Miko veti makuuhuoneeni oven kiinni. Sen, missä olin eilen pitkästä aikaa vain nukkunut jonkun kanssa. Suussa tuntui karhealta, kun ajattelin sitä. Kun siellä yleensä tuoksui rutiininomainen seksi, ilmanraikastin tai leikattu ruoho tuulettamisen jälkeen, oli tilalla nyt vain mieto saippua, lämpö.
"Tää loppu nyt", Miko sanoi. Ihoni kylmeni.
Yhtäkkiä tajusin, etten tiennyt miten kieltää häntä tekemästä hätiköityjä johtopäätöksiä. En osannut kieltää Mikolta mitään. Olin harvoin sanaton, mutta nyt olin juuri sitä. Nina kuvitteli ehkä olevansa vain suorasanainen ja reilu tullessaan kasvotusten puhumaan, mutta todellisuudessa se oli raaka.
"Kuulitko?" Miko toisti.
Kuulinhan minä. Tuijotin ohi Mikon, kohti ovea sen takana ja toivoin, että se olisi vain hiljaa ja halaisi. Uskoin, että se tuntuisi meistä molemmista paremmalta, mutta ehkä kumminkin vain minusta. Olin kädetön mitä tuli Mikon kanssa riitelyyn.
"Tää ei voi jatkua enää yhtää pidemmälle."
"Mikä tässä ehti alkaakaan?" tivasin. Olin turhautunut, pettynytkin ehkä. Ei ollut tarkoitus kuulostaa niin piikittelevältä. Kiitin itseäni, etten ollut mennyt Mikon kanssa pidemmälle aiemmin, mutta suututti miten Nina oli raapinut meistä kaikista huonoimmat puolet esiin vain muutamalla lauseella. Repinyt ne tikit auki, jotka olimme Mikon kanssa kuronneet vasta umpeen, ja jättänyt selviytymään oman onnemme nojaan. Ehkä Nina jopa hykerteli alakerrassa tyytyväisenä itseensä. Miko mutristi suutaan tympeästi.
"Tää taitaa johtua eilisestä", lausahdin sitten sovittelevasti.
Istuin sängyn reunalle, peitto upposi alla. Pistin merkille, että Miko oli pedannut sängyn herättyään. Miko jäi riidanhaluisena oven eteen ja tuijotti pahansisuisesti, tulistui vain entisestään lauseestani.
"Tää johtuu ihan yksinomaan siitä mitä sä olet tehnyt ja näistä helvetin monesta vuodesta, kun oon onnistunut unohtamaan koko saaren ja alle kuukausi täällä ja kaikki on ihan päin helvettiä."
Hieroin otsaani ja mietin oliko mitään mitä voisin sanoa parantaakseni tilannetta. Kaikki todennäköisesti ärsyttäisi Mikoa yhtä paljon nyt kun se sille päälle sattui.
"Ajattele positiivista puolta, sulla on aina mahdollisuus kadota sinne Helsinkiin ja leikkiä, etten mä tai kukaan muukaan ole olemassa." Levittelin käsiäni. "Aika käytännöllistä."
Tarkoitus ei ollut satuttaa Mikoa, mutta lause sai Mikon silmät kapenemaan. Sen aikaisemmat unen rippeet utuisista silmistä oli jo kauan sitten kadonneet.
"Vai että positiivista puolta?" Miko tyrskähti. "Eli sä olet edelleen katkera että mä lähdin täältä?"
"Enpäs", väitin. "Ajattelin vain muistuttaa, että me kaikki ollaan tehty valintamme."
"Ja kostat sen nyt mulle jälkikäteen kun viimein sait mahdollisuuden?"
"Mitä sä puhut kostosta?" huudahdin. Vaistomaisesti halusin ottaa siitä kiinni, saada se tajuamaan, että eilinen, kaikki mennyt, kaikki oli oikeaa minua. Ei mitään kertakäyttökamaa, jonka unohdin seuraavana päivänä. Mutta Miko puristi käsiään nyrkeiksi, katsoi minuun kuin kysyisi olinko tosissasi.
"Miten mä olen sulle kostanut?" toistin.
"No anteeksi nyt vaan että haluaisin tietää miten sulla on pokkaa koskea muhun ja pyytää viereen nukkumaan samalla kun säädät Ninan kanssa?"
Minkään ei ollut tarkoitus tapahtua. Minun ja Ninan, minun ja Mikon. Sen ei pitäisi edes olla täällä. Sen kuuluisi olla ja elää onnellisena Helsingissä, niissä mainoskuvien kaltaisissa Instagram- ja Facebook-kuvissa.
"Se oli ennen mitään tätä, mä kuvittelin että sä vihaat mua!" puolustauduin. "Ja tuliko sun ajateltua sekuntiakaan sitä että sä lähdet täältä joka tapauksessa ihan kohta...eli sillä mitä mä haluan ei ole mitään merkitystä."
Yritin olla ponkaisematta pystyyn, ja puristin patjan reunaa. "Ei missään vaiheessa oo ollut", lisäsin hiljempaa.
Mikon leuka nousi aavistuksen koholle, väpättäen niin että oli vaikea sanoa kuvittelinko sen vain. Miko ei kuitenkaan epäröinyt sanojaan lainkaan.
"Mä en aio olla pahoillani siitä että mulla on elämä muualla."
En sitä edes halunnut. En koskaan.
"Eikä tartte, mutta mitä helvettiä sä sitten haluat musta?" kysyin. "Miksi sun piti palata?" ärähdin. "Voisit seuraavalla kerralla pitää huolen että pysyt vaikka siellä Helsingissä loppuelämäs."
Kaduin sanojani heti, kun Mikon käsi etsiytyi ovenkahvalle.
"Sopii, toivotaan että joku lopulta suostuu kattomaan sua yhtä yötä pidempään", Miko ilmoitti.
Totta helvetissä halusin sen olevan onnellinen, enemmän kuin mitään muuta, mutten voinut tuntea pientä pistoa rinnassa siitä, että se onnellisuus ei ollut tarkoitettu minun kanssa jaettavaksi. Miko alkoi repiä väkivalloin yöpaitaa yltään, enkä ymmärtänyt mitä helvettiä hän touhusi. Hän paiskasi vaatteet lattialle ja käveli vaatekaapilleni, josta otti ensimmäiset vaateparret, jotka osuivat käteen. Sitten hän ryntäsi minuun katsomattakaan ulos huoneesta, kiireiset askeleet alas portaita. Edes matot eivät täysin peittäneet määrätietoisia askeleita kumisemasta talossa.
Ulko-oven rämähdettyä tuli täysi hiljaisuus. Se siitä sitten. Noukin Mikon lainaaman yöpaidan lattialta kunnes totesin, että vitut tästä ja heitin ne takaisin huoneen nurkkaan. Kaikkein typerintä oli, etten ollut tajunnut eilisen merkkaavan Mikolle niin paljon, vaikka tiesin tasan tarkkaan kuinka olin itse valvonut yöllä miettien, kuinka Mikon nukkuminen vieressä tuntui täysin epätodelliselta. Muistin, että Elias oli käytävän vastakkaisessa huoneessa, ja todennäköisesti kuuli kärkevät sanat ja loukkaantuneet säröt äänissä. Havaitsin, ettei minua oikeastaan edes kiinnostanut. Makuuhuoneen ovi oli jäänyt auki, mutten noussut ylös sulkeakseni sitä. Alakerrasta ei kuulunut ääniä, mutta uskoin Ninan istuvan siellä edelleen, viattomasti jalka toisen ylle nostettuna, nojaillen käsiinsä ja kalistellen rannekorujaan tylsyyttään kuin luita niiltä ihmisiltä, joiden elämän oli pilannut. Laskin sekunteja ja rauhoittelin itseäni, tiesin ettei tämä ollut oikeastaan vain Ninan syytä. Oli totta, että olin mennyt sänkyyn Ninan kanssa, ja oli myös totta että minulla oli jo sillä hetkellä tunteita Mikoa kohtaan.
Menin alas vasta kun olin varma, etteivät käteni tärisseet turhautuneisuudesta. Katsoin eteisen ikkunasta, mutta Miko oli jo kaukana. Liekö sitten minne. Itse halusin mennä tervehtimään nyrkkeilysäkkiä.
"Ei tainnut mennä putkeen", Nina sanoi kun kuuli minun saapuvan.
"Eipä tainnut", totesin. "Enkä jaksa olla sullekaan vihainen", sanoin kylmästi. "Haluaisin kyllä."
Nina repi huultansa. Ei hän ollut niin tyytyväisen näköinen itseensä mitä olin halunnut yläkerrassa kuvitella.
"Kiva, meistä kukaan ei ole tällä hetkellä kovin suosittu", hän sanoi pahoitellen ja pyyhkäisi hiuksiaan korvan taakse.
"Hyvä että sä jaksat vitsailla."
Kai se oli kiitollinen, etten haukkunut sitä pystyyn, vaikkei niin sanonut. Nojasin keittiötasoon ja yritin rauhoittaa mieltäni. Oli sitä ennenkin ihmissuhteita kursittu kasaan. Tai ennemminkin yritetty, harvoin onnistuttu.
"No minä en ole se jolla on syvempiä tunteita tässä pelissä", Nina huomautti.
"Johan mä sanoin, ettei meillä ole mitään, se on jo vanha juttu", sanoin. "Tai no en helvetti tiedä enää siitäkään", ähkäisin.
"Oli tai ei, jotain selvitettävää teillä selkeästi on."
Nina yritti jakaa sympatiaa, mutta se kuulosti lähinnä näsäviisastelulta sen suusta. Aurinko paistoi suoraa keittiön ikkunasta sisään, ja laskin sälekaihtimet alas. Nina puhui selälleni selkeästi leppoisammin:
"Oon tässä miettinyt pääni puhki miksei Miko puhunut mulle silloin mitään. Ja mitä te ootte toisissanne edes nähneet silloin."
Halusin nauraa huomautukselle, koska en tiennyt minäkään, mutten kyennyt.
"Parempi kun et mieti."
"No haloo, kukaan ei halunnut olla sun kanssa missään tekemisissä ja Mikoa ei voinut kyllä sanoa mitenkään sosiaalisesti taitavaksi yksilöksi", Nina selitti. "Miten te ootte edes päätyneet puhumaan toisillenne?"
Katsoin Ninaa, oli hänellä ainakin pokkaa jos ei muuta. Kaadoin omani ja Mikon pöydälle jääneet kylmenneet kahvit viemäristä alas. Kuivunut maitokahvireunus oli ehtinyt jo pinttyä sisäpuolelle.
"Mitä pahaa mä voin enää aiheuttaa vaikka kertoisitkin?" hän maanitteli. Otin syvän henkäyksen keittiön väljähtänyttä kahvin tuoksua.
"Meillä oli samat liikkatunnit", kerroin. "Mutta sainpa sen kumminkin ottamaan liikunnan valinnaiseksi."
"Se vihasi liikuntaa", Nina vahvisti, selittämätön ilme kasvoillaan, kun silmät yhtäkkiä suurenivat. "Hei hetkonen... Sä olet SE!" Nina löi kämmenet pöytään niin, että nyt turkoosiksi lakatut kynnet napsahtivat pöytään. "Me pakotettiin aikoinaan lapsellisesti pullonpyörityksessä kertomaan sen ensi pususta ja se kertoi jostain tyypistä niin hämärästi että aateltiin sen vain keksineen koko jutun." Nina pyyhkäisi taas lennokkaasti hiuspilveään hartioiden taakse. "Aattelin ettei se vaan halunnut muiden saavan tietää ettei se ollut koskaan pussannut ketään."
Eli Miko oli kuin olikin puhunut jotain. Olihan Mikolla voinut olla joku muukin säätö, mutta miettiessäni teini-Mikoa, oli melko vaikea uskoa sitä. Se oli ollut kumminkin tyypillinen teinipoika huonosti istuvine vaatteineen, ja viattoman uteliaine katseineen, jonka posket punehtuivat turhankin helposti. Ei se olisi ainakaan itse mennyt puhumaan kenellekään.
"Aaa se", epäröin. "Yritin olla kulmakunnan Romeo ja pussasin sitä liikkatunnin jälkeen ulkovarastossa kun vietiin lätkämailoja takaisin", naurahdin muistolle. Se lämmitti poskipäissä edelleen, eikä pelkästä noloudesta. "Häpeissäni tietty väitin sille että se johtui vain kylmyydestä ja ajattelin että se lämmittäisi."
Nina pärskähti.
"Ja tyylikkäästi pakenin paikalta ja lintsasin seuraavan viikon, koska aattelin, että se unohtaisi koko asian siihen mennessä."
Nina peitti suunsa yrittäessään olla nauramatta kankealle teini-Aaronille, joka tosissaan luuli tuolloin olevansa jotakin. Se itsevarmuus oli käsittämätöntä nyt ajateltuna. Elämä oli niin lyhytnäköistä silloin, että tuntui kuin tärkein hetki voisi mennä ohitse jos jättäisi mitään tekemättä.
"Luulet että se unohtaisi ensi pusunsa tuosta noin vain? Tosi fiksua Aaron."
Uskoin, ettei Nina tuominnut vaikka yrittikin kuulostaa siltä.
"No hei, olin teini, enkä tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä", puolustauduin. "Ja mistä olisin voinut tietää että olin sen ensimmäinen?"
"Järkytit varmaan Mikon hengiltä sillä tempulla", Nina päivitteli.
"Se esitti ettei mitään tapahtunut", hymähdin.
"Mmm, kuulostaa Mikolta."
Miko oli ollut tempauksen jälkeen oudolla tavalla etäinen, mutta aina liikuntatunnilla puhuessamme hymyileväisempi. Sympaattiset muistot jäähtyivät kuitenkin mielestä, kun muistutin itseäni, että Miko oli lähtenyt vetämään.
"Se on varmaan varannut jo lautan helvettiin täältä", aprikoin. Silmäilin Ninaa, jonka toivoin vain varmistavan sanomani. Olisiko helpompaa puhua Mikon kanssa asiat halki, vai antaa sen mennä menojaan? Rullata matkalaukkunsa kanssa sulavasti takaisin kotiin, ne aurinkolasit kasvoilla peittäen kaiken vähänkin, mitä silmistä oli luettavissa.
"Se tulee vielä takaisin, ei se jättäisi kamojaan sulle."
Olisi mielenkiintoista nähdä Ninan pään sisälle. Mitä hän oli kuvitellut saavuttavansa tällä? Vai oliko hän vain hakenut jotakin, mikä rikkoisi rutiinin. Mustasukkaisuus olisi vaihtoehto, jos hän ei olisi julistanut kovaan ääneen miten voisin unohtaa juttumme.
Elias talsi alakertaan Ninan tehdessä lähtöä. Hän joi jääkaapin edessä appelsiinimehua suoraa tölkistä, pitkin kulauksin, ja pyyhkäisi sitten kämmenellä suupieliään.
"Hyvin säädetty", hän sanoi maireasti huomatessaan katseeni.
"Paraskin puhuja", jupisin. Taustalla ulko-ovi kävi, kun Nina liukeni paikalta. "Eikö sun pitäisi olla lapses kanssa tai jotain?" tiedustelin. Se oli alhainen heitto itseltäni. Lapsen mainitseminen oli riskialtista, en tiennyt Eliaksen roolia huoltajuudessa.
"Enkö mä sanonut, että mulla on asioita hoidettavana täällä?" Elias muistutti.
"Oot istunut päivät putkeen neljän seinän sisällä. En tiedä mitä syntejä sä siellä teet, mutta tuskin mitään hirveen tärkeää."
Elias pudisteli päätään, muttei sanonut mitään. Hän tajusi olla haastamatta riitaa.
"Sun onneksi lähden sopivasti ulos", Elias sanoi sen sijasta. Hän työnsi kännykän takataskuun ja tavasta nosti housuja, kuin laite painollaan olisi vetänyt niitä alaspäin. "Älä odottele turhaan."
"En tosiaan."
Velikö kuvitteli, että vuosien poissaolon jälkeen alkaisin kysellä hänen peräänsä ja odottaa sydän syrjällä kotiin? Tuskinpa.
"Jätänkö etuoven auki?" huusin kuitenkin perään. Hänellä ei välttämättä ollut avaimia.
Veli käänsi päätänsä ovensuussa, niska oli palanut, ja muistutti pekonisiivuja joita hän paistoi itselleen aamiaiseksi aina kun oli hyvällä tuulella.
"Ei tarvitse."