Mikon ja Eliaksen kommunikointia - tai ennemminkin kommunikoimattomuutta oli huvittava seurata. He istuivat olohuoneen vastakkaisilla nojatuoleilla ja katsoivat hiljaisuudessa kumpikin joko käsiään tai lattiaan. Molemmat kääntyivät helpotuksesta suuntaani kun lattialauta narahti ovensuussa jalkojeni alla.
"Pistin saunan päälle."
He vaikuttivat siltä kuin saivat viimein henkeä toisiltaan. Elias kampesi itsensä heti ylös.
"Menen heti."
"Ei siellä vielä mitään kunnon löylyjä saa", huomautin, mutta Elias ei kuunnellut. Hän harppoi portaat ylös, joka toinen porras jääden välistä kuten aina siitä lähtien, kun kasvoi riittävän pitkäksi, että pystyi siihen. Elias puolestaan puri kynsiään, nyt kyyrymmässä kuin aiemmin hänet nähdessäni.
"Oli sen verran luonnollisen kuuloiset keskustelut teillä ettet varmaan mee veljen kanssa samaan saunaan?" kysyin. Sain kun sainkin Mikon suupielen nykäistyä ylöspäin.
"Äh, en vaan ymmärrä mitä se haluaa musta", Miko puolustautui.
"Tuskin yhtään mitään."
Istuin alas viereiselle istuimelle, jota Mikon petivaatteet eivät peittäneet.
"Se on vaan Elias. Ei siitä kannata välittää."
Miko nyökytteli, muttei edelleenkään ollut vakuuttunut. "Se ei edes tunne mua ja silti tuijottaa kuin olisin suunnilleen tappanut sen kissan sen silmien edessä."
"Sun onneksi se ei pahemmin välitä eläimistä. Hyvä jos omasta lapsestaankaan."
Mikon silmät laajentuivat. "Sillä on lapsi?"
Vaikea sitä oli kuvitella, ja vielä vaikeampi oli sanoa kuinka paska tai kiitettävä Elias oli isänä todellisuudessa, sillä minulla ei ollut kummempaa hinkua tavata lasta, eikä Elias sitä ollut koskaan ehdottanutkaan. Toistaiseksi lasta ei oltu otettu ainakaan huostaan, joten olettaa saattoi että ainakin lapsen äidillä oli asiat hallinnassa. Hyvin mahdollista oli myös, että lapsen äiti oli kieltänyt Eliasta esittelemästä lastaan meille, sillä edes ristiäiskutsu ei löytänyt perille postilaatikkooni. Kiitin mielessäni, ettei myöskään hääkutsu. Ainakaan siitä virheestä Elias ei ollut ottanut mallia vanhemmistamme.
Kun Elias lopulta tuli pois kylpyhuoneesta nahka entistä punertavampana, jalat tungettuna isän tohveleihin, jotka se oli kaivanut jostain kylpyhuoneen uumenista, se tassutteli yläkertaan poikkeuksellisen rauhallisesti.
"Mä menen, tuutko sä?" kysyin Mikolta, joka näytti lähes nukkuvan istualteen sohvalla, kädet supussa. Miko ei edelleenkään avannut silmiä, mutta suu avautui raolleen:
"Ihan kohta. Viisi minuuttia."
Olin melkein varma, että hän nukahtaisi ennen kuin nousisi yhtään mihinkään. En kuitenkaan jäänyt odottamaan häntä.
Muutoinkin lämmin ilma teki olosta entistä tukalamman ja vaatteet tuntuivat kosteilta jo ennen kuin ehdin saada niitä yltäni. Otin kummallekin uuden pyyhkeen esille siltä varalta, että Miko sellaisen halusi. Suihkutilassa tummat kaakelit tekivät tilasta hämyisen, saunan spottivalot olivat päällä ja ne valaisivat vain heikosti lasin läpi pesutilaa. Silläkään tunnelmavalaistuksella ei oltu pelastettu tämän perheen välirikkoa, mutta se oli ollut toiveikas ajatus saunaa remontoidessa.
Kuulin miten Miko lopulta avasi kylpyhuoneen oven istuessani itse lauteille. Hän huikkasi käyttävänsä minun shampootani. Olin tosin jo aikaisempina päivinä haistanut, että hän oli käyttänyt sitä. Kosteus nousi ihon pintaan nopeasti ja nojasin takaseinään silmät suljettuina. Lämpötila oli Eliaksen jäljiltä miellyttävä. Mietin miten vielä ala-asteella perheen kanssa saunoessa olin istunut aina toisiksi matalammalla lauteella. Kun siirryin ylimmälle lauteelle vanhempieni seuraksi ennen Eliasta, kaatoi hän limuni pitkin saunan lattiaa niin, että tölkin kalahtelu kaakeleita vasten soi korvissa vielä pitkään. Siinä oli riittänyt siivoamista ja Eliaksella tukkapöllyn myötä vetisiä silmiä kuivattavaksi. Se oli myös ensimmäinen kerta kun muistan nähneeni isäni käyttävän fyysistä voimaa Eliaksen kurittamiseen. Muistelin, että jostain syystä se olin minä joka pyysi Eliakselta anteeksi. Tunsin, että minun piti tehdä niin, koska Eliaksenhan olisi kuulunut siirtyä aikuisten lauteelle ennen minua. Sen jälkeen meni useampi viikko ennen kuin Hurmeiden talossa lämmitettiin saunaa uudestaan, eikä montaa vuotta siihen, että jokainen istui siellä yksin selkä kumarassa miettimässä omaa epäonneaan.
"Hyi hitto kuinka kuuma täällä on!"
Avasin silmäni, kun Elias älähti astuessaan sisälle. Ilma viileni, mutta vain sekunneiksi, ennen kuin lasiovi vedettiin taas kiinni.
"Ootko saanut edes kunnon löylyjä siellä Helsingissä?" näpäytin.
"Tiedän että inhoat koko pk-seutua, mutta voitko vähän höllätä?" Miko ehdotti. Pahoittelin huonoja heittojani, ja huomasin Mikon käsiin puristuneet vichy-pullot.
"Otin mukaan", hän kohotti niitä kädessään. "Edelleen karpalo?" Miko katsoi pulloa ja sitten minua tietävästi.
"Sama vanha minä", hymähdin. Miko muisti vieläkin. Tummanruskeat hiukset oli nyt kosteudesta mustat ja harottu taaksepäin pois kasvoilta, joissa kaikki oli terävää silmien katsetta lukuun ottamatta.
Oli omituista miten ristiriitaisesti ihmiseen pystyi suhtautua. En osannut päättää luotinko vai olinko luottamatta Mikoon. Olimmeko ystäviä vai vaan entisiä ystäviä. Ehkä luottamus oli sitä, että tiesin selviäväni, vaikka hän pettäisi luottamukseni uudestaan.
"Aiotko sopia Kaisun kanssa vai meinasitko pitkäänkin punkata vielä täällä?" kysyin oltuamme hetken hiljaa, ja kuunneltuamme miten vesi sihisi kiuaskiviä vasten. Miko irvisti, kun lämpö nousi veden heittämisen seurauksena äkisti kuumemmaksi.
"Sano vaan niin lähden vaikka heti", sanat työntyivät ulos hänen hampaiden välistä.
"Ei ei, ihan kiva että on seuraa, ei täällä uusiin ihmisiin pääse tutustumaan, tai no, turistit tietty asia erikseen."
Ne turistitkin kävivät korkeintaan kerran kylässä tai minä heidän hotellihuoneessaan, eikä siinä ollut kyse ystävyydestä.
"Helsingissä varmaan helpompi?" kysyin. "Tutustua ihmisiin siis?" Vilkaisin sivusilmällä Mikoon jonka rintakehä kohoili rauhalliseen tahtiin, kuin hän olisi yrittänyt hengittää mahdollisimman ohuin henkäyksin polttavaa ilmaa ympärillä.
"En sanoisi. Tai siis... Kai se olisi jos olisi sellainen ihminen, että haluaa tavata paljon ihmisiä", Miko mietti.
"Sulla vaikuttaa ainakin olevan paljon ihmisiä ympärillä", lipsautin. Miko hätkähti.
"Millä perusteella?" hän tiedusteli.
Olisi pitänyt keksiä hätävalhe, etten vaikuttaisi täysin mielipuolelta.
"Satuin vaan selaamaan sun profiilia sen jälkeen kun lisäsit kaverilistalle."
Huomasin säikähdyksestä nousseeni istumaan ryhdikkäämmin ja nojasin takaisin saunan seinää vasten, seuraten pistikö Miko sitä merkille.
"Luuletko, että yhteistyökumppanit ja asiakkaat on yhtä kuin ystävät?" Miko hymähti. Naurahdin kuivasti.
"Ensinnäkään en oikeasti ymmärrä hevon helvettiä mitä käytännössä teet töissä, mutta onhan sulla työkavereita."
"On, mutta kollegatkin voi olla tavallaan kilpailijoita tietyissä piireissä."
"Luojan kiitos en opiskellut taloutta", huokaisin. Tunsin Mikon tarkastelevan minua hetken, ennen kuin kysyi:
"Mitä sä ryhdyit tekemään...Siis sen jälkeen kun lähdin?"
Se tuntui olevan ensimmäinen kerta kun Miko kysyi minusta tai elämästäni yhtään mitään.
"En mä tehnyt oikeastaan mitään", sanoin rehellisesti. Olin vain ajelehtinut kuin odottaen, että elämä tapahtuisi minulle sen sijaan, että olisin elänyt sitä.
"Et mitään?" Miko kysyi.
"No kyllähän mä kävin armeijan, palasin, istuin kotona. En mä osannut tehdä mitään, siis tehdä päätöksiä tai luoda tavoitteita elämälle silloin."
Kaikki olivat lähteneet juuri silloin, kun olisi pitänyt tehdä päätöksiä, ja keskityin siihen ja katkeruuteen enemmän kuin omaan elämääni. Siihen, että oli minun tehtäväni tehdä elämästäni mieluinen itselleni. "Saan kiittää Korhosta oikeastaan kaikesta", kerroin.
"Muistan että puhuit silloin aikoinaan että haluat korjata lentokoneita", Miko sanoi.
Olin halunnut korjata lentokoneiden lisäksi myös lapsuuteni ja omat virheeni, mutta kaikki oli jäänyt tekemättä.
"Jäi haaveeksi."
Mikon ilme pehmeni melkein lohdulliseksi. "Onhan sulla vielä aikaa."
Naurahdin, mutta kohti kaakelilattioita. Oli aikaa, muttei halua. En ollut sellainen kuten Miko tai Nina, minulla ei ollut sisäistä paloa saavuttaa mitään, enkä kaivannut rikasta elämää. Halusin vain rauhallisen elämän, ja ehkä muutaman ihmisen ympärille.
Saunassa aika pysähtyi, iho kuoriutui irti ja hetken aikaa pystyi tuntea miten uusiutui ja pää tyhjeni. Samalla tavalla kuin silloin teininä Mikon kanssa autossa istuessa, suljettu tila, jossa kaikki oli mahdollista. En tahtonut ajatella enää mennyttä aikaa. Jos Miko ei halunnut puhua siitä, en voisi pakottaa. Keskittyisin siihen, että olimme tässä ja nyt.
"Mennään terassille, happi loppuu."
Miko hätkähti. "Onko siellä istuimiakaan?"
"Yksi. Voin hakea toisen varastosta."
Astuin varovasti alas lauteilta. Työnsin saunan kostean lasioven auki, johon jäi kämmenen jälki.
"Ei tarvitse", Miko puhahti perään. Hain tuolin joka tapauksessa.
Joku samaisella kadulla grillasi, rasvaisen lihan haju oli laskeutunut pihoille. Äänistä päätellen lähteenä oli naapuri, jonka korkean pensasaidan takaa kuului lasten katkonaisia hersyviä kiljahduksia. Pensas oli niin tiheä, ettei läpi nähnyt ja se osin vaimensi myös ääniä.
Seurasin katseellani Mikoa, joka vaikutti aivan liian kiinnostuneelta tarkkailemaan nurmen kasvua.
"Mikä sun ja Ninan välillä hiertää?" kysyin suorasukaisesti. "Jotenkin sain käsityksen ettet ollut halukas menemään sen luokse yösijaa anomaan."
"En anonut yhtään mitään keneltäkään", hän huomautti.
"No pyysit sitten", annoin Mikon voittaa tämän erän. Miko nojasi kaiteeseen, kuin mielenosoitukseksi, ettei aikonut istua tuolille jonka kielsi aiemmin hakemasta.
"Ninalla on vaan tapana tunkea nenänsä asioihin jotka ei sille kuulu", Miko murahti sitten. Ehdotin, että Nina saattoi olla vain huolissaan. Tiesinhän minä jo Ninan ansiosta, että kyse oli niistä epämääräisistä lääkkeistä. En ollut kuitenkaan nähnyt Mikon ottavan mitään nappeja sinä aikana kun hän oli luonani, enkä halunnut hänen kokevan minunkin hyökkäävän häntä vastaan.
"Kun mä noukin silloin sut sieltä baarista matkaan-", aloitin varovaisesti. Miko ei kieltänyt jatkamasta, terävästä sivuprofiilista näki vain miten huulet puristuivat yhteen.
"Baarimikko sanoi ettet sä ollut juonut paljoakaan ja puhuit itekin jostain lääkkeistä. Muistatko?"
Miko kääntyi selkä kaidetta vasten ja katsoi suoraa minuun. Kylpytakki oli aavistuksen liian iso ja se valui Mikon hartioilta. Miko oli ollut aina kapeaharteinen ja solakka, josta oli saanut liikuntatunneilla naljailevia kommentteja, ja vaikka ikä oli muuttanutkin miestä, oli hänellä edelleen sama viiltävä hartialinja.
"Mmm, mahdollisesti."
"Käytätkö niitä ihan oikeaan tarpeeseen vai huviksi?"
Miko nosti painonsa kokonaan kaiteesta, varuillaan kuin voisi juosta pakoon sisään milloin tahansa. Yritin ottaa kasvoilleni ymmärtäväisimmän ilmeeni.
"Meinaan että onko sulla reseptiä niihin?" kysyin uudestaan.
"No ei."
En pystynyt sanomaan muuta, se koko maailma oli itselleni vieras, enkä kyennyt ymmärtämään alkuunkaan miksi joku tekisi niin opintojen tai työpaikan takia. Miko rykäisi, kuin keräten varmuutta ääneensä.
"Meinaatko säkin soittaa mun pomolleni nyt?"
"En tietenkään, miksi mä niin tekisin?"
"Ninasta se oli hyvä idea", Miko sanoi muina miehinä kuin asia ei häntä häiritsisi. Heidän riidan tietäen asia ei tainnut olla ihan niin.
"Usko pois, se on varmasti vain huolissaan."
"Sen osoittamiseen on parempiakin keinoja kuin työuran pilaaminen."
Olin kieltämättä samaa mieltä.
"Ja ei olla enää niin läheisiä sen kanssa että uskaltaisin luottaa siihen ettei se oikeasti kerro asiasta jollekin", Miko jatkoi, nyt varmemmin.
Viimeisenä halusin sotkeutua Ninan ja Mikon väleihin, mutta tavallaanhan minä olin jo sen tehnyt. Miko haroi edelleen kosteita hiuksiaan sormilla, jättäen niihin selkeämpiä uria.
"Ja ennen kuin aiot hiillostaa..."
"En aikonut", keskeytin.
Miko näytti hämmentyneeltä suorasta vastauksestani, mutta varmensi kuitenkin jo sen mitä epäilinkin:
"Mä en ole ottanut mitään sun luona ollessani."
"Ja mä uskon sen", sanoin.
Lääkkeistä tai Ninasta ei puhuttu sanaakaan sen jälkeen. Aiemmin tontille huutamaan tullut naapuri oli jälleen avannut sälekaihtimensa puolitankoon niin, että pystyi halutessaan tuijottamaan suoraa meihin. Ihme kyllä lasten metelöinti kadulla ei häntä koskaan haitannut. Nostin ikkunalle tölkkiä tervehdykseksi, vaikken voinut olla varma oliko mies edes siellä odottamassa pienintäkin syytä tulla ulos heristämään nyrkkiään.
"Jotkut asiat ei vaan muutu", naurahdin, etsien edelleen liikettä naapurin ikkunassa. Miko kurtisti otsaansa, ymmärtämättä mitä tarkoitin.
"Minä vai?"
"Ei, olet sä muuttunut. Tarkoitin ihan muuta."
En kuitenkaan selittänyt mitä oikeastaan tarkoitin, sillä Miko ei tiennyt naapurista. Tuskin oli nähnytkään tätä. Miko näytti olevan okei sen kanssa, etten kertonut mitä tarkoitin. Menimme takaisin saunaan ja istuimme hiljaisuudessa siihen asti, että Elias tuli kylpyhuoneen ovelle huutamaan olimmeko pyörtyneet sinne.