäisiä sanoja. Tiesin etten ollut vaivaksi, mutta olin ulkopuolinen. Oli vain minä ja muut. Jossain vaiheessa tajusin olevani edelleen hereillä, kun joku tytöistä heräsi käymään vessassa kesken yön. Paljaat jalat tassuttivat parketilla, mutten kääntänyt kylkeä katsoakseni kuka se oli. Puristin vain silmäluomia lujemmin kiinni.
Unissa kaikki oli lämpöä ja rauhaa. Kamomillatee laakeassa kupissa, jota äiti piti kaksin käsin. Elias tekemässä heinäpillejä, joiden ujellus täytti kotikadun. Isä lukemassa lehteä, joissa oli vielä muutakin kuin mainoksia, kerrankin hiljaa eikä parjaten. Mitä jos elämä olisi ollut sellaista? Että olisin jo kymmenen vuotta sitten voinut viedä Mikon kotiin, ja hän olisi ollut tervetullut. Tai viedä kenet tahansa ilman, että tarvitsi pelätä mitä isäni tai Elias kehtaisivat sanoa. Osasi äitikin olla teräväkielinen, mutta osoitti pettymyksen poistumalla ääneti paikalta, kasvot kivettyneinä, peläten. Se kumpusi huolesta, ei vihasta. Oli hetkiä kun ajattelin heidän kaikkien tietävän ettemme Mikon kanssa kävelleet pitkin katuja vislailemassa ikäisillemme tytöille, vaikka väitinkin isälle niin. Miko tiesi etten osannut edes viheltää niihin aikoihin.