Säpsähdin hereille. Olin nukahtanut olohuoneen kulmasohvalle Aaronin lähdettyä. Uutiset olivat potkaisseet minusta energian. Korttipakka oli sohvapöydällä, pari korttia pakan päällä epätasapainossa loppujen kanssa. Tiedostin ettei minun pitäisi nousta ja tasoittaa sitä uudestaan. Tämä oli juuri se mitä terapeuttini minulle jankutti. Hän tarkoitti hyvää, mutta en voinut itselleni mitään. Sitä paitsi - korttipakan suoristaminen oli pienimpiä ongelmia perfektionismissani. Toivoin, että terapeuttini olisi seurannut minua piilokameralla, kun tasoitin pakan kaikesta huolimatta ja näytin hänelle kuvitteellista keskisormea.
Kävelin huoneissa tietämättä mihin asettua. Olisin voinut vaikka seistä päälläni vessan kaakeleilla, eikä talo olisi antanut mitään reaktiota. Ei ollut äidin villiintynyttä "taivaan tähden Nina, mitä sinä oikein teet?" hämmästelyä, tai tuttua puheensorinaa, kun hän puhui puhelimessa sukulaisilleen. Yleensä hän vastasi vain siskolleen, ja yhdessä he kritisoivat muuta sukua ja heidän elämiään. Kuin äitini saareen jämähtänyt elämä ja tätini konkurssiin mennyt yritys olisivat olleet harkittuja valintoja. Äiti oli kuitenkin ollut vastahakoinen muuttamaan pois, vaikka olisi saanut töitä mantereeltakin. Heitä kuunnellessa toivoin, että minullakin olisi sisaruksia, yksikin riittäisi. He ymmärsivät toisiaan aina puolikkaista lauseista, lukivat toisiaan rivien välistä taitavasti. Ajoittain valehtelivat kauniita sanoja ja suitsuttivat toisiaan silloin, kun oli sopivaa. Ehkä sitten olisi muutakin kuin tämä yksinäisyys.
Voisin mennä vain takaisin nukkumaan, sillä ei ollut mitään minne mennä. En tuntenut itseäni kuitenkaan sillä tavalla väsyneeksi, että kykenisin sulkemaan silmiäni enää. Tuijotin makuuhuoneen seinän sisään rakennetun komerotilan ovea. Lapsena pimeän tullen kuvittelin miten nuppi alkaisi kääntyä itsekseen ja paljastaisi jotain niin pelottavaa, etten sen ikäisenä osannut edes kuvitella mitä se olisi. Pelko oli silti aitoa. Nyt oven takana oli vain laatikkoja täynnä äidin vaatteita, hänen hajuvetensä, joista yhden jätin eteisen pöydälle. Toisinaan suihkutin sitä ylleni, jotta voisin pitää jonkin muiston hänestä lähellä. Lupasin itselleni, että veisin komeron laatikot pois heti hautajaisten jälkeen, mutten ollut kyennyt edes avaamaan niitä. Pelkkä vanhan oven narahduksen kuvitteleminen toi kylmät väreet iholleni. Komerossa oli myös aikoinaan koulunäytelmässä pitämäni naamiaispuku, Peter Pan -asu, jota äiti ei halunnut heittää pois. Olin kuulemma niin veikeä siinä. Äiti ei juuri koskaan kehunut minua hauskaksi, nokkelaksi kylläkin. Mielessäni päätin että nyt oli aika heittää myös naamiaisasu menemään.
Minulla oli mennyt useita päiviä että olin saanut alunperin käytyä silmämääräisesti äidin jättämät paperipinot läpi. Selkä lattialla istumisen vuoksi kipeänä olin sumuisin silmin yrittänyt lajitella papereita ilman, että kyyneleet sotkeutuivat niiden sivuille. Toimistohuoneessa oli viileää ja siellä tuoksui sopivasti kopiopaperi ja muste. Tuolloin olin löytänyt myös leikkeet Terhin katoamiseen liittyen. Se oli outoa, sillä mikään muu tapahtuma ei näyttänyt kiinnostavan äitiäni niin, että hän olisi vaivautunut säästämään mitään. Paperitarvikkeet lojuivat hyllyillä, nastoja ja klemmareita värikkäinä läpinäkyvissä laatikoissa kuin karamellit karkkikaupassa. Seinillä roikkui vanhoja kuvia sukulaisista, joita en tunnistanut, ja joissa kukaan ei hymyillyt. En tuntenut minkäänlaista yhteyttä heihin.
Äidin jättämät leikkeet eivät olleet liikkuneet mihinkään olohuoneen pöydältä. Ehkä osittain toivoin, että ne vain katoaisivat itsestään, jotta voisin antaa olla. Halusin kävellä niiden luota samoin kuin Miko oli päättänyt tehdä, mutta edes ajatus niiden tunkemisesta komeroon piiloon ei tuntunut paremmalta. Oli minulta varsin luonteenomaista, että otin kontolleni jonkun toisen kohtalon, johon minulla ei ollut osaa eikä arpaa. Jollain käsittämättömällä tavalla suorastaan tuntui, että välitin tuntemattomista ihmisistä enemmän kuin läheisistäni. Toki olin tiennyt Terhin, ottanut joskus vastaan konvehtirasian ja viinin, jonka hän toi jokainen joulu ja ystävänpäivä äidille ovelle saakka, mutta en tuntenut häntä.
Halusin kuitenkin selvittää asiat Mikon kanssa. Sanoa, että en tarkoittanut sitä mitä sanoin, vaikka samalla kaihersi se miten Miko ei ollut puhunut sanaakaan Aaronista minulle. Ymmärsin miksei hän enää Helsinkiin lähdettyämme siitä puhunut. Ehkei sillä tosiaan ollut merkitystä, mutta silti mietin olinko ollut niin huono ystävä aikoinaan, ettei hän voinut sanoa mitään? Ehkä olinkin? En pitänyt Aaronista tuolloin samojen syiden nojalla, joiden vuoksi muut karttoivat häntä. Sillä oli hyvin vähän tekemistä itse Aaronin, ja enemmän hänen isänsä ja isoveljensä kanssa. Hänen äitinsäkin vaikutti tuolloin jollain tapaa kireältä kun tapasin hänet joulutorilla, jossa tarjoiltiin kuumaa juomaa: mausteista glögiä ja kahvia, ja kerättiin varoja vähäosaisille perheille. Anita oli katsonut kolehtia happamasti, heilauttanut sitä kädessään niin, että kolikot räsähtelivät kovaa muovia vasten, ja ehkä miettinyt mitä saisi sillä ostettua, jos kerrankin pääsisi hemmottelemaan itseään. Kasvot olivat venyneet vaivaantuneeseen hymyyn aina kun joku pudotti taskurahansa laatikkoon ja toivotti hyvää päivänjatkoa. Se oli jäänyt mieleen, koska Samppa oli tuolloinkin ilmestynyt paikalle räyhäämään. Anita oli lähtenyt miehensä mukaan ja ojentanut kolehdin toiselle vapaaehtoiselle, joka jatkoi paikallaan kirpeässä pakkasilmassa steppausta, kun pariskunta katosi autoon ja siitä hämärtyvään iltapäivään.
Osa minusta oli kateellinen, että vuosienkin jälkeen Aaron välitti Mikosta. Näin ja kuulin sen tavasta, jolla yleensä niin suulas ja rempseä mies muuttui harkitsevasti puhuessaan hänestä. En pystynyt kuvitella, että hän kuulostaisi siltä sanoessaan minun nimeni. Hän ei sanonut nimeäni kertaakaan seksin aikana, mutta mietin sanoiko hän kenenkään nimeä. Ei toiseksi jäämistä kannattanut ajatella, sitä ei voinut kääntää kauniiksi ajatukseksi. Sitä, että joku rakasti toista enemmän. Toisaalta tiesin, etten rakastanut Aaronia, ja oli typerää valehdella itselleni, että halusin muuta kuin seksiä ja seuraa häneltä. Heittäytyä hetkittäisiin tunteisiin ja kokeilla rajojani. Milloin menisin rikki? Aloin epäillä etten lopullisesti mistään, vaikka joskus olisin halunnutkin vain hiljaisuutta ja pimeyttä. Velloa ilman minkäänlaista suuntaa, ajatusta tai tunnetta. Sellaiselta tuntui ensimmäinen viikko ilman äitiä. Se tuntui oudon hyvältä, vaikka ulospäin olin muiden mielestä hajalla, resetoitu kaikesta kuin jokin kone. Olin toki surullinen, mutta sellaisella tavalla jossa suru ei tullut itkuna, vaan se katosi turtuneisuuden taakse. Kävin tyhjäkäynnillä.